ELÄMYSMATKAILUA (ITSEKÄSTÄ)

Tämä postaus on itsekäs, vain minusta kertova, joten jos koet ettei se ole tarpeellista luettavaa niin jätä lukematta. ;-)

   Tunsin kuinka aistini alkoivat herätä, tajusin nukkuneeni tarpeeksi. Silmäni pysyivät yhä kiinni, mutta olin hereillä. Tuttu tyyny, sopivan karhea kreppinen tyynyliina, tiedän siinä olevan raitoja. Oma sänky, tutut tuoksut, unen tuoksut ja omat unimonttuni. Oma täkkini, samaisilla kreppiryppyisillä lakanoilla. Herään kyljeltäni, paljaat jalat peittojen ulkopuolella. Muuten peitto on vedetty kaulaa myöten, se on jo lapsuudessa opittu tapa, turvallinen käpertyminen. Tunnistan olevani kotona, tuoksuista, tunnelmasta, levollisuudesta, kaikesta. Muistan seinään maalamani uuden ornamentin, salainen tyytyväisyys pulpahtaa alitajunnastani. Osasin. Sain aikaiseksi, viikko sitten sitä ei ollut. Tunnen paljailla säärilläni pehmeät anturat ja askeleet. Kuulen Vienon kaulassa olevan kellon kilkatuksen ja kehräyksen. Kuinka pehmeät nuo pienen kissalapsemme tassut ovatkaan. En ole niitä aikaisemmin näin ajatellutkaan. Huomaan jokaisen varpaan pehmeyden ja tassujen kutittavat karvat. Kissamme kepeyden, varman askeleen. Kissa tietää suunnan mihin on matkalla. Avaan silmäni ja siinä se kuuro sinisilämme minua palvoen tuijottaa. Kehrää ja katsoo silmiini. Silitän, Vieno puskee hymyillen takaisin.
   Aistin, etten ole sängyssä kahden Vienon kanssa. Tunnen vasemmalla puolellani pidäteltyä hengitystä. Ojennan käteni ja tunnustelen. Tunnistan Reinon turkin. Koiramme on tajunnut tarvitsevansa ja haluavansa vierihoitoa ja kiivennyt salaa viereeni. Niin, koirathan eivät saa olla sängyssä ja siinä se nyt hengitystään pidätellen makaa vieressäni sävy sävyyn lakanoiden kanssa. Näen hiukan syyllisen, mutta niin palvovan onnellisen ja viattoman katseen. Spanielinkatseen. Häntä heilahtaa varovasti, silitän ja muka torun. Reino kömpii ylitseni, eikä tunnu läheskään yhtä kepeältä kuin kissa kävellesään päälläni. Voin vain hymyillen kuvitella kuinka Reino on raaja kerrallaan, hiipien ja salaa viereeni hivuttautunut, ettei herätä minua. Nyt ei enää tarvitse varoa, sillä mammahan on hereillään. Koira askeltaa reilusti ylitseni. Ähkäisen.
   Oikealla puolellani kuuluu innostus ja tuhina. Käännän kylkeäni ja kasvoihini osuu mieheni kenkä. Kaino odottaa yllätys suussa heräämistäni ja innoissaan esittelee kenkää. Työntää sen naamaani. Häntä paukuttaa lipaston kylkeä ja koko koira heiluu hännän voimasta. Taas palvovaa katsetta ja aitoa koiralapsenmieltä. Silitän. Kainon turkki on paljon silkkisempi kuin Reinon. Voin erottaa koiramme käsin koskettamalla ja näkemättä. Kumpikin koiramme antaa omanlaisiaan suukkoja, nekin erotan kumman suukko on poskella. Reinon kirsu on leveämpi ja kosteampi. Kainon napakampi ja terävämpi.
   Jalkoihin pomppaa uusi eläin, kissamme Tollo. Tollo on ulkoraikas ja tullut juuri sisälle. Kissa tuoksuu pakkaselle, heinille ja ulolle. Tollon askellus on painavampi, sillä onhan kissa isompikin kuin Vieno. Tollo tulee kohti kättäni varmoin askelin ja luottavaisena lösähtää kehräten silitettäväkseni. Turkki on yhä pakkasenraikas. Kissa kipristelee sormiani tassuillan ja siristäen katsoo keltaisen kultaisilla silmillään suoraan kohti. Tollon kehräys on hiljaisempi ja naukuminen vaatimattomampi kuin Vienolla. Toisaalta jännä, sillä Tollohan on kollikissa, vanhempi ja isompi kuin Vieno. Tollo on itse lempeys ja herttaisuus. Toivoisin kaikilla olevan oman huolettoman Tollonsa. Sitä kollia ei stressaa eikä huolet purista, se on todella sympaattinen ja luottavainen. Kunpa me kaikki osaisimme heittäytyä Tollon tapaan keskelle lattiaa pitkälleen ja luottaa, että kyllä ne kiertää ja elämä kantaa. Liekö Vienon kuuroudella osasyynsä, sillä pikkuinen kissaneitimme on todella äänekäs. Kenellekään ei jää epäselväksi Vienon kehräys tai naukuminen, se kuuluu ja kunnolla. Välillä mietinkin, kuinka noin pieneen kissaan mahtuu noin iso rukki ja paljon ääntä. Niin ja noin valtava inhimillinen sydän, noin pieniin pehmoisen valkoisiin karvakuoriin käärittynä.
   Saan huomata olevani palvottu ja kaivattu, tervetullut ja takaisin odotettu. Vilpittömästi rakastettu, arvostettu ja ihailtu eläinlastenkin äiti. Jokaisella eläimellämme on niin paljon mammalle omaakin kerrottaavaa. Niillä on myös vilpittömästi halua ja aikaa kuunnella, minulla onkin niille todella paljon kivoja asioita jaettavaksi...

