LIITOKSET NATISEE

Mitä jälkiä kulunut vuosi on meihin itse kuhunkin jättänyt. Se jää nähtäväksi, mutta liitokset natisee. Arjessa on paljon sanaharkkaa, natinaa, taistelua ja kinaa. Toki kuuluuhan meidän kaikkien jollakin tapaa oirehtiakin, oireettomuus olisi huolestuttavampaa. Helsingissä saimme keskustella ammattilaisen kanssa kerran viikossa, mikäli koimme siihen tarvetta. Sen jälkeen olemme olleet tässä asiassa tyhjän päällä, tuuliajolla. Olemme yrittäneet kotiuttaa itsemme, normalisoitua kotiin, laskea päiviä, selättää pelon, ottaa vastaan uusia paniikkeja, kohdata uusia asioita, elää veitsenterällä... Onhan näitä aiheita, ilmankos välillä natiiseekin. Moinen stressi höystettynä meidän perheen tempperamenteilla, niin voi pojat! Pitäisikö minun nauhoittaa pätkä todellisuutta niin saisitte käsityksen... Mielestäni kaikki oirehtivat, mutta kuka osaisi meitä lukea. Tai siis en tiedä mikä kaikki menee murrosiän piikkiin ja mikä minkäkin asian piikkiin, mutta välillä natisee ja paukkuu kunnolla.
Lähes päivittäin kuulemma pidämme Reettaa kuningattarena, palvelemme, huudamme kuulemma muille, vaadimme muilta, kiellämme muita, emme kuuntele muita kuin Reettaa, uskomme Reettaa paremmin, annamme Reetalle periksi kaiken, Reetan ei tarvitse tehdä mitään, muilla on Reetasta johtuen liikaa rajoituksia, Reetta määrää tahdin, Reetta on syyllinen kun jokin asia ei mene putkeen.... Onhan näitä. Toki monessa asiassa on totuus pohjalla, mutta ei se nyt todellakaan noin mustavalkoista ole. Reetallakin on omat velvoitteensa, tehtävänsä ja vaadimme häneltäkin. Meidän huushollissa ei ole tilaa vapaamatkustajille, kaikkien on osallistuttava omien kykyjensä mukaan. Hirvittävän moni seikka tosin pitää suunnitella Reetan lähtökohdista ja rajoitusten mukaan, mutta kyllä Reetallakin on omat velvoitteensa. Reetta taas natisee jokaisesta lääkkeestä, rasvauksesta, eristyksestä, muiden syytöksistä, rajoituksista, mieliruokien puutteesta, pukemisesta... Koen olevani tunkio, johon syydetään kaikki kuona ja väsymys. Ja kun tämä tunkiokin on vain ihminen, jopa tunteva sellainen. Rankkaa.
Aamumme kärjistyi vessajonoon. Kaksi vessaa, kuusi henkeä ja samanlainen suolentoiminta. Aina oli joku pytyllä, kun toinen olisi halunnut tai tarvinnut pyttyä. Yritin jonottavaa Fannya lohduttaa, ajattele kuinka ihanaa on istua valmiiksi lämmitetylle pytynrenkaalle, siis päristyslaudalle. Siitäkös neiti pulttasi kunnolla, mitään niin inhottavaa asiaa hän ei voi tietää, kuin lämmitetty pytty! Hitsin pimpula, siinähän se, kas kummaa kun en ollut moista tajunnut aikaisemmin. Niin neiti lähti kouluun ruttuturpana, ovet paukkuen. Mitä ilmeisemmin myös joululomalle on tilausta, alkavat nämä pimeät aamutkin näköjään tökkimään...
Itsellä natisee seinät ja liitokset ympärillä, minusta kun ei oikein tekemälläkään saa herttaista pullantuoksuista kotiäitiä. Ei vieläkään. Itse koen ristiriitaa ja syyllisyyttä moisista tunteista, tämänkö vain olen oppinut ja tajunnut vuoden aikana. Narisen ja paukun kaikesta. Minun reviirini tuntuu niin kauhean suppealta, kahlitulta. Reetan tilanne on nyt ihan hyvä, mutta senkään varaan ei voi kaikkea laskea. Muutos tai infektio saattaa väijyä lähelläkin. Epävarmuus ja tietämättömyys tulevasta nakertaa jokaista päivää. Onneksi ukkokullalla on työnsä ja omat rytminsä, muutenhan olisimme toistemme kurkussa koko ajan.
Reetta on lanseerannut rakkausrasian. Lasturasia, jossa lukee päällä rasiallinen rakkautta. Se on tärkeä asia varsinkin nykymaailmassa, ihmisille joilla on periaatteessa kaikkea. Enkä tarkoita nyt yksistään meitä tai itseäni. Moni muukin natisee, vaikka kulisssit ovat päällisin puolin kunnossa. Näinpä rasiallinen rakkautta tulee tarpeeseen meille kaikille. Myyjäisissä moisia möimme useita, asia ymmärrettiin. Eilen Reetta illalla aukaisi rasian raolleen ja minä imaisin siletä henkäyksen. Olemme jalostaneet asiaa ja päättäneet jättää kannen raolleen, jotta rakkaus ikään kuin tihkuisi koko ajan meille. Virtaisi jokaiseen päiväämme ja arkeemme. Olisi pieninä pirskahduksina läsnä arjessa...