SAMANLAINEN

Eilinen oli kaikin puolin vaihteleva päivä. Illasta olimme koko perheellä koolla ja puuhastelimme ulkona ja sisällä. Ei siinä mitään ihmeempiä ja luksusta harrastettu. Illalla istuimme koko sakki Mökämajan keskeneräisellä terassilla croisantteja napostellen, tihkusateessa, kylpytakeissa, grillin savutessa vieressä. Jutustelimme niitä näitä. Änkesimme koko sakki samalle laholle penkille. Teimme erinäisiä suunnitelmia pihaprojektin suhteen. Suunnittelimme Mökömajan sisustusta, värimaailmaa. Tauluja. Annoimme mielikuvituksen laukkailla ja kuuntelimme toisiamme. Nauraen seurasimme kolmen karvatassun karavaania, kulkivat peräkkäin pitkin pihaa. Väinö kulkee kuin koira samassa laumassa.
Fanny totesi, että haluaa samanlaisen päivän tästäkin päivästä. Samanlainen. Mikäpäs siinä. Jälleen elämän sirkushuvit konkretisoituivat noinkin yksinkertaisiin seikkoihin. Moniko ajattelee, että lapsille riittää mittapuultaan noinkin vaatimattomat asiat.
Reetta huokaili, kuinka ihanaa oli päästä loppuviikoksi kotiin. Samalla hän mietti, ettei vaan mikään infektio iskisi. Huojentuneena selitin, ettei iske... Sillä nythän edellisestä hoitojaksosta on jo kulunut reilusti aikaa, omat arvot ovat lähteneet nousuun ja nimenomaan ne neutrofiilit eli puolustushippuset ovat hyvällä mallilla. Eihän siihen mikään infektio sovi. Olemme siis luottavaisin mielin.
Illalla Vernalle iski paniikki perjantaisesta hammaslääkäristä ja tulevista urheilukisoista. Neiti makasi huuli väpättäen ja kyyneleet roiskuen sängyssä. Olo oli todella lohduton. Reetta kömpi Vernan selän taakse, otti lähelle ja rauhoitti. Jonkin ajan kuluttua Reetta tuli luokseni ja kertoi Vernan nukahtaneen. Samalla Reetta sanoi kuinka hänellekin nousi kyyneleet silmiin toisen pahan mielen puolesta. Näinpä. Reetta sanoi ymmärtävänsä miltä minustakin  välillä tuntuu. Lapsemme, kuopuksemme ja vasta kahdeksan, kuinka paljon hän tietääkään.