TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

KIELISOITTIMENA

Olen kuulemma kireä ja äkäinen koko ajan, näin Ukkolulta minua kommentoi aamulla. Tiedetään, tiedetään... Olen siis kireä kuin viulunkieli, sellonkieli tai minun tapauksena kireä kuin kontrabasson valtavan pitkä ja paksu kieli. Oikein kunnon soitin ja reilusti kireä. Niin että vonkuu. Mistä kireys puskee pintaan, siinäpä vasta kysymys. Jotenkin vain vetää silleen kireälle, pinnan, hartiat, leuat ja naaman. Tiedän aamulla herätessäni, mikäli on kireä yö takana, sen tuntee leuoissa. Kipeät ovat ja niitä hieroskelen.
Nousin aamulla neljän pintaan ylös, uni vain lähti lätkimään. Puoli seitsemältä menin kuntosalille, sekin otti leukoihin. Siis purin sielläkin leukoja niin että vonkui. Käsittääkseni kuntosalilla haetaan muita lihasryhmiä ja kuormitetaan niitä. Mitähän ohjaaja sanoisi, jos kysyisi missä alatalja tai jalkaprässi tuntuu. Minä vastaisin, että leuoissa. Jospa en siellä moista ääneen kerro, joudun pian punaiselle listalle kireyksineni. Jatkoin kilometrin uinnilla, sekin tuntui leuoissa ja hartioissa.
Kotona olin kahdeksan paikkeilla, heti iski kireys pintaan hyökyaallon lailla, kun alkoi pompotus. Ei yhtä siunatun rauhaa, heti käydään päälle. Ei ne asiat sen kummempia ole, mutta kun kaikki kyselee, pyytää, puhuu yhteen ääneen ja vaatii. Minä olisin vain halunnut kupillisen kahvia, sillä kahvihammasta kiristi. Kun en heti toimi, niin sitten pusketaan märyn kautta. Kuulemma minä kerkesin siinä välissä jo ääntäni korottaa. Inhottava ihminen olen, hitsin kireäkielinen ihminen. Katkeaisi se kireä kieli heti kerralla, sillä moista riitasointua on ärsyttävä kuunnella.
Jotenkin mielessä pyörii niin monta asiaa, niin hyvää, kuin pahaa. Olen kieleni kuormittanut vonkumisen asteelle. En osaa nauttia olostani, minua tympäisee jopa imurointi. Saunaankaan en pääse, kun kiuas piiputtaa. Juuri kun lihakseni huutaisivat sieluni kanssa löylyjä, höyryjä, rentoutta ja lämpöä. Eilen minua paleli, notkuin kireänä ja viluisena nojatuolissa. Syyllistyin jopa kaukosäätimellä surffailuun. Tunsin olevani todella ontto ihminen, joka hakee sisältöä jostakin ilimanaikoisesta hömpästä. Onneksi sain ihanan paketin kavereilta, valtava pino lukemattomia kirjoja. Se sopikin mielialaani vallan mainiosti. Hyvä kirja, peiton alle ja antaa mennä. Kireydestäni huolimatta pystyin keskittymään ja sainkin yhden omistuskirjoituksella varustetun kirjan puoleen väliin. Kiva löytää kuitenkin rauha ja keskittyminen, vaikka vongunkin kireänä. Olenpahan sen aikaa ainakin ääneen vonkumatta. Kauhia helpotus muille kanssaihmisille, kun en vingahtele ja vongahtele.
Minua sieppoo tuo tuleva pääsiäinenkin. Ei se pääsiäisen ole vika, vika on minussa. Joutilaita ihmisiä notkuu ja vinkuu kuusi kappaletta meidän huushollissa. Sitten, jos minä vongun vielä samassa kireydessä, niin voihan riitasointu. On meillä suunnitteilla metsäretkeä ja ulkoilua, mutta siinä on niin monta pitkää päivää lusittavaksi. Ei huvita munien maalaus, ei pajunkissat, ei mämmit, ei trullit, ei pääsiäiskokot. Vaikka noitahatttuja on sängynalus täynnä, niin ei sekään kiinnosta. Olen mitä ilmeisemmin todella kireä, ärsyttävä vonkujainen.
Tuo liki vuoden vanha nilkkavammakin aiheuttaa kireyttä, ne hitsin nivelsiteet vonkuu taas. Ostin uudet lenkkaritkin, mutta nekin sattuu. Siis sieltähän se syyllinen taisikin löytyä! Meninkin eilen kehumaan, kuinka kroppa pelittää. Mutta eilen tuo resu nilkka alkoi vihottelemaan. Se tuntuu koko ajan turvotuksena ja kosketusarkuutena. Siihen sattuu kävellessä, uidessa, ollessa ja maatessa. Eli nivelsiteeni vonkuvat kireinä ja aiheuttavat siis kireyttä nuppiin saakka, jopa leukoihin. Ihminen on laaja kokonaisuus.
Meillä Tessa soitti muutaman vuoden oikeaa viulua, mutta nyt syksyllä into laantui. Toisaalta harmi, mutta tuossa iässä se ei ole enää trendikäs soitin. Onneksi tytöillä on tapana hengailla soittimien kanssa ja se on ihanaa kuunneltavaa. Vaikka lapsilla on riitasointuja monestakin asiasta, niin bändinä ne ovat yhtä. Itse olen aina halunnut soittaa eri soittimia, mutta vasen käsi laahaa aina perässä. Varmaan se aivolohko on hitaampi ja pimeämpi... Tytöt ovat aika nokkelia. Saattavat netistä katsoa otteet ja kohta osaavat kappaleen ulkoa. Se ei enää nykyään ole kankeaa nuottikirjojen lukua, vaan vedetään suoraan käytäntöön oppimisen kautta. Fiilistelemällä ja toistoilla. Eilen katsoin tyytyväisenä, kun Verna tunteiden tulkki eläytyi soittamiseen. Se tyttö ei paljoa puhele, mutta oli niin taitavaa soitantaa että.  Jammaili musiikin tahtiin. Aamulla Verna ehdotti, että han voisi olla kiltti, jotta voisi tienata itselleen pomppupallon. Minä sanoin, että hän on yleensäkin pääsääntöisesti kiltti. Siitä on paha pistää kiltemmäski. Verna totesi, "sittenhän se pomppupallo onkin heti minun, jos ei tarvitse kiltimmäksikään tulla". Fanny pesi eilen ikkunoita ja siivosi lattioita. Tessa päätti siivota ulkona, lähinnä koirankakkapalleroita pihaltamme. Reetta fiksasi omaa huonetta. Kyllä tästä laumasta saa onnelinen olla, vaikka välillä aiheuttaa kireyttä. Etukireyttä ja takakireyttä.
Tajusin juuri, että kun minä aikani noita vatsalihaksia treenaan, niin eikös nekin muutu kireämmiksi. Pian on kireät ja pinkeät. Mikäs noiden kanssa on sitten vonkuessa, siis vuonna 2039. Eihän ne isot laivatkaan hetkessä käänny, saati sitten laajat ja löysät vatsalihakset hetkessä kiristy. Taidanpa vingutella loppupäivän ihan viululla, nautiskellen ja ilakoiden.

9 kommenttia:

  1. Hei

    Tuli mieleen että auttaisivatko perheneuvolan / sosiaalitoimen perhepalaverit teidän tilannetta? Paikalle koko perhe ja pari ammattilaista. Niissä voisi sopia paitsi työnjaosta ja vastuista, myös tunnedynamiikan osoittamisen muodoista ja ajankohdista ulkopuolisten työntekijöiden läsnä ollessa. Samalla voisi sopia seurannasta. Kuulostaa kohtuuttomalta tuo mihin kaikkeen joudut venymään. Ulkopuolinen näkökulma voisi auttaa.

    VastaaPoista
  2. Kiitos, kuinka helpolta se kuulostaakaan...
    Nyt kannattaa istua, sillä saatan sivaltaa ilkeästi...

    Miltä kuulostaa meidän ja kymmenien tai satojen muidenkin kriisiperheiden kriisiavun saaminen ja soputumisvalmmennus aiheeseen; jonotusaika ensimmäiseen yhteydenottoon noin 2,5 kuukautta, sitten kuukausi siitä, jotta saa edes yhden ajan, siitä kun vielä jaksaa odotella ja muistutella noin kolme kuukautta, niin saattaa seuraava aika napsahtaa kahden kuukauden päähän...Entäs kun kyseessä on kuusi henkinen tai jopa isompi perhe?
    Olen kyllä asiaa huutanut ja toitottanut omasta ja lukuisien muidenkin puolesta. Meillä on savottaa takana 1,5 vuotta ja ehkä ensi kesänä pääsemme soeutumisvalmennukseen... Sopeutuaksemme tilanteeseen. Kotiuduimme Helsingistä syyskuussa, siitä asti olen asiaa lukuisissa instansseissa jauhanut, mutta jauhan yhä. Entäs ne lukuisat ihmiset, jotka ovat voimattomia myöntämään ja voimattomia jaksamaan. Onneksi olen "helevetin räähkä" ja toitotan aiheesta julkisesti, josko moinen tulisi aikojen kuluessa automaattisesti hoitokaavioon. Emme siis todellakaan ole yksin, mutta ei kaikki ole niin helppoa kuin voisi korulauseista luulla. Enpä tiedä napsahtaisiko apua helpommin, jos ryyppäisimme, sekoaisimme kokonaan ja jättäisimme lapset hoitamatta...Olisihan se hienoa, jos yhteiskunnan puolesta tultaisiin aamuisin lapset herättämään ja puurot keittämään, jotta vanhemmat saisivat nukkua viinahuurunsa hetkeksi selväksi.

    Tulipas aggggressiivinen kannanotto hyvää tarkoittavaan kommenttiin, sori! Mutta kokemus puhuu, meidän ja monien muidenkin puolesta.

    Jos sinulla on tarjota oikotietä moisiin palveluihin, niin meitä halukkaita on aika paljon...

    T.Aurinkoinen Tiina

    VastaaPoista
  3. P.S. Jatkokertomus edelliseen. Minähän kirjoitan omasta näkökannastani. En kerro esim. Ukkokullan ajatuksista. Saattaa siis kuulostaa siltä, että minä olen kaikessa suuna päänä, mutta ei. Meillä arki jakaantuu tasaisesti. Ukkokullalla on palikat hyvin hallinnassa, vaikken sitä aina erikseen mainitsekaan...Eikö kulunut vuosi ole sen osoittanut; lapset pärjää koulussa, huusholli on siisti ja arki rullaa, vaikka olenkin ollut kohtuuttomasti pois...

    Tiina se aurinkoinen yhä

    VastaaPoista
  4. ajattelin minäkin avautua aiheesta...kyllä ois todellakin paljon vielä työsarkaa tossa avunsaannissa,syöpää kyllä osataan hoitaa mutt se henkinenpuoli jää sitten ihan retuperälle kuten Tiina mainitsi..meidän tapauksessa tyttö oli jo 15-vuotias sairastuessaan,hänelle tarjottiin lastenpsykologin palveluja,on oikeesti ihan eri asia, kun keskustellaan aiheesta syöpä,onko lapsi 5 vai 15-vuotias.Tyttöä ei hirveesti kiinnostanu korttipeliä pelailla,kyllä teini-ikäsen kanssa täytyy oikeesti osata keskustella,hän kuitenkin jo ymmärtää asiasta kaiken.Toisen kerrran isojen asioiden äärellä sitä apua taas tarjottiin mutt tyttö sanoi suoraan ettei ala korttia pelaileen!Osastolle todella tarvittaisiin myös nuorisopsykologin palvelut.
    Toinen juttu onkin sitten tämä sopeutumisvalmennus teini-ikäiselle,siinä ollaan kans ihan väliinputoajia,lapsille ja aikuisille on monenlaista tarjontaa mut teinienperheille ei juuri mitään...
    Ite kävin sitten terveyskeskuksessaa juttelemassa mtt:n hoitajan kanssa ett ei tarvinnu aina perheelle kaikkea paskaa kaataa ja ett jaksoin olla tytölle tukena.Kävin siellä vielä kolme kuukautta hoitojen loppumisen jälkeenkin ja välillä tuntuu ett ois ollu hyvä vielä käydä pitempään, vaikka harvemminkin mutt kun hoitajasta tuntui ett se riittäis niin ajattelin josko se sitte on niin.
    Ymmärrän täysin teidänkin tilannetta ja on todella hyvä ett jaksat "huutaa" aiheesta vaikka se varmasti tuntuu ett vaikutus on yhtä kun helvettiin sylkis, anteeksi näin rumasti sanottuna!
    Toivotaan että joskus vielä tai oikeestaan piankin asiaan saataisiin korjausta!
    Kaikesta huolimatta...Mukavaa pääsiäisen aikaa toivottelee Päivi ;)

    VastaaPoista
  5. Kiitos Päivi!!!!!

    Sain kuulla että Helsingissä on "kallonkutistaja" koko ajan syöpäosaston käytettävissä, Oulussa taas tietyt mitättömät tuntimäärät viikossa käytettävissä. Mielestäni meidän asianosaisten ei kuuluisi moisia anella, pyytää, jonottaa tai odottaa. Sen pitäisi kuulua kuin Manulle illallinen. Koko hoitokaavion ajan, automaattisesti.
    Itse olen kokenut, että Helsingistä paluun jälkeen olemme olleet nuppiemme kanssa heitteillä, vaikka täysin raakileina olemme yrittäneet jatkaa elämää. Olen siis huutanut ja toitottanut koko ajan, jottei mitään pahoja traumoja putkahtelisi sitten aikojen saatossa... Meillä kerroin on kuusi. Hyvähän se on, jos mitään ei ilmene, sehän antaa vain mielenrauhaa kaikille.
    Eli olemme olleet syyskuusta saakka kotona. Vanhempien ajoista ei tietoakaan, kolmelle lapselle yhteinen tunti on tulossa. Aika vähäistä, kankeaa ja odotuttaa liikaa. Eli liian pitkissä kantimissa moiset palvelut ovat. Reetalla on käynyt kaksi kertaa psykologi kotona, maanantaina viimeksi. Reetta tuumasi "Paljon se kyseli, muttei tainnut ymmmärtää vastauksista puoliakaan. Kun kerroin yhdeksästä reijästä etupuolella ja niistä munasarjojen pakastamisesta ja teho-osastolla olosta. Nukutuksiakin se kyseli, montako. Minä vastasin, etten tiiä, enhän minä nyt niitä laskenut ole, kait yli kaksikymmentä."
    Ei sen puoleen, Reetalla on asiat kuulemma hyvin hallinnassa; puhuu, nauraa ja kertoo syvällisiäkin. Vaikuttaa kuulemma tasapainoiselta ikätasoiseltaan. Hyvä niin...
    Mutta kiitos Päivi, että olet samoilla linjoilla, lähes yhtä aggggressiivisestikin. Meidän on vain jaksettava olla niitä leijonaemoja, jotka räyhäävät, vaikka eivät aina jaksaisikaan.

    Keltaista ja aurinkoista pääsiäistä teillekin!

    Tiina ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei

      Perheneuvolat tarjoavat alussa ehdottamiani palveluja. On lakisääteistä, kuntien / kaupunkien järjestämää toimintaa. Alueellisia eroja on varmaan siinä miten nopeasti pääsee asiakkaaksi mutta kun asiakkuus alkaa, toimintamuodoista, käyntien tiheydestä ym. sovitaan yhdessä perheen kanssa. Perhepalavereissa, joissa koko perhe on paikalla, voidaan yhdessä luoda toimintamalleja ja sopimuksia jotka auttavat silloin kun arjessa tilanteet kriisiytyvät. Monet perheet ovat kokeneet saaneensa perheneuvolatyöstä apua, siksi uskalsin sitä ehdottaa :)

      Poista
    2. Ihanaa, että vastasit. Kiitos!
      Olemme olleet juuri näihin kyseisiin instansseihin yhteydessä kyseisillä aikatauluilla.
      Vaikka asiat ovat lakisääteisiä, niin ne laahavat ja pahasti. Ainakin meidän kohdalla ovat laahanneet. Itse pitää soitella vielä perään ja vaatia, muistuttaa. Resurssipula, työntekijäpula, kesälomat sekoittaa, informaatiokatkot sekoittaa, sairaslomat sekoittaa jne...Eli meidän vanhempien aikoja ei kuulu vieläkään, vaikka aikaa on kulunut kiitettävästi. Itse teimme muiden muksujen kohdalla kompromissin, kaikki kolme kerralla, koska tuntui todella haasteelliselta löytää aikoja meidän kokoiselle suurperheelle. Mutta kun pitäisi muistaa, että suurperheessäkin elää eri ikäisiä ja eri tavalla kokevia yksilöitä.
      Ei se tunnin kortinpeluu vielä kauheasti asioita avaa, sillä lapsemmehan ovat sosiaalisia ja yhteiskuntakelpoisia. Mutta itsestä olisi todella tärkeää saada ajoissa kiinni, jos on jotakin mitä itse vanhempana ei tajua. Haluaisimme kasvattaa tervejärkisiä lapsia, joista ei tule itsensä viiltelijöitä, hulttijoita, syömishäiriöisiä, mummunpotkijoita, alkoholisteja... Sehän vasta yhteiskunnalle kalliiksi tulisikin.

      Eli yritystä on meillä, sekä hiukan noilla kaupungingin jutuilla, mutta huudan napakkuutta, aikatauluja ja homman etenemistä. Tämä savotta ei lässyttämällä kummene, resursseja pitäisi löytyä hetijustiinsa... Toki minun luonteenikin on sellainen, mutta kaikkinensa puolitoista vuotta on aika laahaava käsite meikäläisellekin...josko pääsisi sopeutumisvalmennukseen. Eri instanssit kyselevät, eikö toinen instanssi ole asiaa hoitanut. Eli pompotusta ja vastuun pakoilua, niinkuin bingistä, jossa pallona on uupunut syöpäläisperhe.

      Eli en siis ole yhteistyökelvoton asioiden suhteen, vaan yhteistyöhaluukkuutta löytyy koko perheeltä. On vain pakko ollut itse keksiä selviytymiskeinot, sillä eihän monttuun voi jäädä kuukausiksi makaamaan.

      Kiitos ja anna kommenttia takaisin, olenko liika kriittinen, liika suorasukainen, liika suppea tai käsittänyt asiat aivan väärin... Kaikkihan on mahdollista!

      Nyt lähden uimaan ja jumppaamaan Tiina;)

      Poista
  6. Nyt on mielenkiintoinen ja herättävä keskustelu, laitanpa minäkin ajatuksen.

    Niin, onko se vahvuutta hakea apua, terapeuttia tms, vai onko vahvuutta kyetä pärjäämään ilman. Molemmilla on varmasti puolensa. Me emme ole apua hakeneet emmekä pyytäneet, emme kaivanneet. Sairaalassaoloaikana sitä tarjottiin sekä meille vanhemmille, perheelle että lapselle ja siellä sitä lapselle otettiin vastaan, lähinnä ohjelmanumerona ja seuranpitona, ja enempikin se oli juuri puheleikkiä ilman sen suurempaa sisältöä, ja kotiin päästyä ei ole lapsi pyytänyt että varattaisiin aikaa tapaamiselle. Ei jäänyt kaipuuta. On varmasti totta että jos tarve ja hätä on suuri, on usein monessa kohtaa niin ettei kunnallinen vastaa hätähuutoon ihan hetimmiten. Onko mahdotonta ajatella hakea yksityiseltä sektorilta apua? Näin tekisin itse. Miksi odottaa, jonottaa ja ärsyyntyä siitä turhaan. Otetaan ohjat omaan käteen ja haetaan yksityiseltä apu. Kokeilkaa, ei talous varmasti tähän kaadu. Säästetään sitten taas toisesta kohtaa jos tämä on tärkeää. Minusta tämä on ajatus joka pätee kaikkeen sairastamiseenkin. Jäisittekö odottamaan omalla kohdallanne kunnallista sairaanhoitoa jos saisitte syöpädiagnoosin itselle ja jono hoitoon olisi ensiarviolta puoli vuotta, vai laittaisitteko eurot jonoon ja hakeutuisitte yksityiselle sektorille hoidettavaksi. Tämä karrikoituna esimerkkinä.

    Uskon että hihat käryää monessakin kohtaa kotona kun pitäisi revetä moneen suuntaan ja jokainen haluaa omaansa. Mutta, kun luen näitä tarinoita niin paljonhan kuitenkin on irtiottoakin. Eikö siitä saa riittävää voimaa jaksaa arkea? Itse emme ole lähteneet tuotakaan omaa rakoa vahvistukseksi hakemaan, nyt on se aika kun eletään vain kotia ja perhettä, välillä sairaalaa ja perhettä, se oma aika tulee sitten kun tämä on taitettu. Laitamme itsemme vanhempina sijalle neljätoista, huoli on lapsesta ei itsestä, nyt ei ole oman itsen aika. Olen epäitsekkäämpi kuin koskaa elämässäni aiemmin. Näin näen tilanteen eli hyvin eri tavalla kuin varmasti kovin moni muu. Mutta, otetaan ajatus että olisi yksinhuoltaja, ei lähipiiriä tukena vaan itse vie perhettä eteenpäin. Yksi lapsi sairas ja kaksi muuta elää normiarkea. Miten he jaksavat? Vaikka apua olisi eivät välttämättä kohtaa toisiaan. Näen kuitenkin että teillä on perheessä hyvä tasapaino yhteiselossa. Tämä on elämässä ajanjakso, joka vaihtuu vielä siihen normiarkeen, hyvää vauhtia olette sivakoimassa sitä kohti. Sanoisin, kun aiemmassa tarinassa oli kielenkiristystä niin astetta lisää sietokykyyn, jokainen hetki vie eteenpäin, jokainen päivä tuo uutta tullessaan, vaikka pelko elääkin arjessa niin sen kanssa on kasvettava elämään koska se on tullut jäädäkseen, se ei katoa koskaan mutta usko terveyteen ja sen säilyttämiseen on se mistä pidetään kiinni. Edustan ehkä ikävästi nyt toista ääripäätä mielipiteeni kanssa, saat ehkä tukun harmaita hiuksia tästä kirjoituksesta Tiina, mutta, silti, minä ajattelen että kaikkeen ei tarvita psykologista apua, sitä kallonkutistajaa tai ajatuksen laajentajaa, ihminen on menevä asioita läpi itsekin ja on yliarvostettua ja -kirjoitettua ainainen mielenterveyspalveluiden puute tai vähäisyys. Toistan, jos sille on suuri tarve niin apu löytyy yksityiseltä sektorilta. Kaikkeen tässä elämässä ei vaan saa apua, jotain taivallamme tahoillamme ilmankin, se on elämä ja siihen olemme itsemme likoon pistäneet, lapsilla ja ilman.

    Näillä vahvuuksilla täällä taistellaan eteenpäin!

    Tsemppiä myös sinnepäin ja hyvää pääsiäistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, jälleen mielenkiintoinen pointti.

      Paljon tuli niitäkin asioita esille, joita olen miettinyt itsekin. Kyllä noitakin asioita ilmenee teksteistä tältä ajanjaksolta.
      Tämä "heitteilläolon tunne" on ollut pahimmillaan juuri Helsingistä paluun jälkeen. Eli ensin oli sairautena syöpä, joka vaatii ponnisteluja. Sitten ammuttiin toinen paukku, kantasolusiirto, jossa on yleensä kaksi vaihtoehtoa. Se joko onnistuu tai sitten ei.
      Tietenkin minulla on tapani imeä muiden kokemuksia, olen saanut kuulla ja seurata miten ongelmia ilmenee myöhemmin, kun on asioita jotka ovat jääneet käsittelemättä. Juontaako tämä sitten omasta koetusta lapsuudesta vai mistä, sitä en tiedä. Olen saanut kuulla, että lukuisissa muissa syöpäläisperheissä koetaan samoin, tarvitaan ulkopuolisia kannanottoja asioihin. Välillä sitä itse sokeutuu omaan vahvuuteensa ja jaksamiseensa, kun elää sitä koko ajan. On sitten mikä puuha tai työ tahansa, niin on välillä tärkeä silmäillä asioita kauempaakin. Ottaa muutama askel irti, jotta kykenee havaitsemaan laajemmin. Näkemään syvemmin.

      Pahiten liitokset natisivat juuri silloin lokakuussa, kun hengenvaarallinen virus aktivoitui Reetalla, samaan aikaan yritimme normalisoitua perheenä. Kun olimme jälleen uudella tavalla veitsenterällä. Silloin olen ottanut yhteyttä näihin instansseihin, eli näiden kuukausien aikana omat selviytymiskeinot on ollut pakko löytää. Mielestäni olemme ne löytäneetkin, sillä moni asia rullaa nyt paremmin. Sekin minua sieppoo, että on ihmisiä, jotka saavat olla ihan oikeasti vailla apua, kun eivät itse jaksa ja osaa sitä hakea. Imen noita omaishoitajakeskusteluja uima-altaaasta, yksinhuoltajien mietteitä, vanhustenhuoltoa jne.
      Sitten yksi tärkeä pointti, joka minulla on ollut aina. Kun äiti voi hyvin, niin lapsetkin voivat hyvin. Mietinkin, että voinko muiden silmissä siis todella huonosti, jos mesuan aiheesta. Olen mielestäni kertonut kuinka paljon hyvääkin päiviimme mahtuu ja sitä iloa. Arjessamme on paljon positiivisuutta ja nykyisin sitä normaaliutta tiukkojen rajojen puitteissa.
      Reetan sairauden aikana unohdimme itsemme ja olimme siellä sijalla neljätoista. Mutta kun ei sinnekkään sijalle passaisi pidemmäksi aikaa jäädä. Itsestä on myös huolehdittava, tottakai pesue menee aina kaiken edelle, mutta pitkässä juoksussa. Eli tämän vuoden puolella olen pyrkinyt nostamaan omaa asteikkoani, joka on tehnyt todella hyvää.
      Toki taas eri ikäisten lasten kanssa toimitaan eri tavalla, samoin persoonien kanssa. Toki myös sairauden kesto määrittää monia seikkoja. Onhan eri mittaisia hoitokaavioita jne.
      Mielestäni osa toipumisprosessia ja normaaliarkea on se, että kykenee kiristämään kieltä ilmanaikoisista asioista, ja minä kerron sen vielä julkisesti. Tottakai sekin ärsyttää, miten tuo kehtaa naukua jonninjoutavista...Saakin ärsyttää, saakin mietityttää, niin se minuakin mietityttää.
      Tässä tilanteessa on löydettävä omia ratkaisuja, eikä kukaan voi toista niistä tuomita, hyvä tietty jos pistää ajattelemaan. Olen ikuinen kapinallinen, minua ei varmasti tässäkään asiassa saada tiettyyn muottiin, ei sitten niin millään. Toisaalta harmi, toisaalta ei. Mää oon mikä oon, enkä näköjään muuksi muutu, onhan tuo nähty.

      Eli olen avoin muidenkin kokoemuksille, ajatauksille ja mietteille. Olen sitä mieltä, että omakin mielipide saa ja voi muuttua, mikäli siihen löytää uuden tavan suhtautua. Eli eihän sitä tiedä mitä mieltä huomenna taas asioista olen, olenhan myös tuuliviiri ja huuhaa. Eli saatan vaahdota jälleen ihan toisella sävyllä ja toisella asialla. Ja sekin pistää taas muita mietityttämään, noinkohan...

      Nyt lähden kuuntelemaan lasten urkukonserttia, kun ne jammailevat olkkarissa. Kaunista, mutta niin näyttää olevan tuleva päiväkin...

      Kiitos taas ja moi!
      P.S. Katsoin peilistä, eikä ainakaan näin pikana ne harmaat hiukset lisääntyneet. Tuntui hyvältä lukea "teillä on perheessä hyvä tasapaino yhteiselossa". Lämmitti.

      Tiina

      Poista