TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

perjantai 27. huhtikuuta 2012

VISERRYSTÄ

Ulkona on harmaan sumuista, sataa ja väritöntä. Äkkiä luulisi, että synkkää. Mutta ei, mikä ilakointi siellä onkaan meneillään. Aamukuudelta, kun koirat ulos päästin, niin viserrys solahti tajuntaan. Ajattelin ottaa opikseni moisista luontokappaleista, sirkuttaa tämänkin päivän läpi. Eipä tämä maailma ainakaan sillä parane, jos heittäytyy laulamattomaksi harmaavarpuseksi. Mikä laulujen ja sointujen kepeys, leikittelevyys, iloisuus ja pulppuaminen. Hienoa. Kuuntelehan sinäkin, aamuisin ne ovat soidinmenot parhaimmillaan.

Toisaalta aamulla kun tajuntani aukesi, sinne vilahti myös jännitys. Saan tänään aamupäivällä puhelun sairaalasta. Keuhkojen kuvantamisista. Kuinka helpossa ja liipaisuherkässä moinen tunnetila ja pelko ovatkaan. Liipaisuherkässä. Mutta tätähän tämä, tulee olemaan vielä pitkään ja toistuvasti. Eilen kerroin uima-altaassa ihmiselle joka Reetan tuntee, että meillä on kaikki hyvin. Sitten iski morkkis, kuinka voin hyvyyttä hehkutella, koska en tiedä kuvien tuloksia. Hehkuttelenko liikaa, muistinkohan sanoa sille kysyvälle ihmiselle, että tänään on kaikki hyvin. Mietin, pitäisikö minun molskia perään ja tuo aikamääre korjata. Ajattelin sitten taas, että hermoilen suotta, tuskin omilla sanavalinnoillani pystyn asiaan vaikuttamaan. Pitää muistaa olla siitäkin onnellinen ja kiitollinen, kun kaikki on tilanteeseen nähden hyvin. Ja sitähän olen kyllä joka ainokainen päivä, kireämmistäkin fiiliksistä huolimatta, päivittäin. Jatkuvasti, toistuvasti.

Tänään menen naapurin papan hautajaisiin. Viimeisinä vuosina suhtautuminen kuolemaan on muuttunut, jotenkin vanhojen ihmisten kohdalla levollisemmaksi, huojentuneemmaksi. Toki, minulla on kuolemaan ollut aina lämmin yhteys, sillä olen työskennellyt hautaustoimistoissa vuosikausia. Moni turha pelko on poistunut. Toisaalta, kun on matkaa ja maileja takana, niin aika lähenee. Pitkästi elettyä ja koettua, luonnollista, joskin raastavaa. Isän täti on myös nukkunut pois, 93-vuotiaana. Sain kuulla, että olen joutilas ihminen eläkeläisten kuskiksi hautajaisiin. Mikäpäs siinä, meillähän on tila-auto ja pidän ajamisesta. Kyllä sinne harmaahapsia lauma mahtuu. Mutta tuo analyysi minun joutilaisuudestani jotenkin sivalsi, satutti ja sai niskakarvat pystyyn. Miten niin olen joutilas, miten se määritetään. Toisaalta minulla ei ole vaihtoehtoa, kuin olla joutilaana kotona. Koska lapsemme ei voi olla muualla kuin kotona. Kalenterissa on lukuisia merkintöjä, joutilaisuudestani huolimatta, sovittuja juttuja. Eikä yksistään minun joutilaan äidin juttuja, vaan kyllä Reetan asiat määrittelevät minunkin joutilaisuuden puuhani. Aina menee Reetan asiat edelle, sitten vasta katsotaan muuta. Kyllähän minä joutilaana töihinkin joutaisin, mutta kun en voi mennä. Kukas se sitten olisi eristyksissä elävän lapseni omaishoitaja, hoitaisi kontrollit, ruokavalion ja arjen. Toisaalta kyllähän moni meistä tähän tilanteeseen tuomituista ja minä yhtenä, haluaisin elää tavallista arkea. Tehdä vaikka niitä töitä, pyörittää "helppoa" rumbaa. Helppoa siinä mielessä, ettei tarvitsisi koko ajan pelätä, jännittää, muistella ja kuvitella. Sikäli mikäli lähden sinne Hämeenkyröön saakka kuskiksi, missä Reetta sen ajan on. Kuka ottaa vastuun. Voinko noin vain joutilaana lähteä reissuun, no en todellakaan. Moni asia pitää suunnitella ja organisoida, onnistuuko edes tiettynä päivänä. Joutilaallakin on elämää, muutakin kuin pomppia eläkeläisten pillin mukaan. Toisaalta, jos sinne asti ajelemme, joutilaat ihmiset voisivat olla vaikka yötä reissussa. Muistella menneitä vuosikymmeniä tädin sielunmaisemissa. Miksi ihmeessä juuri näillä joutilailla eläkeläisillä on sitten niin kauhea hoppu ja kiire kotiin. Mikä sieltä karkaa, joutilaisuusko. Minun mielestäni hekin ovat siis joutilaita, mutta heillä se vasta napakkaa onkin tuo joutilaisuus. Siitä ei niin vain poiketakkaan.

