LÖYSÄT LÄPÄT

Sain kuulla, että tekstieni postaukset ovat keventyneet ja kerrat lisääntyneet hyvien uutisten jälkeen. Onhan se näinkin, helpommin irtoaa löysääkin läppää, ilimanaikasta jauhamista, kun on rankemmat läpät käsitelty. Kun on pelkopaniikkikramppi päällä, niin niitä on pakko omassa sielussaan jauhella ja ei siinä silloin juuri viitsi löysiäkään jauhaa. Tai no jauhanhan minä aika usein niitä löysiäkin, jolloin saan kuulla ulkopuolisilta kommentteja, etten tajua tilannettamme, kun tyhjänpäiväisiä jauhelen...


   Tästä sunnuntaista ja aamupäivästä jauhelen seuraavaa.


   Viikko on ollut monipuolinen ja kaikenkarvainen. Siis kaikkea mahtuu samaan viikkoon. Ensimmäisenä ajattelin jauhaa kärsivällisyydestä. Reetta on ottanut kärsivällisyyteni kanssa lukuisia aikalisiä tällä viikolla. Saivarrellut asioita siihen pisteeseen, että olen pimahtanut. Mutta pimahtamisen jälkeen homma hiukan selkiytyi ja Reetta itse muodosti asiasta moisen havainnon. "Jotenkin tuntuu, että kuulemisen jälkeen ei mene helposti jakeluun, on pitkät piuhat..." Piuhojen pituus on ajassa mitattuna sellaista kahden kolmen tunnin luokkaa. Kapinavitkutusvaihe on päällä. Kun on aamupalan aika, niin sitä vitkutetaan lounaaseen saakka. Välipalaa vitkutetaan iltaruokaan ja sitä rataa. Kun ruoka on pöydässä, haluaakin neiti leivästä välipalaa, jota alkoi suunnittelemaan reilu pari tuntia aiemmin. No, en anna välipalaa siinä vaiheessa enää syödä, kun on höyryävät ruuat pöydässä ja on ruoka-aika. Sama kaava toistuu lääkkeissä, kauhean pitkät piuhat. Sitten kun piuhoitus sattuu jollekin lääkekerralle kohdalleen, on toimenpiteen pituus laittamisineen ja ottamisineen alle kaksi minuuttia. Eli moisen neiti kykenee venyttämään kahdesta tehominuutista reiluun kahteen kapinatuntiin. Kun asiasta siis pimahdin, se puhdisti kummasti ilmaa ja muutkin tytöt tajuavat, että Reetallakin on kuri, säännöt ja komento. Neiti ei saa pyörittää ja venyttää koko huushollin piuhoja tempuillaan. Liekö ollut jokin testi taas lapseni taholta, kuinka paljon mamma venyy. Samalla tavalla neiti on yrittänyt kommervenkeillään nukkuma-aikaansa venyttää, onnistumatta. Läksyjen kohdalla piuhat ovat yhä erittäin elastiset, on sen sata piirustusta tai pokkaria juuri silloin kesken. Tai koirankoulutus tai kissanrapsutus... Tai kun muut lähtee hiihtämään, haluaa Reetta luistella ja päinvastoin. Mutta piuhojen pituus ja suunta on lyhenemään päin, sillä neiti on "ongelmansa" itse kyennyt havaitsemaan ja sanoiksi muuttamaan. Hämmästelee kuulemma itsekin, miten ne piuhat voikin olla niin pitkät ja mutkaiset. Huokaisin tässä vaiheessa.
   Pasi on ollut kaksi yötä pois kotoa, saanut hiukan meihin etäisyyttä. Mahdollisuuksia siihen olisi ollut aikaisemminkin, mutta käsittääkseni miehellä moinen pelkohuolikramppi osoittautuu kotiin käpertymisenä. Ensimmäinen oli ihan pilkkireissu kaverin kanssa. Sillä tuloksella, että kamut kuulemma eksyivät kelkan kanssa Uljualle ja löysivät pilkkipaikan vasta nukkuma-aikaan. Matteita ei siis saatu tuliaisiksi. Toinen liittyi työkeikkaan Oulussa torstaina, sinne Pasi meni jo keskiviikkona valmiiksi. Näinpä Reetta sitten madesyöttisilakat itselleen paistoi ja pisteli makeasti suihinsa.
   Minä olen puolestani ottanut löysää aikaa itselleni vesijumpassa ja tanssimalla. Tälle viikolle on kertynyt tehokasta tanssiliikunta liki viisi ja puoli tuntia. Se on koukuttavaa. Kursseilla on muitakin asiaan hurahtaneita. En siis ole ainoa. Kiva kun on saman henkistä porukkaa ja samalla positiivisella asenteella mukana. Pasia olen yrittänyt mukaan houkutella, kuulemma jopa painostaa. Eilen aamulla pyjamissa yritin askelia opettaa, mutta näin kauniisti muotoiltuna on ehkä parempi että minä vain tanssin... Karille karahti heti ensimmäisissä askelsarjoissa ja mies luulee että kaikissa pitää hytkyä ja tepertää ihan kauheasti. Noilla kursseilla on siis parinvaihtoa, jokaisella kerralla vaihdetaan tuon tuostakin paria. Se taas mahdollistaa sinne osallistumisen yksinäänkin. Se on opettavaista ja kehittää suunnattomasti. Se osoittaa myös, että joidenkin kanssa ei kerta kaikkiaan askeleet natsaa yhteen. Joidenkin kanssa osaan muka vaikka ja mitä. Uskomattominta on tajuta, että uskallan heittäytyä tanssiin, jopa pyörähtää tuosta vain käden alta, sarjanakin ja moneen suuntaan, kunhan toinen vain vie ja pyörittää. Ennen marraskuuta minulla iski heti pyörähdyksen esto päälle, enkä pyörähtänyt millään. On hienoa saada tanssia myös miesopettajien kanssa, kysellä siinä samalla omasta kädestä, asennosta, kuinka kuljen askelissa, olenko vietävissä, pysynkö rytmissä ja muita havaintoja. Suurin oppi on ollut myös se, että minun pitää olla tarpeeksi napakka käsistäni, jotta olen ohjattavissa, enkä jää jalkoihin. Hidas valssi oli haastavin laji tähän mennessä, karahdin karille tuon tuostakin. Minun luonteelleni se on mitä ilmeisemmin suurin haaste. Minä ja hidas valssi, huh, mutta aikomuksena on oppia sitäkin. Poistua omalta mukavuusalueelta. Tanssitunnit ovat todella napakoita ja tehokkaita, loistavia tapoja nollata. Siellä ei ehdi märehtimään omia asioita tai jauhamaan ylimääräisiä, on oltava mukana ja kuunneltava oppiakseen. Moisen jälkeen olo on todella rento, valtava innostus ja noste, uitetusta peilikuvasta ja hajusta päätellen liikuntaakin on tullut harrastettua. Ajattelin virittää askel- ja sykemittarin, olisi kiva joskus seurata siltäkin kantilta moista. Siis tosi kivaa!
   Tällä viikolla olen törmännyt lukijoihini kahdessa uudessa paikassa, tilaisuudessa. Sekin jaksaa hämmentää aina uudelleen, kuinka paljon heitä tai siis teitä hiljaisia rinnalla kulkijoita on täällä Ylivieskassakin. Kiitos matkaseuralaisille, on kiva kohdata livenäkin. Syksyllä minulta tilattiin lahjaksi taulu. Maalasin heti silloin syksyllä lahjan antajan antamien värien perusteella parikin ideaa. Omat mielikuvani siitä mitä se voisi olla ja lähinnä makustella värimaailmaa annettujen ideoiden pohjalta. Nyt sitten lahjan saaja tällä viikolla otti yhteyttä. Sovimme tapaamisesta. Otin mukaani ne maalamani taulut, muutaman muun, muistiinpanovehkeet ja mittanauhan. Ajattelin, että lähden siltä pohjalta suunnittelemaan ja toteuttamaan yhteistä visiota. Kyseessä on useamman henkilön, lähinnä naisten muodostama yhteisö. Ajattelin siihen laumaan mahtuvan sen sata mielipidettä ja ideaa, kompromissin teettävän työtä... Hämmennykseni olikin siis melkoinen, kun se alkujaan maalaamani taulu menikin sellaisenaan läpi. Ja se toinenkin vaihtoehto löysi seinänsä. Tunsin todella hämmentävää onnistumisen iloa siitä, että olin omalla visioillani kyennyt toteuttamaan sopivat työt, vaikka en ollut koskaan koko paikassa käynyt. Toki varmasti kompromissejakin porukka teki, mutta ainakaan ääneen lausuttuja soraääniä en kuullut suoraan. Fiilis oli aika onnistuneen huikea kun kotiin ajelin. Moinen tunne tekee itsetunnolle hyvää, varsinkin näissä pitkien piuhojen taisteluissa. Kävin puhumassa myös paikallisessa syöpäyhdistyksen tapaamisessa Reetan tarinasta. Sielläkin oli yllättävän paljon tuttuja ja sain ymmärrystä ja olalle taputteluja. Vaikka porukka oli entuudestaan tuntematon, niin koin olevani samiksien parissa. Kiitos siitä.
   Eilen sain olla kotona yksinään (elikoiden kanssa) liki kaksi tuntia. Kysynpähän vaan, että milloin viimeksi? Hyödynsin ajan siivoamalla pikaisesti, kuuntelemalla haluamaani musiikkia (joka oli intialainen meditatiivinen rentoutuslevy), kävin suihkussa, lueskelin ja kuuntelin tiskikonetta ja kellon raksutusta. Oma aika teki hyvää. Oli minulla edelliselläkin viikolla kuusi minuuttia omaa aikaa yksin kotona, en minä nyt ihan ilmankaan ole... Olen tässä vihjaillut omasta yksinäisestä viikonlopusta tai ainakin yhdestä yönseudusta kotosalla. Haluaisin niin kirjoittaa taukoamatta, ilman pitkiä piuhoituksia ja jatkuvia kompromisseja. Vaikka pitkin yötä ja niin paljon kuin sielu vaatii. Paas kattoo kuinka pitkissä piuhoissa moinen toteutus on. Kuinka asian piirrän ymmärrettävästi. Niin ja heräähän kysymys onko minulla oikeutta moista vaatia ja pyytää?
   Yllättäen meillä oli myös Pasin kaikenkarvaisia sukulaismiehiä yötä. Todella kiva ja otamme useamminkin vastaan. Pilkillähän nuo sanoivat käyneensä, muitta saalista ei taaskaan kuulunut. Lukuisista pilkkitunneista on noussut yksi matikka, joka odottaa keittämistä jääkaapissa.


   Nyt olen moiset löysät läpät ulkoistanut. Reetta tuossa hihkui uutta painoaan, 26,5 kg. Hymyili leveästi ja näytti onnistuneensa lisäpainon hankkimisessa. Nyt tytöt suunnittelevat luistelua ja ulkoilua. Soittelevat sukua koolle. Pikkasen on ollut piuhoitukset solmussa tällekin aamulle, mutta nyt saa iskäkin niitä purkaa kun minä vain istun ja naputtelen konetta. Jaloissa tuntuu yhä kivasti eiliset tanssahtelut. Tulkoon tästä suhteellisen normaali sunnuntai, ulkoilua, pientä nahistelua ja yhteisiä ruokailuja. Illalla vaikka sohvalla muksut kainalossa ja saunan kautta nukkumaan. Tähän on pyritty, tiettyjä asioita saavutettu, nautitaan....