TÄÄ ONKO DEMENTIAA...?

Loistavasti sujunut päivä, paljon positiivisia asioita. Veriarvot olivat hyvällä mallilla, trompparit yli 300, hemo 115, neutrofiilit 0,8 ja leukkarit hiukka laskenut. Arvot heiluvat aivan suunnitellusti, tulevat alaspäinkin. Tämä on selkeä kuvio, kun kasvutekijöiden pistäminen lopetetaan. Ideana on, että arvot pysyvät omin voimin riittävissä lukemissa, jotta seuraava hoitojakso voidaan suunnitellusti aloittaa. Tromppareiden kuuluu olla n. 80 ja neutrofiilit 0,5. Trompparit kyllä pysyy, toivottavasti neutrofiilitkin.
Saimme siis jatkaa kotielämää, ihanaa!
Maanantaina minä täytin 41,5 vuotta, tiistaina huomattavasti minua iäkkäämpi ystäväni 42 vuotta. Tänään sitten kolme leidiä päätti lähteä yhdessä synttäreitä juhlimaan ruokailun merkeissä. Sovin eilen toisen kaverin kanssa, että menemme syömään paikkaan Pee. Illalla kaverit olivat sitten keskenään keskustelleet aikatauluista ja tarkemmasta ohjelmasta. Kauhealla kiireellä Pasi minut paikkaan Pee heitti, juuri ennen sovittua aikaa. Pyysin tarjoilijaa kiireellä tekemään juhlakattauksen, servettiä, asetteja ja kynttilöitä. Siinä minä sitten orpona istuksin ja odotin ystäviäni. Outoa, sillä olemme erittäin aikataulutietoista porukkaa. Kymmenen minuutin paikkeilla soitin toiselle ystävistäni. Kuulosti olevan hiukka herneet nenässä, sillä hän odotti meitä paikassa Myy. Kysyin kolmannesta kaverista, oli kuulemma myöhässä. Pyysin tulemaan paikkaan Pee, sillä olin jalan liikenteessä. Soitin samalla tohinalla kolmannelle kaverille. Hän puolestaan odotti meitä kahta paikassa Maa, niinkuin olivat toisen kaverin kanssa eilen sopineet. Pyysin häntäkin tulemaan sinne missä minä olen. Puheluiden jälkeen olin pakahtua nauruun, voiko tämä olla totta!? Olimme siis kaikki yhdessä sopineet ruokapaikasta, mutta jokainen meistä oli eri ravintolassa. Voiko tämä olla mahdollista, no nytpä tuli todistettua että kyllä voi! Heräsi äänekkäät ja hilpeät epäilyt dementiasta orastavasta tai jopa vakavasta. Alkoi henkilökunnallakin olla hymy korvissa, kun kerroimme toilailuistamme. Uskomatonta, mutta totta. Lopulta saimme ruokamme tilattua ja hyvä ruoka saa äänekkäänkin porukan hiljaiseksi... Pasi-parka luuli että olin kaatunut, niksahtanut tai lopullisesti vinksahtanut, kun soitin ja selitin toilailut kavereita odotellessa. Tylsääkö, ei ehkä.
Nyt kun Reetta sai kotiutukselle jatkoajan, päätimme hyödyntää sen kunnolla. Olemme monessakin asiassa nopeiden ratkaisujen ihmisiä, niin myös tässä. Iltapäivällä aloimme jahkaamaan seinän maalaamista tai tapetointia. Tällä hetkellä olkkarissa on uusi upea suklaanruskea seinä, Pasin ja typyjen maalaama. Suunnittelen siihen passelia sabluunaa, ajattelin nykäistä sen vapaalla kädellä kultaisella, niin sikäli mikäli ei valmista mallia löydy. Vähäkö on hieno jo nyt! Paas kattoo miltä se näyttää parin päivän kuluttua, ken tietää... Tai voihan olla että aamuun mennessä unohtaa koko suunnitelman, sikäli mikäli dementia on minulla?