Muutama vuosi sitten kävimme Kemissä, kas kumma hautajaisissa. Silloinkin olin kyseisellä parvella kuskina. Nimenhuudon yhteydessä tarkistin, että kaikilla on turvavyöt, päivälääkkeet ja tekohampaat. Sitten vasta matkaan... Nuo reissut ovat jotenkin nostalgisen hauskojakin. Sisarusparvi nauraa, veisaa, kertoo vitsejä, huutaa huonokuuloisille, torkkuu välillä, muistelevat menneitä, inttävät ja jännittävät kyydissäni. Vanhuuden myötä heistä pulpahtelee myös se sisäinen lapsi esille helpommin.

Nyt minun on aika terästäytyä visertämään laumani hereilleen. Muut kouluun ja Reetalle tulee opettaja. Sillä aikaa, kun olen hautajaisissa siskoni tulee muksujensa kanssa Reetalle kaveriksi, sillä varauksella etteivät he torise räkäisinä. Sitten minun on viserrettävä puhelimitse Ukkokultakin hereilleen Oulusta, sillä kohta pitäisi olla jo täällä suunnalla. Siis ihan varulta tarkistan, josko päästäisin sellaisen ihanan prinsessa- viserryksen... Joutilaanakin tunnen olevani suhteellisen työllistetty. Mutta kuinka ihanasti ne linnut visertävät tuolla välttipellon päällä. Käynpä taas kuuntelemassa. Lempiääneni linnuista on kuikutalintu, siis kuovi. Jo lapsena, noin kolme vuotiaana, olen kuikutalintua esittänyt. Lähinnä niiden soidinmenoja ja räpistelyä. Kuuu``I KUUUÌ kui kui kuiuuuuuuuuuiiii```, minun mielestäni sekin on viserrystä.



11 kommenttia:

  1. Olipa taas koskettava kirjoitus! Iloitse ihmeessä niistä pienistäkin hetkistä, jolloin tuntuu, että asiat ovat hyvin! Loukkaavaa tuo ajatus sinun joutilaisuudesta. Uskon, että sulla on kyllä kädet täynnä työtä. Ja ihan huippukuvaus matkustamisesta vanhojen kanssa!!!

    VastaaPoista
  2. Hei
    Olipahan taas kirjoitettu siihen malliin että hyvä kun kyydissä pysyi, se taito jolla asiat esiin tuot on mahtava, ja meidän joutilaisuus mitä se sitten onkin, ei ainakaan täällä näy kun pitää sinkota sinne ja tänne niin kuin sielläkin.
    Hauskaa vappua kaikille.
    Riikka

    VastaaPoista
  3. Hai!
    Körttiperheen vanhukset kun matkaavat, välillä luetaan herransiunausta ja isämeitää, lauletaan humppaa ja kerrotaan pikkutuhma vitsi (ne kyllä tahtoo lipsahtaa meidän iskältä;)). Sitten päälle hautajaisvirsi ja kohta joku jo kuorsaa tekarit löysällä. Ja minä seuraan taustapeilistä, tuonkin henkilön geeniperimää kannan...
    Joutilaisuus on kotona täyttä työtä, tiedetään. Minun kohdaltani sohva tahtoo ehtiä pölyttymään, en siinä kauheasti happane. Vappuja täälläkin odotellaan, serpentiinit, saippuakuplat ja naamarit hankittu Oulun reissulta.
    Viserrystä kuunnellen
    Tiina

    VastaaPoista
  4. Pienistäkin hyvistä hetkistä pitää iloita ja saada sanoa ääneen, jos vaan odottaa jotain huonoa tulosta tai ennettä menee jokainen pienikin ilon hetki sivu suun. Eikö se niin ole juuri näiden sairauksien kanssa että pienestäkin asiasta tehdään iso juhla, niin meillä ainakin. Se vahvistaa. Ja sitten jos jotain huonoa on tullakseen niin se sitten kun se tulee, eikä odoteta etukäteen, vaikka jännitystä ja pelkoa ei mikään pois viekään. Aurinkoa päiväänne ja hyviä kuvaustuloksia!

    VastaaPoista
  5. Mukava lukea näitä sinun juttujasi, niistä tulee itsellekin hyvä mirli :). Hienosti sukkuloit perheesi kanssa välillä kovin huolten täyttämää arkea eteenpäin. Pienen toveen esittäisin tuon kieliasun suhteen. Kappalejakoja kaipailisin ihan siksi, että olisi tekstiä helpompi lukea. En siis halua muuten olla kielipoliisina, mutta saada vain vielä täydellisemmän lukunautinnon :). Aurinkoista viikonloppua toivotellen

    VastaaPoista
  6. Tsao!

    Silloin kun naputtelen, niin kappalejaot ovat kyllä siinä versiossa, mutta lopputulos muuttuu kun julkaisen. Siis se olemus, fontti, jaot, jne...mitä ne nyt ovatkaan, ovat erilaiset kuin tekovaiheessa.

    Kenties minun pitäisi jättää ihan kokonainen rivi väliin, jotta ei menisi puuroksi. Mutta kun en minä taho ehtiä niitä enää sitten korjailemaan, kun olen kertaalleen ne saanut julki...(Niinkuin nyt jätin sen rivin).

    Sitten painovirheitä lipsahtelee vaikka kuinka sihtaan. En voi niitä murresanoista johtuen koneella tarkistaa, näyttää pelkkää punaista ja piiputtaa koko vehje, ylikuormitusta...
    Joten annan paukkua vain näillä.

    Olen myös siirtänyt tekstejä kirjoitusohjelmalle, sielläkin kone lopetti oikolukemisen samaisesta syystä.
    Eli amatöörille ei noista apuvälineistä ole ollut apua.

    Mutta minäpä jaksottelen tämän teksti, katotaan miltä lopputulos näyttänee...


    Kiitos, Tiina

    VastaaPoista
  7. Voihan vitsi!

    Minun kommenttini tulikin Tessan kautta, en ymmärrä sitten millään missä vaiheessa se noin lipsahti.

    Mutta nyt korjailin ja pistin niitä kappalejakoja, oisko parempi?
    Tiina yhä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On paljon parempi. Kiitos :).

      Poista
  8. Hei Tiina!
    Nauti vain ilosta ja hehkuttele se kuuluu sinun välillä tehdäkkin. Ja et sinä joutilaana ole sinulla on suuri työkotonakin vaikka et töissä olekkaan. Tiedän sen. Ja vanhukset ovat mukavia olen sen kokenut, kun olen ollut töissä nyt 19.3 lähtien 2 vuorotyössä vanhustenpalvelutalossa jossa tykkän olla. Hauskaa Vappua teille sinne! Terkuin: Sirpa.R

    VastaaPoista
  9. Tiina,

    tämän luettuani mietin että tuliko se sairaalapuhelu aamupäivällä, oliko kuvat ok?

    Wappuiloa!

    VastaaPoista
  10. Terkkuja Sirpalle je koko pesueelle!
    ;)

    Tiina ja klaani

    VastaaPoista