Aamulla Reetta päätti osittain aamupalansa korvata kekseillä. Tämä taas onnistui siitä syystä, etten juuri sillä hetkellä ollut kotona ja sensuroimassa. Minä nääs suhasin pyryssä ja solskeessa ympäriinsä juostavia asioita. Olen siis ollut liikenteessä aamukahdeksasta tähän puoleenpäivään koko ajan. Nyt kun palasimme kotiin, oli tyhjä keksipaketti lattialla. Reinokin oli nähtävästi päättänyt pitää keksiviikon. Olisi joskus kiva olla kärpäsenä katossa ja seurata kuinka nuo koirat kiipeilevät meidän selkämme takana. Kuinka ihmeessä ne venyvät halutessaaan pöydän perimmäisiin nurkkiin saakka. Kiipeääkö toinen toisensa selkään tai tuuppaako ne toisiaan.
Tessa itkee (jälleen), koska lunta vain sataa ja hän haluaisi viettää synttärinsä toukokuun alkupuoliskolla pihalla kavereiden kanssa. Lunta on siis tullut vuorokauden kiitettävästi, onneksi autossa on vielä talvitassut alla. Lumi on märkää ja painavaa.
Minun oli tarkoitus mennä aamulla kuntosalille ja uimaan puoli seitsemästä alkaen. Ajatuksena, että ehdin kotiin sitten kahdeksaan mennessä ja huolehtimaan lapsoset kouluun. Odottelin aamulla, koskas se kello herättää. Odottelin ja odottelin ja venyin sängyssä. Kunnes lopulta kyllästyin odottamiseen ja nousin ylös. Kello olikin jo sen odotetun 6.30, eikä se himpskatin kello herättänytkään. Siinä meni sekin aamuhetki sivu suun, eli en enää ehtinyt toteuttamaan suunnitelmaani. Lapsetkin kummastuneena kyselivät, enkö mennytkään. No en mennyt, kun se kello ei pärrännyt.... Kyllä sitä pitäisi tuohon sisäiseen kelloon luottaa ja nousta ylös silloin kun siltä tuntuu, eikä väkisellä venkoilla sängyssä. Harmitus. Paas kattoo, pystynkö suunnitelman kuromaan tässä iltapäivällä vielä kiinni. Mutta kun se ei ole yhtään sama asia kuin aamuliikunta. Lenkkeily ei paljon nappaa, koska solsketta on paksusti ja uutta satelee.
Tänään on siis keskiviikko Reetan sanojen mukaan keksiviikko, mihin nämä päivät oikein karkaavat. Olen jälleen kalenteriani päivittänyt ja yrittänyt paikallistaa missä mennään. Tämän viikon osalta sain monta asiaa peruttua tai siirrettyä, mutta ensi viikko pursuaa jälleen jokaiselle päivälle jotakin. 25. päivä Reetalla on Oys:n keikka. Poliklinikkakäynnin lisäksi on jälleen keuhkojen kuvantamiset ja ensimmäisen kerran hammaslääkäri kantasolusiirron jälkeen. Sielläpä se päivä napakasti jännitellessä meneekin. Toivottavasti keuhkoissa ei ole mitään muutoksia, ainakaan negatiivisia sellaisia havaittavissa. Typyn yleiskunto on ainakin näin maallikon mielestä loistava, samoin ihonväri, jaksaminen ja ruokahalu. Mutta mitä kokeet ja kuvantamiset kertovat, onkin aina oma juttunsa. Onneksi nämä jännityspäivät ovat yhä harvemmassa.
Aamulla juttelin kaverini kanssa siitä, kuinka vastuu on välillä painanut rankastikin mammapoloa. Entäs sitten jos "yksi lamppu" kahdesta olisi ollut pahasti himmeänä, kuinka sitten olisimme pelittäneet. Kaverini sanat lämmittivät ja aukaisivat silmiäni jälleen uudelta kantilta, sillä hän on terveydenhuoltoalan ammattilainen ja tietää suhteellisen paljon lääkkeistä ja hoidoista yleensä. Hän pystyy hahmottamaan vastuun ja sen määrän kotona, jos tekee sitä työkseen. Kyllä tässä viimeinen puoli vuotta ja sitä ennen syöpävuosi on vedetty monessa asiassa äärirajoilla. Vanhemman vastuu siirron jälkeen on ollut melkoinen, sillä olemmehan saaneet olla pääsääntöisesti "raakileemme" kanssa kotona, jolloin päävastuu ja asiantuntemus ovat olleet minulla. Ehkä jälkeenpäin vasta alkaa tajuamaan, kuinka rankkaa on ollut ja kuinka monia tuntosarvia on tarvittu. Olikin puhetta, että ehkä kahden vuoden kuluttua huimaa, kun ajatteleekaan missä kaikessa liemessä on keitetty. Kuinka kaikessa on voinut pysyä mukana, mutta eihän meillä ole muuta vaihtoehtoa kuin keikkua. Asiantuntijana on ollut rankkaa, sillä olenhan vain ja ainoastaan koulutukseltani äiti. Äidin roolissa on pitänyt jakautua neljälle, sekä elikoille. Toisaalta onni, sillä kun on ollut muutakin hyörinää, niin ei ole ehtinyt tuota asiantuntijan rooliaan pelkäämään ja liikaa analysoimaan. Olisi pian huimannut jo siinä alkutaipaleellakin pahemmin. Niin, jokaisella asialla on monta puolta. Itse havaitsee välillä vain sen yhden puolen ja kohta kykenee havainnoimaan niitä muitakin puolia. Myös kääntöpuolia.
Ostin Fannyn kanssa sellaisen tasapainolaudan. Fannysta se on kiva kapistus, joka on joka paikassa mukana. Eilen lauta sai nimen Erkki. Välillä Erkki on lattialla, tuolilla, autonpenkillä, jopa sängyssä. Eilen Fanny nauroi, että oli toissayönä nukahtanut Erkki kainalossa. Tänään taas iski paniikki, kun Erkkiä ei löytynyt. Tessa päätti salaa Fannyn nukkuessa hakea Erkin itselleen. Fanny on meidän herkkis, reagoi kaikkeen todella voimakkaasti. Milloin vatsalla, milloin unettomuudella, milloin paniikilla. Onneksi Fanny uskaltaa ja osaa kertoa tuntemuksistaan, jolloin niihin voi helpommin puuttua. Vernalla ei ole huolen häivää, neiti porskuttaa tyytyväisenä eteenpäin. Ei narise turhia, ei vaadi mahdottomia, syö ääneti kuin hiiri, hengailee leppoisana. Neiti on ihana ilmeineen ja lyhyine tarinoineen. Verna puhuu silloin kun on asiaa, lyhyesti ja erittäin ytimekkäästi. Yleensä laukaisee jotain napakkaa. Syötteellä Verna tupisi, että eniten mietityttää osaakohan äiti täältä kotia. Tessa ja Reetta ovat tunnetusti niitä tulia ja leimauksia, heidän tunnetilansa kuuluvat ja näkyvät. Niin hyvässä kuin pahassa, varsinkin siinä pahassa näissä neideissä riittää purtavaa. Tessa pelasi muutaman vuoden jalkapalloa, mutta lopetti sen nyt talvella koska treenit ja pelit alkoivat olla liika hallitsevia. Nyt Tessa pääsi naisporukkaan pelaamaan sählyä. Tessa on melkoinen tykki ja lahjakas joukkuepelaaja, ottavat kuulemma mielellään mukaan joukkueeseen. Siinäpä lähtee turhat paineet, kun pelaa aikuisten kanssa, saa pistää parastaan. Fanny taas halusi, että minä olisin hänen kaverinsa aina Tessan pelin ajan. Voisimme tehdä yhdessä käsi kädessä jotain tai vaikka mennä kahdestaan uimaan. Kuinka tärkeää on muistaa huomioida lapset myös yksilöinä ja löytää jokaiselle se oma juttunsa. Eilen isommat tytöt pomppivat kumppareissa räntäsateessa välttipellolla. Kas kummaa sisälle saakka tuli paksut multajäljet, eivätkä he ajatelleet yhtään. Siis Tessa ei ajatellu, porskutti sisälle saakka kertomaan keväänmerkeistä joita oli löytänyt. Tessa riisui likaiset peltovaatteensa viikattujen pyykkien päälle, kun taas Fanny laittoi ne asiallisesti kuivumaan ja siivosi kenkänsä. Tessalle piti jokaisesta rätistä erikseen sanoa ja jokaisen jäljen erikseen näyttää. Hoksottimet ovat todella sumeat välillä tuollaisissa asioissa, siis asioissa jotka eivät ole niitä kivoja.
Reetta tekee coctailtikkureseptejä, tikuttaa erilaisia herkkuja. Voi kunhan minä en olisi ainoa syöjä, sillä ei taho enää upota. Reetta on sellainen reseptinikkari, kokeilee ja testaa, kirjoittaa myös omia ohjeitaan ylös. Tänään pitäisi kuulemma leipoa lisää niitä keksejä, jotka koira söi. Muutama taulukin puskee taas tulemaan, jahka saisin keittiöstä sen verran tilaa, että voisin sinne ateljeeni pystyttää. Sama tila ei oikein riitä, jos siellä heiluu yhtä aikaa reseptinikkari, keksileipuri ja huuhaa äiti. Väistämättä joudumme törmäyskurssille, koska jokainen on luovassa tilassaan aika omintakeinen...
Tee sinäkin tästä päivästä makea keksiviikko.
P.S. Tessa tuli juuri koulusta. Kerroin, että Reino on päättänyt viettää keksiviikon. Tessa oivalsi heti, mistä on kyse. Totesi vain, että ihanaa, jos Reinolla on seksiviikko.
Päätteli Kainolla alkaneen juoksun... Voi vitsi noita lapsia ja koulussa opittuja riimipareja, kyllä piti taas nauraa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti