HIIMAILUA

Telkkarissa on ollut ohjelma "tyylivarkaat", minä olen nyt sitten termivaras. Kaverini on lanseerannut ajatuksen ja verbin "hiimailu". Olen sitä nyt maistellut ja sen eri ulottuvuuksia pyöritellyt, vertaillut ja miettinyt. Olenko hiimailija? Täyttyykö päiväni hiimailusta? Olenko pysyvästi hiimailija? Täytänkö hiimailun kriteerit? Olenko aito hiimailija vaiko teennäinen hiimailija? Pakotettu? Nautinko hiimailusta? Näkyykö hiimailu minusta jo päälle päin? Olenko ulkoisestikin hiimailija? Miltä muuten hiimailija näyttää? Teenkö itsestäni hiimailijaa vai olenko jo krooninen hiimailija? Olenko hiimailuun koukuttunut? Haluanko siitä irti? Osaanko hiimailla aidosti vai koenko siitä syyllisyyttä? Olenko hiimailussani itselleni armollinen?


   Hiimailu on ystäväni sanojen mukaan joutilasta nurkissa pyöriskelyä, oleilua ja kaiken vähäisenkin siirtämistä huomiseen ja tekemisen välttelyä, pientä kehää, omaa suppeuttakin... Täytänkö moiset hiimailun kriteerit? Olen näitäkin, mutta tietoisesti myös yritän opetella hiimailua, chillaaminen lie suhteellisen sama asia. Mutta en koe nauttivani hiimailusta, varsinkaan jokapäiväisestä sellaisesta. Minulle on napakka tahti, suunnitelmat ja aikataulut tärkeitä. Niiden perusteella luulen olevain jotain, muuta kuin turhake. Eli kalenteri on minulle tärkeä, aikataulut ja merkinnät. Olenko siis kalenterin orja?
   Eilen illalla tanssikurssilla oli puhe jostakin kuukauden päässä olevasta päivämäärästä. Vieressäni oleva nainen sanoi, ettei voi tietää sinne saakka. Kapinoin ajatusta vastaan, minä haluan tietää sinne saakka. Haluan että vuosikausia kestänyt epävarmuus huomisesta muuttuisi selkeydeksi ja odottamisen arvoiseksi asiaksi. Haluan, että pääsemme pikku hiljaa oman elämämme ja kalenterimme herraksi. Pääsemme tästä hiimailun ja epävarmuuden kehästä varmemmalle pohjalle. Toisaalta olen myös monen mutkan kautta oppinut, ettei kukaan koskaan voi tietää, mitä huominen tuo tullessaan. Olen oppinut elämään tässä ja nyt yhä enemmän, yhä vahvemmin. Yritän antaa itselleni luvan myös hiimailuun ja joutilaana leijumiseen. Kuitenkin syyllistän itseäni siitä, että löydän itseni sohvalta hiimailemasta, lukemasta ja television äärestä. Se on tavallaan minun ajatusmaailmani mukaan laiskuutta. Eli annan pikku hiljaa lupaa sohvalla olemiseen ja laiskotteluun, olen kuullut että sellaistakin pitäisi osata harrastaa ilman syyllisyyttä. Ruuhkavuosissani en todellakaan sohvaa kuluttanut, tehot olivat kaakossa aamusta iltaan. Yksi kaveri sanoikin, kun narisin rytmihäiriöistäni, "Kelläpä ei tykyttelisi, kun kaatuu sänkyyn täydestä sykkeestä ja silloin vasta tajuaa kuunnella itseään, normaali ihmiset kuulemma ottavat ennen nukahtamistaan hieman rauhallisemmin. On turha odottaa levollista unta sadan neljänkympin sykkeestä...." Eli nyt opettelen kantapään kautta hiimailua ja sykkeen laskua, jotta kroppani ja aivo-nuppini toimisi kuin normaaleilla. Siis syke olisi illalla levollinen ja olo raukea ja uni tulisi silleen normaalisti....
   Mutta mikä on kohtuullista, sallittua, nautittavaa ja hyödyllistä hiimailua? Opettelen. Maistelen ja yritän löytää kohtuuden. Ärsyttävää pyöritellä tällaista jonnin joutavaa joutilaan ajattelua, hiimailla moista, kun maailma pyörii ympärillä napakasti. Tehokkaasti, tuloksellisesti ja tavoitteita saavuttaen. Toki kun taas mietin, niin olemmehan mekin saavuttaneet huikeita tavoitteita ja mielettömiä tuloksia. Hiimailun ohessa. Hiimailun myötävaikutuksella. Omassa hiimailukuplassamme pyörien. Elämä on opettanut myös hiimailun kärsivällisyyttä ja hiimailun myötävaikutuksella olemme saaneet löytää itsestämme valtavia lahjoja ja mahdollisuuksia. Mutta milloin moisesta uskaltaisi ja osaisi nauttia, ottaa irti hiimailun positiiviset vaikutukset. Ilman, että omatunto nalakuttaa koko ajan. Se on todella pitkän matkan päässä, ainakin minulla. En nimittäin osaa nauttia herttaisen kotiäidin roolista, sillä en voi ja osaa olla herttainen, koska kuormitus on aika napakka ja syö sitä vähäistäkin herttaisuuden murusta. Olen hiimaileva ja nalakuttava pirttihirmu neljän seinän sisältä. En kiva ihminen, en todellakaan. En ole kiva hiimailija. Olen turhautunut ja neljän seinän sisälle lannistettu ja seinät pyöreäksi kalunnut turhake. Hiimailija, joka kuitenkin pyrkii tekemään päivittäiset rutiinit ja pitämän aikataulut ja suunnitelmat. Onneksi hiimailija on löytänyt tanssin, sillä nyt olen pyörinyt jo useilla kursseilla, hiimaillut siellä huuli pyöreänä miettinyt että tätäkö tämä. On tärkeää olla tanssitettavana, sillä ilman minua ei juuri sillä hetkellä juuri sillä tanssittajalla olisi paritanssissa paria. Vähäkös itsekkään tärkeää, luuloilua omasta olemisestaan. Ei sen puoleen, nautin aivan hirrrrrveästi tanssimisesta. Se on niin minun juttuni. Ja on tärkeää huomata olevansa rytmitajuinen ja oppimiskykyinen. Kait se kuntokin on vuosien hiimailusta huolimatta kohtuullinen, sillä jaksan hyvin kolmekin tuntia putkeen. Ei siis huono. Kotijoukot ovat todella kiitollisia tätä minut siepaanneesta harrastuksesta, sillä se on lepoa muille kaikkina niinä tunteina, kun en hiimaile pirttihirmuna kotona. Pasi odottaisi ja vihjailee, että voisin tanssia vieläkin useammin... Miksiköhän? Onko tällä asialla jotakin positiivisia vaikutuksia minuun, toivottavasti...


   Neitimme päätähti, Reetta on ollut hiukan haastava viime viikkoina. Toki hänkin on varmasti hiimaillut jo elämänsä kyllyydestä, tarpeeksi ja liikaakin. On kotiin ja hiimailuun pakotettu. Mutta kaikelle tälle on vahvat perusteet ja toivottavasti olemme hiimailussamme "loppusuoralla" ja tavoittelemme normaaliutta. Toki Reetta on pari kertaa saanut maistaa normaaliutta; kaverisynttäreillä ja mäenlaskussa kaverin kanssa. Maanantaina Reetta teki aikuisen työn muuttoapuna. Kun olemme tästä hiimailukuplastamme tuon verran irrottautuneet on neiti ollut todella väsynyt. Todella paha suustaan. Todella vaikea. Todella haastellisen kiivas. Todella... Eli hiimailumme on ollut tulta ja tappuraa. Reetta ei todellakaan jaksa sitä mitä normaalisti, se on raskasta huomata ja myöntää. Eilen neidillä oli silmänalusetkin mustana. Ellen tietäisi veriarvoista, niin hermoilisin ja pyytäisin ylimääräisen verikokeen... Mutta tiedän ja olen luottavainen, että se on sallittua väsyä. Kaikesta ja niin monesta seikasta johtuen. Yllätin Reetan vetelemästä valokynää silmiensä alle, jotta näyttäisi pirteämmältä. Keneltähän lie oppinut moisen poppaskonstin?
   Eilen avasimme ja puutuimme jo todella napakasti tähän käytökseen ja kapinointiin. Nyt käytössä on syy ja seuraus- päiväkirja. Tarkoituksena on pitää kahta päiväkirjaa päivittäisistä paukahduksista. Vanhempien ja Reetan omaa. Miksi ja millä voimakkuudella? Hyvälle- ja huonolle käytökselle on omat asteikkonsa 1-5. On muuten tehokas päiväkirja. Neiti on korjannut käytöstään, tapaansa paukahtaa ja ajatella ennen räjähdystä heti päiväkirjan lanseeramisen jälkeen. Eilen kehitimme myös sellaisen "pylly pitkällä napakan ja aggressiivisen ankkakävelyn räpylät roikkuen". Siinä vaiheessa ympäri huushollia, kun meinaa alkaa keittämään nupissa. Auttoi, kun marssimme moisella tavalla muutaman kierroksen, kummasti keittämiskynnys laski. Eilen siis emme kirjanneet yhtään totaaliräjähdystä päiväkirjaan. Toisaalta hienoa, että vaikutus on näin nopea. Niinhän se oli Reetan unettomuuskin, helpotti kun siihen asiallisesti ja napakasti puututtiin. Toisaalta selväksi tuli myös, kuka talossa on isäntä/emäntä. Niin kauan kuin lapset "notkuu" nurkissa, olemme vanhempina pomoja. Reetta tosin uhkasi muuttaa kolmeksi päiväksi Mökömajaan, jos kerran on niin vaikea, niin eipähän tarvitse kuunnella... Mutta mukavuudenhalu ja selväjärkisyys voittivat ja lapsemme punkkaa yhä sisällä. On jotenkin ollut koomista, että raivotessaan Reetta huutaa moisen johtuvan muutenkin kiivaasta luonteestaan ja lääkkeiden sivuvaikutuksista... Onhan se näinkin, mutta minulla on yhtä kiivas luonne, enkä sentään yhtä hanakasti pulttaa. Toki kaksi samalla kiivaudella varustettua kun hiimailee vuosikaudet kuin paita ja peppu, kärjistyyhän siinä varmasti asiat. Toki löydän itseltäni yllättävänkin paksut ja elastiset lehmän hermot päivittäin. Saan olla tyytyväinen omaan tyyneyteeni ja kykyyni jopa hiimailla pahimmissa paukuissa. Mutta on tämä taistelua, jos ei suoranaisesti elämästä niin aina jostakin. Rytmeistä, rutiineista, kurista, lääkkeitä, syömisistä, juomisista, nukkumisesta, velvollisuuksista ja sen sellaisesta. Mistä kaikesta se normaaleiden ihmisten elämä koostuukaan.


   Mitenkähän tämän päiväni hiimailisin? Reetalla on opettaja. Vedimme sypressien suojaksi Pasin kanssa harsot ja verkot. Täällä on aurinkoista ja todella keväistä. Pitkästi plussalla lämpötilat. Kuraista. Tuulista. Pessimistinen puoleni puskee esiin ja uskon moisen kevään kostautuvan vielä myöhemmin keväällä. Olen myös miettinyt olenko oikeasti optimisti vai esitänkö ja luulenko vain. Vai olenko todellisuudessa katkeroitunut pessimisti, enkä vain sitä myönnä. Kun hiimailu vedetään tällaisiin mittasuhteisiin, niin näin ne ajatuskuviotkin muuttaa muotoaan. Toisaalta inhottavaa, että imuroidessakin, pyykkejäkin viikatessa, petivaatteita tuuletellessa ja kokatessa nuo ajatukset seuraa. Hiimailessa ne vasta kimppuun käyvätkin. Mutta tässä neljän seinän sisällä hiimailuun pakotettuna itsensä kanssa on aika pakko keskustella, kun ei ole ketään muuta puhekaveria. Elukoiden kanssa se menee helposti pehmoilun ja lässytyksen puolelle. Reetan kanssa ei ihan kaikkea ole aiheellista jakaa. Onneksi en puhu ääneen, sillä saattaisi äänihuulet rasittua. Hiimailu kuormittaa jopa tekemistä enemmän. Ahaa, siksiköhän yritänkin välttää liiallista hiimailua höyryämällä kaikkea muuta? Välttyäkseni hiimailun mahdollistavan itsenä kohtaamisen silmästä silmään...
   Mutta jälleen on yksi mahdollisuuksien päivä, uusi, aurinkoinen ja keväinen aluillaan. Haluan olla illalla tyytyväinen päivän positiiviseen saldoon. Mistä kaikesta se koostuukaan, jää nähtäväksi. Reetta tuossa kävi naama virneessä esittelemänsä "välitunnilla" suunnittelemansa mekon piirroksen. Tämä päivä on alkanut hymyssä suin, yhteistyöllä ja positiivisella sykkeellä. Uskon, että moiset aamun ensimmäiset askelkuviot määrittelevät koko päivän fiilikset, sikäli mikäli yhtään lastani tunnen. Jospa moinen mahdollistaisi myös hiimailun ja hyvän mielen päivän. Toki itsekin voin siihen vaikuttaa, yritän ainakin kovasti.


   Tähän olen siis ajautunut ja pakotettu, hiimailuun. Nyt yritän ajatella, kuinka moisen kääntäisin omaksi voimavaraksemme ilman syyllisyyttä ja kapinaa. Osaanko? Opinko? Uskallanko? Löydänkö? Nautinko? Olenko puhdasrotuinen hiimailija, jos olen hoitanut jo pyykit, tiskit, sypressit ja aamupalat tälle aamulle. Ihan rutiininomaisesti ja hyvillä mielin. Ärsyttää pähkätä moista. Yleensä kun jokin asia minulla pyörii mielessä ja mietityttää. Kirjoitan sen itsestäni ulos, jäsentelen ja homma aukeaa. Miksi tämä hiimailu lukkiutuma ei nyt aukea, eikä ainakaan helpota? Miksi se vaivaa yhä? Mihin minä sen nyt laittaisin? Höh. Sanana se maistuu kivalle, pehmeälle, lempeälle ja humoristiselle. Mutta miksi se on minulle vaikea? Osaatko sinä hiimailla?