   Lauantaina heräsin kuuden paikkeilla, pakkasin, kävin suihkussa, nypytin itseni valmiiksi ja nostin kytkintä. Oli alkamassa kotivastuusta vapaa viikonloppu, minulle tärkeitä, odotettuja ja erittäin itsekkäitä juttuja. Aamun sarastaessa ajelin kohti Kempelettä. Luukutin nupit kaakossa uutta Vain elämää levyä, jonka Pasi minulle kävi perjantaina ostamassa. Lauloin mukana, kelasin, kuuntelin ja oivalsin. Tunsin kuinka itsekkään hyvää moinen irtiotto jo ajomatkalla tekikään. Hitsin pimpula sentään, yksin matkalla ilman kompromisseja ja vastuuta muista. Porukka jäi nukkumaan, vain elikot, Tessa ja Fanny olivat pussailemassa ennen lähtöäni. Lähdin niin hyvillä mielin, tunsin moisen ansainneeni. Ja se aamuaurinko oli niin kaunis, kirkas, rohkaisevan valoisa.

   Perjantaina iltasella tosin meinasi mutkaa tulla Reetan taholta matkaan, kuinkas ollakaan. Yhtäkkiä illalla juuri ennen nukkumaanmenoa Reetta tuli kouristavan kipeäksi. Ei kyennyt sohvalta liikkumaan, kippuroi, oikeaa kylkeään piteli ja volisi. Syystä ei tietoa, mutta pientä kapinointia mamman lähdöstä oli ollut aistittavissa pitkin viikkoa. Ei oikein ruoka maistunut, ei juoma, ei lääkkeet, ei kehoitukset. Kaikesta suoriuduttiin juuri ja juuri rimaa hipoen ja viivytellen. Aikaa pelaten ja huomiota kerjäten. Suivaannuin, sillä jotenkin tämä kipukramppi oli niin käsikirjoitettu juttu. Pasi meni paniikkiin ja alkoi suunnittelemaan sairaalaanlähtöä. Kyseleen ja huokaileen. Tein Reetalle puolen litran kolopakollisen mehua ja latasin sen energiajauheella, pakotin juomaan, sillä minun mielestä moinen oli itse aiheutettua ja tavoiteltua... Raakaako, no oli, mutta sieppasi täysin. Ei ollut kuumetta, chiliruokien syöminen tyhjään mahaan saattaa kouristella ketä tahansa, nukkumaanmenoaika oli jo mennyt, väsytti ja äitikaipaus oli käsinkosketeltava. Toki syyllisyys oli minullakin jo hyvällä idulla. Laitoin lapseni hytkymään, juomaan ja tanssimaan. Lämmitin viljahauteen ja lässytin, rohkaisin ja kannustin. Siinä se kipu lähti, iltakakan myötä vessanpytystä alas vedettiin. Hyvää yötä, nähdään sunnuntaina, piste ja pää tyynyyn. Ei tarvittu sairaalaa, ei lääkkeitä, ei konsultaatiota. Reetta kenties testasi kuinka olen pyöriteltävissä, enkä ollut. Mutta yritys hyvä kaksitoista ja puoli lapseni taholta.

   Lauantaina ja sunnuntaina osallistuin seminaariin. Lauantaina käsiteltiin sanoituksia, lyriikoita ja saimme kuunnella sävellyksiä. Jälleen yksi biisini esitettiin siellä. Sunnuntai käsitteli miljöötä, sen luomista teksteissä. Symbolien merkitystä ja käyttöä. Sekä erilaisten aistien kautta kuvailtuja asioita. Meidät laitettiin puhumattomina, sisävaatteissa pihalle myrskyyn aistimaan. Mitä näemme, koemme, tunnemme, kuulemme, aistimme, haistamme, mitä se tuo mieleen. Siitä sitten kirjoitimme runontynkää tai vastaavaa. Tästä jälleen yhden sanan jatkojalostusta ja pilkkomista. Huisin hauskaa ja oivaltavaa. Toki on tärkeää myös oivaltaa, että on jo itse jotain itsekseenkin oivaltanut. Myös opettaja sanoi yhdestä minun oivalluksestani, että osaan jo. Hitsi kuinka hienolta se kuulosti ja tuntuikaan. Siis se mitä omasta nupistani ulkoistin, olikin jo osattua, jalostettua ja oivallettua. Reetalle asian tuossa äsken kerroin ja neiti nauroi hymykuopat tirskuen. "Eikö sulle koskaan kukaan opettaja ole sanonut, että osaat...?" On varmasti, mutta tuollaisessa huippuseminaarissa se on äärimmäisen tärkeää kuulla, vaikka ei osaisiskaan muuta kuin sen yhden runon verran niitä opeteltavia asioita, mutta osaan sentään jotain. Hienoa ja kauhean tärkeää. Seminaarissa sain myös loistavia ideoita, kritiikkiä, neuvoja, kommentteja käsitellyistä teksteistä, sanoituksista ja muista mölinöistäni. Se on paras tapa oppia. Ennen kaikkea kehittyä ja uskoa, että oppii.
   Tuollaisessa seminaarissa saa olla vapaasti omana itsenään. Vain muutaman henkilön tiesin entuudestaan, siitä huolimatta tunsin kuuluvani joukkoon. Ikähaitari oli jälleen noin kuudestatoista yli seitsemään kymmeneen. Tuollaiseen hajontaan kuuluu muutama muukin huuhaa kuin minä. Sain tutustua uusiin mielettömän lahjakkaisiin ihmisiin, huomata puhuvani samaa kieltä heidän kansaan. Eli jälleen vertaistukea tällaisessa voimaannuttavassa ja ymmärtävässä muodossa. Kiitos kaikille, oli hienoa.

   Lauantaina päädyin hiukan niin kuin vahingossa hotelliin yhden kaverin kanssa. Saman kaverin kanssa päädyimme myös Eppujen ja Scorpionsien keikalle. Jälleen mieletöntä, vahingossa tavallaan mahdollistettua itsekästä elämysmatkailua. Kun oli liput ja varattu huone, niin tartuin niihin ja menin mukaan. Todella helppoa, vain yksi puhelinsoitto ja löin suunnitelmat sillä sekunnilla lukkoon. Minulla oli alustavissa aikeissa käydä yksinään syömässä, elokuvissa, latautua, kirjoittaa ja nukkua hotellissa. Panostaa seminaarin antiin ja viedä opittuja asioita suoraan käytäntöön. Tehdä asioita ilman kompromisseja, itsekkäästi. Mutta olenhan myös ex tempore- ihminen, joten tartun helposti syöttiin ja olin hetkessä mukana. Keikat olivat huikeat ja mittasuhteet hiukan eri kuin tanssilavoilla. Oli myös hienoa oivaltaa, että siinä ne ikämiesskorpparit tiukoissa nahkapöksyissä, aurinkolaseissaan ja rypyissään rokkaavat täysillä. Keikkayleisö oli myös samaa ikääntyneempää ja kypsempää kaliiperia, joten tunsin olevani jälleen oikeassa paikassa.
   Ouluhan oli buukattu monista tapahtumista johtuen tupaten täyteen turisteja. Meillä oli pöytävaraus ja taksivaraus. Mutta nekin loksahtelivat vahinkojen kautta nopeutettuina täsmälleen oikein. Suurin kiitos aikataulun pitämisestä kuului mokanneelle tarjoilijalle, joka toi meille väärät ruoka-annokset. Emme kumpikaan tajunneet silleen ihan järjellä, että syömme vääriä annoksia, kun oli niin hyvää. Kunnes toinen tarjoilija tuli kertomaan mokasta, no silloin meikäkin tajusi syövänsä täyslihaa, kun olin tilannut kanaa.... Kaikkiruokainen kun olen niin tungin tyytyväisenä vain kohti ääntä kyseenalaistamatta mitä tungen. Eli en siis ole siviilissä niuho, usko pois. No, hyvälle maistui. Näinpä siis lotaisimme höristen väärät annoksemme ja olimme oikeaan aikaan taksissa ja oikeaan aikaan jonossa ja oikeaan aikaan jokaisessa paikassa. Vähän niin kuin vahingossa. Eli kaikkinensa tuo keikkarumba ja muu oheistoiminta oli sellainen positiivisten sattumusten rento lumipalloefekti, hämmentävä. No eihän siinä mamma paljon nukkumaan ehtinyt kun harrasti elämysmatkailua aamukolmeen myrskyssä. Mutta niin vain seminaarinkin jaksoin samoilla silmillä monta kokemusta ja uutta fiilistä rikkaampana.

   Kotiin ajeli eilen illansuussa täysillä musiikkia kuunnellen, mukana hoilaten ja elämyksistä aivot kohisten suhteellisen rento mamma. Olipahan kaunis täysikuu ja hyvä mieli, onneksi olin itsekäs ja hain kaikki nämä kokemukset itselle. Olin ne ansainnut, olen ehdottomasti sitä mieltä, jee. Elämysmatkailu avarsi, niin monia eri aisteja.