Kun renkaassa on reikä se tuhisee pikkuhiljaa tyhjäksi. Ilmat karkaa. Jäljellä tyhjät riekaleet. Kun ilmapallo poksahtaa sen riekaleet räjähtää päin seiniä holtittomasti pärräten. Tältä välillä tuntuu. Voin vain kuvitella ilmapallon olotilan sinkoillessa päin seiniä, kattoa ja tipahtaen koiran vesikuppiin. Pläts! Tyhjänä tässä kellun, uppoanko? Hu huu rääpikää riekaleeni kuiville, pois tästä avuttomasta kellumisesta. Hu huu! Rääpiikö kukaan? Oma olotila on ajoittain, päivittäin, jatkuvasti avuton. Riekale, kuvaa ulkomuotoa ja oloa aika hyvin. Olo on hakattu, nujerrettu ja tuntematon. Nöyränä. Maassa. Kontallaan, välillä pystyyn könköillen ja taas kontalleen. Alla heikko jää, ritinä. Rätinä. Saan säikähdyksen sätkyjä jatkuvasti. Kuin sähköiskuja. Olen peloissani, huolissani ja avuton.
Olotila on jännä kokea, mutta ahdistava elää. Päiväkin tässä roolissa, moni haluaa pois. Joo, kyllä mekin haluaisimme tästä pois ja normaaliin arkeen. Mutta kaikkeen ei ole oikotietä. Monen on vain kuljettava se vaikeimman kautta. Kait se on meidän roolimme, se vaikea tie.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti