Minulla on levoton olo. Mielessäni säntäilee ajatuksia, aivoituksia, oivalluksia, pelkoja ja muistoja laidasta laitaan. Joten ajattelin, näköjään pitkästä aikaa tännekin naputella, tyhyjentää tuota nuppia. Sinkoilla ajatukseni tekstinä nupistani. Toivoen, että jokin pinne löysäisi.
Muistan kaikki ne tunteet, joita koimme vuosi sitten. Ja nyt olemme jo, Luojan iso kiitos, tässä. Vuosi sitten olimme K10:llä, lapsemme nollille ajettavana, esihoidoissa. Uutta kantasolua odottaen, toivoen ja päivä päivältä lusien. Vuoteen on mahtunut jälleen niin ääretön määrä, kaikkea. Tuskaa, pelkoa, kipua, toivoa, epätoivoa, iloa, väsyä, koheltamista, naurua, unettomuutta, viruksia ja kaikkea mahdollista. Ihan pelottaa ajatellakin. Mutta ne ajatukset puskee pintaan tahtomattaankin. Ja jälleen olemme suunnittelemassa kontrollikeikkaa Helsinkiin. Haluamme ja emme kuitenkaan halua mennä. Uskomme ja toivomme, samalla pelkäämme. Uskon siis noita samoja tunteita Reetan ja koko perheemme käyvän läpi, siksi siis tekijänä monikkomuoto. Selitys sekin. Tietenkin juuri minulla, äidillä, noita säntäilyjä ja aivoituksia nupissa on ihan jaettavaksi asti. Ne pyrkii ulos. Siksi siis jauhan ne tänne. Haluaisin niin jo lopettaa tämän jauhamisen, haluaisin päästä kaiken tämän yli, mutta ei se noin vain tässä todellisuudessa onnistu.
En tietoisesti halua pitää näitä pelkoja yllä, en todellakaan. Mutta ne ovat vielä niin suunnattoman syvällä. Voi kuinka odotankaan sitä päivää, että kaikki painajainen olisi taaksejäänyttä, menneisyyttä, historiaa jne... Olen saanut myös vertaisäideiltä raastavia puheluita ja tekstareita, tästä todellisuudesta. Kaiken sen tuskan ja pelon seassakin on tärkeää, että joku ymmärtää tasan tarkkaan mitä mielessä pyörittelemme. Sitä on vaikea ulkopuolisille kertoa, kun se on niin kattavaa, kokonaisvaltaista. Myötäelämistä.
Samaan aikaan olen liikuttuneen onnellinen ja suunnattoman kiitollinen Reetan tilanteesta. Vaikka päivämme ovat tyhjänpäiväistä taistelua lääkkeistä, rajoista, läksyistä ja arjen asioista. Riitasointujen määrä on korkea, mutta se on myös mahdollisuus. Aistin Reetankin stressaavan tulevaa kontrollikeikkaa, vaikka siihen on upotettu myös odotettu yökyläily ystävillä. Tavallaan tosi kiva lähteä, mutta olemme siihen pakotettuja.
Yökin oli levoton, nuppini tyhyjeni minut herättäen. Ärsyttävä nuppi. Mutta minkäs teen. On paljon asioita joita haluaisin tehdä, paljon asioita joita pitäisi tehdä, ja paljon asioita siltä väliltä. Miten jakaa voimavarat ja kaikki ideat oikein, niin ja kenen kannalta oikein. Kuka sen voi määrittää, mikä on milloinkin oikeellisuus asioissa. Minulla on "muutama" kirjoittamiseen liittyvä projekti kesken, haluaisin niihin uppoutua oikein ajan ja ajatuksen kanssa. Samaan aikaan kevätaurinko näyttää kaiken sen leijuvan ja näkyvän lian huushollissa, joka ei käytännössä edes siivoamalla lopu. Sisälle ajautuu juoksuhiekkaa, kuraa ja muuta eritettä. Piha kaipaisi minunkin panostani, mutta en jotenkin saa sinne panostettua. Pasilla ja Fannylla on suuria, jopa suuruudenhulluja, ideoita pihamme varalle kesän mittaan. Tällä hetkellä näyttää ja kuulostaa terassin laajennus etenevän.
Reetta on maalannut ison seinämaalauksen tilaustyönä. Sekin vei oman aikansa. Pohjois-Suomen syöpäyhdistys Kalajokilaakson osasto täyttää 40 vuotta. Tämän merkkipäivän myötä järjestö halusi tilata Reetalta maalauksen. Aluksi sen piti olla taulu syöpähoitajan seinälle, mutta meille tyypilliseen tapaan mopo alkoi heti keulimaan, kun näimme tilan. Näinpä sitten Reetta sai kokonaisen huikean valkoisen puhtaan seinäpinnan maalattavakseen. Yksi sunnuntai sen maalasimme, lapseni oli pomo, minä olin lähinnä jatkokäsi ja organisoija. Olen siis hiukan ylpeä leijonaemo;-)
Kympin lapsilla on uusia kannatustuotteita, joista kaksi korttimallia on Reetan maalaamista tauluista. Sekin oli kiva projekti onnistuessaan ja idean kuullessamme. Hämmentävää, mihin kaikkeen tyttäremme näin kotoa käsin pääseekään osalliseksi. Mutta mitään näistä ei olisi saatu tehtäväksi ilman sitä hiivatin syöpää. Siis ristiriitaista.
Eilen puhuin yhden äidin kanssa, totesimme meillä paukkuvan kolme ja puoli vuotta täyteen. Miten ihan oikeasti olemme sen jaksaneet. Olemmeko? Pakko, eipä meillä ole muuta mahdollisuutta kuin jaksaa. Jaksaa ja jaksaa. Samaan aikaan alitajunnasta puskee vihaa, katkeruuden tapaistakin, mutta myös paljon lempeämpiäkin tunteita. Mutta jälkensä vuodet ovat jättänet, hiivatin syvät. Ainakin sieluun ja naamaan;-) se oli vitsintynkä tähän väliin, hah.
Nyt koneellinen lakanapyykkiä odottaa ripustamista ulos. Sitten pyörittelen toppavaatteita, sillä kevät näyttää etenevän. Kurjet kaartelevat korkealla, kiurut visertävät pellon yllä, krookus puskee pinnalle mustasta maasta, kissan karva kiiltää hohtavana aamuauringon osuessa, silmut pullistelevat, pajunkissat pörhistelevät, pölyhiukkaset leijuvat, olemme jälleen pitkällä. Pitkällä niin monessa aiheessa, keväässä ja asiassa. Nyt en pitkitä tätä tämän enempää, sillä nuppini tyhyjenee myös pyykkiterapialla ja reikäpäisellä höyryämisellä. Joidenkin mielestä jopa pakenemisella höyryämisen taakse... Niin onko se pakenemista vai mitä, heittäytymistä, mahdollisuuksien löytämistä, ajantappamista. Tämä oli tämmöinen nopea pikatyhyjennys, osittainen sellainen. Hiukan vaileni, mutta paljon jäi vielä pureskeltavia asioita... Tuo nuppikin on toisaalta semmoinen, että se versoo aina uutta pureskeltavaa sitä mukaa kun sen saa vailenemaan, onneksi välillä sinne puskee kevyempääkin tavaraa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti