Hämmentävä kokemus tämäkin. Emme ole koskaan lastemme kanssa tehneet pizzaa kotona. Miksiköhän? (Niille, jotka eivät taustojamme tunne, voinen kertoa meidän olleen vuodesta 1998 vuoteen 2011 Kotipizza-yrittäjiä.) Emme siis ole juurikaan harrastaneet moista kotona. Pikkasen on pohjareseptikin hakusessa. Blondit kuuntelevat huuli pitkällä suunnitelmiamme. Siis, häh, mekö tehhään ite? Pohja on nousemassa, lopuksi arvomme täytteet jokaiselle oman maun mukaan. Hirveä homma ja sotkuhan tästä syntyy. Piti oikein ostoslista tehdä tarvikkeista...
Meidän muksumme on ikäänsä nähden monissa liemissä keitettyjä, omatoimisia ja itsenäisiä. Mutta nytpä iski semmonen homma, että meni typyilläkin sormi suuhun.
Seinämme on sitten valmis. Pohjana tumma suklaanruskea, maalasin vapaalla kädellä koko korkeuteen yltävän riippakoivun. Väreinä kulta, pronssi taitettuna mustaan ja ruskeaan. Yritin sellaista kolmiulotteista vaikutelmaa. Siinähän se nyt huojuu ja havisee. Raatimme hyväksyi, ainakaan kukaan ei ole uskaltanmut vastaan napista. Itse en vielä tiedä ollakko vai eikö olla. Sulattelen. Ideana olisi saada vielä aito tuulenpesä. Siihen häivähdys pronssia ja kultaa. Se sitten oksanhankaan kiikkummaan. Kun tämän kolmiulotteisen ideani lapsille kerroin, oli taas suuta auki ja huulta pitkällä. Välillä nuo järjen jättiläiset rajoittavat luovuutta. Teki aika tiukkaa tuo maalausprojekti. Otin napit lääkkeitä, että taivuin eikä niin sattuisi. Lääkkeet taas huojuttaa ja huippasee. Olen myös erittäin korkeanpaikankammoinen. No onneksi ne turrutti sen verran, että uskalsin katonrajaan kiivetä. Nyt on säihkysääret ihan mustelmilla, sillä roikuin tikapuissa maalatessani.
Kunhan tuo tekniikan hallinta kameran osalta taas löytyy, niin pistän kuvaa tulemaan.
Kirjoittaminen oikeasti helpottaa. Päivän tuskanhuuto auttoi, sain huudettua pahimmat tänne blogiini. Nyt on taas paljon helpompi porskuttaa ja hengittää. Huutakaa ihmiset, huutakaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti