TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

perjantai 18. helmikuuta 2011

NAP..NAP..NAPRAPATIAA

Länkkäsin, voihkin, laahasin ja koukussa kuljin. Selkäni ramppaili ja muistutti olemassaolostaan alkuviikon aikana osastolla istumisen seurauksena. Päädyin siis naprapaatille hoidettavaksi. Jep jep nap nap naprapatiaa.... Lopputulos ja olotila hoidon jälkeen loistava, mutta kokemus nöyryyttävä, järkyttävä ja sulateltava. Kokovartalopeili! Eriparialkkarit, jalassa sukkahousut  jotka juuttuivat housunvetskariin ja repesivät, polvisukat ja tunnistamattomat kertyneet liikakilot eli hytisevät läskit. Oli siinä oleminen, mieluummin  olisin kääntänyt selkäni. Mutta lopputulos; joustava ja notkea ranka. Siis saanko kirjallisena? Joustava ja notkea! Huippua! Peliä ei ole vielä menetetty. Sitä ei voi aina tietää mitä kertynyt panssari ja suojamuuri pitää sisällään. Venytykset ja rutinat teki niin nannaa. Oli kuin tuuletus olisi nupissa käynyt, koin valoa ja värejä. Siis hoito teki hyvää ja auttoi. Mutta kokemus, siinä on vielä nielemistä!
Yhtenä päivänä näin vilaukselta peilissä tatskan. Tatuointi, jossa on tripaleita ja liskoja. Näinpä, sehän on minun vasemmassa olkapäässäni, saatu vanahuksilta ja sisaruksilta "25"-vuotislahjana. Tulipa jälleen kerran todettua, kuinka moisessa myllerryksessä oma itse niin helposti unohtuu. Välillä oma itse on niin tuntematon, kaikki muu menee ohitse. Ei pahemmin pysty kuuntelemaan omia tarpeitaan ja kropan viestejä. Sitten se yks kaks muistutaa noidannuolella olemassaolostaan. Näinpä. Kuka minä olen, mitä minä koen ja kuinka voin?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti