Tosiposi ja meganega ovat termejä, joihin olen kirjoittajakurssilla törmännyt jo monta viikkoa sitten. Olen niitä pyöritellyt, maistellut ja niistä myös kirjoittanut toisessa blogissani. Joten, ne jotka ovat sen lukeneet saavat osittain uusinnan. Tosin eihän sitä koskaan tiedä kuinka oma suhtautuminen on reilussa viikossa muuttunut. Kumpaan suuntaan kellahtanut.
Termit kuulin kirjoittajakurssikamultani, ikäihmiseltä. Siksi kai niihin niin takerruinkin, kun äkkiseltään luulisi että kyse on teinislangista. Asiaa mietin tänään jälleen monta kokemusta rikkaampana, kun osallistuin viikonloppuna Kemissä Leijonaemojen voimaannuttavaan vertaistukitapaamiseen. Eli haluan yhä enemmän uskoa ja todistaa, että minun mittarini kallistuu enemmän posin ja tosiposin puolelle. Haluan yhä enemmän kamppailla meganegaa vastaan, hakea keinoja sen nujertamiseen, löytää ja oivaltaa asioita, joilla saan positiivista virettä pidettyä yllä. Sillä minä raukka kun jaksan yhä uskoa, että olen enemmän posi kuin nega. Toki sehän saattaa olla vain uskomus, kulissi, luulo tai visio jota pönkitän. Mutta se on minulle myös oljenkorsi, koho, kelluke, kupla, turvaköysi tai mikä tahansa vempain tai apuväline, jolla pysyn pinnalla.
Yhteenvetona vedin koetusta viikonlopusta omakohtaisen tunteen ja oivalluksen, meillä on moni asia todella hyvin ja meidän perheemme voi suhteellisen hyvin, kaikesta huolimatta tai juuri siitä syystä, että olemme monta kokemusta ja asiaa rikkaampia. Ihan kuinka asian haluaa kokea, nähdä tai oivaltaa.
Tässä vaiheessa koneeni sensuroi kauhean piitkäään pätkän aiheen käsittelyä ja minusta kuoriutui tosi iso ja äänekäs meganega, kun asiaa raivosin. Sapetti niin. Nyt päivä on kallistunut iltaan ja ajattelin yrittää uudelleen. Sain ilmeisesti maganegan ulkoistettua itsestäni ja hieman rauhoituttua.
Mitähän minä olinkaan kirjoittamassa, oliko minulla jokin ajatuksentynkä jaettavana. Oli montakin, mutta miten ne nyt uudelleen saan jäsenneltyä. Yritän...
...Tärkeänä oljenkortena tajuan jälleen sen, että meidän äitien ja isien on pidettävä itsestämme ja pidettävä itsestämme huolta, jotta jaksamme. Mitä paremmin vanhemmat voivat, sitä paremmin myös lapsemme voivat. Ihan tavalliset lapset, erityislapset, syöpälapset tai todella erityiset lapset. Meitä on siunattu monilla ainutlaatuisilla lapsilla ja tarinoilla. Oli upeaa löytää myös uusia ihmisiä, jotka sanoittavat omia ajatuksia. Siis vuoropuhelu etenee mutkattomasti ja kieli on yhteinen. Olen usein tätä blogini suosiotakin miettinyt, saanut palautetta myös siitä että kykenen sanoittamaan muidenkin tunteita, aivoituksia, ajatuksia, kokemuksia. Eli sehän on vertaistukea puolin ja toisin, sitä me tarvitsemme, kaikki. Viikonlopun aikana saimme nauraa hulvattomasti lukuisa kertoja, tanssia, syödä, ulkoilla, oppia, heittäytyä, saunoa ja taas hieman nauraa. Eikös se ole voimaantumista parhaimmillaan.
Ilmeni myös se, kuinka vaikeaa on omasta kuplastaan irrottautua, antaa itselleen lupa irtiottoon ja uusiin ympyröihin. Niin ja vilahtaahan siinä hieman syyllisyyskin siitä missä minun kuuluu olla. Samalla rahallahan meidänkin perhe olisi syönyt monta monituista litraa jauhelihakeittoa. Samalla ajalla olisin tehnyt pihatöitä, pessyt ikkunoita, siivonnut. Ollut siis todella ahkera ja tehokas hushollaaja. Tai en ole ihan varma olisinko? Samalla ajalla olisin ollut perheeni kanssa, tapellut tai ottanut muuten vain murkkupaukkuja vastaan. Ei sen puoleen, noita paukkuja ja kommervenkkejä oli kyllä säästetty minullekin asti. Tässä päivässä on ollut vääntöä ja pauketta ikioman erityislapsemme kanssa. Eli minut on maadoitettu tähän arkitodellisuuteen äänekkäällä kädellä. Huoh!
Meillä oli teatterialan ammattilainen opastamassa ja kouluttamassa. Saimme heittäytyä ja mokailla ihan kunnolla. Jättekivaa. Perehdyimme ihmisten elekieleen, statuksiin ja testailimme niitä käytännössä. Uskon, että näistä on apua myös kotioloissa, kun voi ottaa uusia käytösmalleja vanhemmuudessa käyttöön. Mitäpäs jos ohjaankin lapsiani korkeammalla statuksella, enkä heti ole heidän tasollaan murkkurähinöissä. Madallan ääntäni, hidastan puherytmiäni, ryhdistän rankani ja artikuloin selkeän lyhytsanaisesti. En tosin tänään rähistessä moisia oppeja kyennyt käytäntöön viemään, mutta onpahan tuolla takataskussa odottamassa vähemmän kiivasta yhteenottoa, jolloin kykenen jopa ajattelemaan. Sitä odotellessa...
Viikonlopun aikana meidät saavutti suru-uutinen. Jälleen yksi osastokaveri on poissa. Se on raskasta tiedostaa. Mutta kuinka raskasta se on lapsen perheelle, toivottavasti me säästymme siltä kokemukselta. Kuinka hauraita lapsemme ovat, kuinka nopeaa ja lopullista kaikki voikaan olla. Se nostaa itsellä pintaan vahvaa vihaa, surua, avuttomuutta ja negatiivisia tunteita. Mutta samaan aikaan haluan muistaa ja itselleni muistuttaa, että meillä on raivokkaasti kapinoiva ja raivokkaasti vuosikausia kamppaillut oma lapsemme, joka on todella positiivinen asia. Näin illan hämyssä haluan muuttaa päivän kapinoinnit positiiviseksi asiaksi, meillä on siihen mahdollisuus. Voi kuinka olettekaan mielessä ja toivon perheellenne suunnattomasti voimia...
Oli minulla siinä aamupäivän postauksessa paljon muutakin, mutta nyt päätän vetää homman kasaan tässä kohtaa. Niin vielä, eilen illalla lueskelin Oulusta saapunutta epiksriisipinoa. Ne olivat tosiposi luettavaa. Monessa kohtaa luki, "normaali ja ei tarvitse kontrolloida". Jaksan vain yhä uudelleen ihmetellä ja taas uudelleen ihmetellä. On mieletöntä olla tuollaisen tosiposin taistelijan äiti, niin myötä kuin vastamäessä. Kyllä Reetta on vuosien saatossa paljon meitä vanhempiakin opettanut ja opettaa yhä. Haluan niin säilyttää ja löytää jokaisessa päivässä sen positiivisen jälkimaun, vaikeillakin hetkillä. Jos ei tosiposi, niin ainakin pikkuposi joka päivä. Se auttaa jaksamaan ja näkemään sen ohuenkin ainokaisen auringonsäteen, joka jaksaa pilkistää pilvisenäkin päivänä. Tänä iltana, tässä ja nyt minulla on kuluneesta päivästä ja voimaannuttavasta vertaistukiviikonlopusta tosiposi jälkimaku.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti