Kotona. Hengittelen. Hengittelemme. Välillä kulkee vaivattomasti, kevyesti. Välillä niin raskaasti ja syvältä. Mutta hengittelemme. Välillä nupissa tutisee, kun pitää vetää niin syvään. Tuntuu, että hyperventiloin. Vedinkö liika syvään, ylireakoinko? No varmasti. Yritän imeä kotia kaikkiin soluihini. Tuoksua, tunnelmaa, fiilistä, perheidylliä. Hajua? Karvoja? Narinaa? Kaikkea! Harvoin kotona, onkin aika luksusta.
Toisille on ongelma, mikäli ei ole ollut kotona tai puolison vieressä vuorokauteen kahteen, Tänään osastolla nauroimmekin, että meidän kohdalla puhutaan viikoista, kuukausista tai koko alkuvuodesta. Kaikki on niin suhteellista. Tässä elämäntilanteessa ei kauheasti merkkaa haarahiukset, matonhapsut, finni, säärikarvat tai auton vuosimalli. Näistäkin toki voi ongelman nykäistä, mutta ei ihan oikeasti kiinnosta tai jaksa tai riitä rahkeet.
Nyt hengitän syvään, pussailen lapset. Menen saunaan, nukun hyvän, pitkän, levollisen yön ja aloitan huomenna uuden aamun. Haukotus!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti