MURKKUJA

Murkkuja vilisee pesuhuoneen suunnalla ja keittiössä, sekin on varma ja ärsyttävä kevään merkki. Olen perinteiset myrkyt murkuille syötiksi laittanut, mutta tuloksetta. Jokos murkkukannatkin ovat sukupolviensa saatossa tulleet resistanteiksi entisille aineille ja pitää siirtyä jykevämpiin paukkuihin? Tiedä tuota. Samoin pihalla, kiveyksien väleissä on kauheaa kevätkiirettä aistittavissa.


   Se oli semmoinen hämäävä aasinsilta murkkulapsiimme... Edellisessä kommentissa sitä oli mietitty ja se jäi mieleeni pyörimään. Kaikki lapsemmehan ovat syntyneet kolmen vuoden sisällä, eli murkkuaikaa on siis aika lailla odotettavissa yhtenä paukkuna. Tällä hetkellä paukkuu napakasti kahden kanssa. Uskoisin, että moiset huurut olisivat ihan mitattavissa ilmanalasta, askelista ja äänensävystä. Mikä ihaninta Reetallakin on siis mitattavissa alkava murrosikä ja hormonitoiminnan käynnistyminen. Samalla tahdilla kuin kaksoissiskolla. Mikä sinänsä on suunnaton ihme, lahja ja hämmästyttävä asia, kaikkien sädehoidoissa grillauksien ja todella rajujen hoitojen jälkeen. Eli perheessämme tosiaankin on murkkuja, monessa vaiheessa.
   Kuinka murrosikä meillä näkyy, kuinka se koetaan ja kuinka se ilmenee? Se on monessa asiassa jatkuvasti läsnä. Inhottavintahan on tietenkin se, että lapsistani puskevat ne minun ärsyttävimmät, rasittavimmat ja saivartelevat herkkyydet esiin. He osaavat härppiä minutkin liekkeihin rassaamalla, vaikka minun pitäisi olla se aikuinen. Eli pauketta löytyy. Toki kykenen joskus jopa aikuisena pysymään, mikä on sinänsä omalle tulisielulleni saavutus. Meidän huushollimme on varustettu kuudella todella vahvalla tempperamentilla, mikä on sinänsä siunaus ja toisaalta myös rasite. Sikäli mikäli ulkopuolinen kuuntelisi päivästä toiseen näitä myrskyjä, niin saattaisi jopa rasittua ja stressaantua. Niin me vanhemmatkin ajoittain myös, mutta samalla se kuuluu perheemme perusrakenteeseen, kasvukipuihin ja kriisinhallintaan.
   Muutama viikko sitten pyysimme perheneuvolasta ihmisiä tsekkaamaan ulkopuolisten silmin perheemme tilannetta, vuosikausien kriisien jälkeen. Ei kuulemma huolta, meillä on äänekäs, avoin ja iloinen perhe. Lapsemme osaavat provosoida, mutta kaiken takana on luottamus ja jopa musta huumori. Lapsemme tietävät, että jos rassaavat totaalisesti yli, saattaa tämä mamma provosoitua niin, että sitten lapsia hävettää. Saimme siis ammattilaisilta moisen vapauttavan huojentavan lausunnon, mikä itselle on huojentava erävoitto. Tuosta ylilyönnistä esimerkkinä mainittakoon kaupassa käynnit neljän kanssa. Sovimme säännöt, ostokset ja käytösmallit. Mikäli homma ei pelittänyt palasimme tyhjin käsin kotiin, söimme karapuuroa ja kynsiä. Kun lapsemme olivat pieniä, alle kouluikäisiä kaikki ja vielä kotona, olimme yrittäjiä. Vuorotellen töissä ja vuorotellen kotona lauman kanssa. Silloin oli pakko ottaa koko lauma mukaan joka paikkaan, myös kauppaan, toimistoihin, neuvolaan... Eli sinänsä meillä ei ole kauhean helposta kaaviosta käsitystä, aina on ollut haastetta. Mikäli lapset naukuivat kaupassa, heittäytyivät lattialle ja halusivat jotain oikein kunnolla. Saatoin hoitaa tilanteen matkimalla heitä, eli kyllähän lapsia hävetti kun äiti naukui kippurallaan keskellä kaupan lattiaa ja märisi. Siinä yllättäen lapsista kuoriutui yhteistyökykyisiä...
   Keväällä 2012 mietin perheemme kipuilua, oireilua ja kaikkia lieveilmiöitä. Olin jopa todella huolissani. Kunnes tajusin ajatella asian näin. On suunnaton kiitos ja luottamuksenosoitus lapsiltamme, että he riehuvat ja paukkuvat kotona, omassa turvapaikassaan, kaikesta huolimatta. He luottavat siihen, että uskaltavat koko laajan tunneskaalan päästellä kotona ulos, vanhemmat kykenemme sen vastaanottamaan. Eli silloin tein johtopäätöksen, etteivät lapsemme ole ainakaan kiltimmäksi muuttuneet, mikä on tärkeää kaikista vaikeuksista huolimatta. Toki välillä itselle on suhteellisen raskasta olla se tunkio, johon kaikki syydetään. Mutta aikansa kutakin. Palkkiona tunkiona olosta on joka ainoa ilta hyvänyön pussailut, jokainen vuorollaan. Halit, kainaloon pujahtamiset, yhteiset saunahetket, hiusten laittamiset, hieronnat ja lämpö. Asiat voisivat siinä mielessä olla monta kertaa pahemmin, huonommin tai vaikeammin.
   Näiden vuosien aikana olen saanut kuulla, vierestä seurata monia perheitä. Siinä mielessä haluan olla antennit ja tuntosarvet sojollaan ja ennaltaehkäistä asioita, sillä mikään ei ole itsestään selvää. Murrosikä on vaikea ikä kriisiä elää, sen tiedän myös. Olen kuullut sisaruksista jotka ovat oman murrosikänsä ikään kuin jäädyttäneet vuosiksi, suojellakseen vanhempiaan ja ollakseen huomaamattomia. Kun kaikki on ohi, alkavat he potea menetettyä murrosikää täysi-ikäisinä. Osalle on tullut mukaan koulusta poissaolot, laiminlyönnit, päihteet, uhkarohkeus, syömishäiriöt, itsetuhoisuus jne jne... On perheitä, jossa lapsi saa vuosien jälkeen puhtaat paperit syöpähoidoista, samana päivänä sisar joutuu psykiatriselle. Osa sisaruksista uppoutuu pelimaailmaan, fantasioihin ja eristäytyy. Osalla näkyy koulumenestyksessä, kaverisuhteissa, arjen hallinnassa. Näitä lieveilmiöitä on valtavasti, eikä yksistään murrosiässä. Minua toisaalta muutama vuosi sitten pelotti kovastikin se, mitä jälkiä kriisivuotemme jättävät. Eikä se vanhemman vastuu ja pelko sinänsä ole mihinkään kadonnut, se on vain jäsentynyt ja selkiytynyt. Se ei ole vallalla jatkuvasti.
   Kun taistelemme murkkujemme kanssa vähän kaikesta, se on tavallaan asiaan kuuluvaa ja turvallista. Toista on taistella yhden lapsen henkiinjäämistaisteluja. Ne ovat molemmat rankkoja asioita, mutta murrosikä on vain pieni rikka, toivottu ja asiaan kuuluva rikka laineilla, verrattuna siihen jääkö lapsi henkiin. Eli mittasuhteet ovat muuttuneet. Itse kävin mammografiassa, eli tissinpuristusröntgenissä. Olen kuullut kuinka se on tuskallista ja kipeä kokemus. Olihan se, en nauttinut. Mutta samalla mietin ja tiesin, että se kipu loppuu muutaman sekunnin kuluttua, sen kyllä jaksaa kärvistellä tissi prässissä. Ja sama toiselle tissille, irvistellen kärvistelin. Toisaalta on henkinen kipu, se on vähintäänkin yhtä kovaa puristusta ja aaltoilua, mutta me emme kykene tietämään milloin se loppuu. Siinä mielessä oma kipukynnykseni on äärettömän korkea, toleranssi on hinattu sellaisiin mittasuhteisiin, ettei sitä itsekään tajua. On vain jaksettava, vaikka kuinka sattuu, sieluun, kroppaan, vanhemmuuteen, äitiyteen ja vaikka mihin mittaamattomaan. On jaksettava rajuissakin omissa henkisissä kivuissa lapsemme rinnalla. Vaikka kuinka sattuu, on vereslihalla, murrettu, litistetty ja nujerrettu. Kuka voi sanoa milloin se kipu helpottaa, pääseekö siitä koskaan. Vai onko se jatkuvasti muistuttava, tuikkiva hermosärky, iskias, filejumi, joka antaa tujauksia olemassaolostaan tuosta vain loppuelämämme. Se kipu on koteloitava, yritettävä unohtaa pelossa eläessä.
   Eli johtopäätöksenä vedän, että murkkuikää on, luojan kiitos. Se on kaikessa paukkeessaan normaaliutta, aitoa ja kuuluu asiaan. Murkkumme oirehtii toivottavasti enemmän hormoneista johtuen, kuin kriisistä johtuen. Mutta se on terveyttä ja normaaliutta, ei sairautta, mikä paukkuu, kuuluu ja näkyy. Vaikka sen seitsemän kertaa päivässä nousee savu jostakin kamarista, käämini käryää ja tunnen olevani pohjanoteeraus äitinä, saan kuulla olevani typerä idiootti, inhottava, rasittava, pervo (?), lälly, liian suora, v...n idiootti, tiukkapipo, ymmärtämätön jne... Tunneskaala ja ilmaisun rikkaus on huisin monipuolinen. Mutta siitä huolimatta murkkumme haluaa ja hyväksyy minut mukaan luokkaretkelle, kuljemme yhdessä, heitämme läppää ja välillämme on ikimuistoinen ja hauska päivä. Siinä mielessä tunnen olevani erävoittaja ja lapsemme on hiivatin rohkea, kun haluaa ja uskaltaa ottaa moisen höyryäidin mukaansa. Saattaahan äiti vaikka tehdä jotakin todella typerää ja mokata, lentää perseelleen koska vaan, lipsauttaa sammakon suustaan, juuttua vaikka tuoliin tai sormistaan oven ripaan, lässyttää tyhmiä luokkakavereiden kuullen, tanssia julkisesti, laulaa itsekseen, kiljua linja-auton mikkiin, nukahtaakseen kesken lauseen ja kuorsata kuola valuen, keksii räpin ja räppää jostakin kuulemastaan lauseesta tai slouganista... Kerran sain tekstarin, jossa minua vaadittiin poistumaan koulusta... Se oli vähemmän kaunokirjallista tekstiä, mutta loppukaneetista olin ylpeä, minua nimitettiin kakka-aivoksi. Siis lapsellamme on äidinkieli hallinnassa, yhdyssanassa on kaksi aa:ta, jolloin väliin tulee viiva. Voisi se huonomminkin olla. Luin kaneetin ääneen opettajalle ja samalla hehkutin, kuinka raivonsekaisessa huurussaankin lapsi kykenee hyödyntämään oppejaan. Toisekseen kakka-aivo on vähän niin kuin hellittelynimi... Eikä kakka-aivoäiti mihinkään poistunut, uhmasi kahta kauheammin ja venyi kokonaisen tunnin luokan mukana. Senkin lapsemme tietävät, että jos minua ei totella, sen saa tuntea omissa "nahoissaan".. eli kun minua kiellettiin, niin kahta kauheammin olin menossa uhastakin. Olemme ottaneet myös käyttöön rumille sanoille ja ilmaisuille synonyymit ja homonyymit, hakeneet vastaavia merkityksiä tai samalle sanalle kahta eri asiaa tarkoittavaa ilmaisua. Kyllähän tässä itsekin oppii paljon, lapsistaan ja ennen kaikkea itsestään.
   En toisaalta tiedä oliko tämä vastaus kommentoijan heittämään kysymykseen tai aihepiiriin. Taisi aiheuttaa vain lisähuolta koko perheestämme. Mutta tällä laumalla ja tällä kriisin määrällä on ollut pakko löytää omat selviytymiskeinomme. Ei ne suinkaan kaikilla voi samat olla, sillä erilaisuus kunniaan tässäkin asiassa. Mutta tärkeää on olla unohtamatta, että jokainen on oma yksilönsä, ei koko elämä voi suurperheessä yhden ympärille kulminoitua, vaikka lapsi onkin sairastanut. Meillä muutkin ovat osanneet vaatia osansa ja tulleet tasan kuulluiksi ja nähdyiksi. Jostain kumman syystä lapsemme viihtyvät todella hyvin kotona, vaikka kuinka kannustaan notkumaan kylille ja hakemaan rajoja... Tytöillämme on mielestämme loistava suhteellisuuden taju, he kykenevät empatiaan ja punnitsemaan asioita aika monelta kantilta. On lukuisia asioita jotka eivät suinkaan ole heille itsestäänselvyyksiä. On mieletöntä palata siivottuun kotiin, jossa odottaa katettu pöytä ja hyvät sapuskat. Nämä typyt tasan tietävät mistä narusta milloinkin nykivät. Saamme olla heistä todella, todella ylpeitä, ihanat isot ja pienet murkkumme;-)