TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

lauantai 7. marraskuuta 2015

UUDISTETTU VERSIO KARPALO JA PAHA PEIKKO SADUSTA

Tämän kirjoittamani sadun esitti tuplien luokkakaveri Pinja konserttien alussa.
Olen halunnut kertoa lapsentajuisesti ja sadun muodossa asioista.
Ja mikä olennaisinta, saduillahan on aina onnellinen loppu, siihen mekin tähtäämme... YHÄ!

KARPALO JA PAHA PEIKKO –SATU



Karpalo oli pirteä pikkuneiti. Hänellä oli isot siniset silmät,
paksut vaaleat hiukset ja vahva luonne. Karpalolla oli kolme sisarusta;
Hilla, Puolukka ja Tyrni. Karpalo ja Puolukka olivat kaksoset.

   Syksyllä kaksoset aloittivat ekaluokan, reippaina ja onnellisina
koululaisina. Yhtäkkiä Karpalo muuttui todella väsyneeksi, kalpeaksi
ja kuumeili usein. Lopulta äiti vei Karpalon tarkempiin
lisätutkimuksiin ja silloin koko perheen arki muuttui. Karpalon
sisällä asui paha peikko. Peikolla oli nimi Leukemia. Leukemia-peikko
asui Karpalon veressä.
  Karpalo joutui välittömästi isoon sairaalaan ja
hänelle tehtiin paljon tutkimuksia. Karpalolle laitettiin letkut
rintaan, joiden kautta voitiin antaa Leukemia-peikon häätöön
tarvittavia lääkkeitä.

   Karpalo oli kauhuissaan ja samoin koko perhe. Karpalo jaksoi
huolehtia: ”Kuinka Puolukka nyt pärjää?” Sillä kaksoset ovat
aina olleet tiivis kokonaisuus. Äiti jäi Karpalon kanssa sairaalaan ja
isä jäi muiden lasten kanssa jatkamaan arkea ja käymään koulua.
Perhe joutui erilleen pitkiksi ajoiksi. Onneksi kaikki lapset olivat
rohkeita ja reippaita, Hilla ja Tyrnikin auttoivat Puolukkaa koulussa ja
läksyissä. Samoin kaikki osasivat hoitaa hyvin lemmikkejä ja kotia.
Koti oli kaikille turvapaikka.

    Karpalo murehti, kun tiesi hiustensa tippuvan ja muuttuvansa
kaljuksi. ”Voiko kukaan enää olla minulle kaveri, kun minulla ei ole
hiuksia?” hän itki. Samalla äidin kainalossa mietitytti:  ”Voinko
enää koskaan katsoa itseäni peilistä, kun en tunne itseäni?”
Onneksi Karpalolla oli valoisa ja iloinen luonne, vilkas mielikuvitus ja
paljon kivaa puuhaa, pitkistä sairaalassa asumisista huolimatta.
   Kun Karpalon hiukset alkoivat lähteä tukoittain lääkkeistä johtuen,
hän lopulta leikkasi ne itse kokonaan pois. Lopputuloksena olikin
kaunis ja kiiltävä kalju. Usein Karpalo kaljuaan rasvaili ja siveli
siihen ihania tuoksuja. Peilistä katsoikin kaunis uudenlainen Karpalo,
jolla ei ollut hiuksia. Ilman hiuksia korostuivat Karpalon kauniit
silmät ja iloinen hymy. Karpalo oli kaljunakin todella kaunis.

   Kun Leukemia-peikkoa häädettiin vahvoilla lääkkeillä, Karpalo
oli toisinaan todella uupunut ja kipeä. Samaan aikaan hän oli todella
yksinäinen. Koti-ikävä vaivasi myös useina päivinä ja varsinkin
iltaisin. Samalla Karpalo kuitenkin ajatteli : ”Sairaala on minun
kotini niin kauan kuin paha peikko on saatu minusta häädettyä.”

   Hoitojen edistyessä Karpalo pääsi välillä ulos ja jopa
kotiinkin. Kotona arki tuntui yhdeltä juhlalta, kuinka kotia, perhettä
ja lemmikkejä olikin ollut ikävä. Kotona piti kuitenkin huolehtia
lääkkeistä, voinnista ja olla varuillaan. Eniten Karpaloa harmitti,
kun ei saanut tavata kavereita ja käydä koulua.

   Karpalon pahan peikon häätäminen ja hoidot veivät paljon aikaa.
Aiheuttivat paljon pahaa oloa ja uusia pelottavia asioita. Karpalo
jaksoi reippaasti hoitojen edistyessä. Välillä Karpalo itki,
välillä nauroi, välillä tanssi ja välillä raivosi. Tunteet olivat
vahvat kaikissa muodoissaan. Karpalolle kerrottiin, että kaikki tunteet
olivat sallittuja ja hänellä oli oikeus tuntea niin.

   Paha peikko kiusasi Karpaloa yhä uudestaan ja uudestaan,
siitä tulikin oikea riesa.
Pahan peikon häätöön piti lähteä yhä kauemmas kotoa,
lentokonematkojen päähän.
Karpalolle tehtiin kaksi todella jännittävää hoitoa, jotka hän nimesi Kantiksiksi,
tavallaan kantasolusiirroista tuli sillä tavalla tutumpi nimi.
Välillä Karpalo mietti sairaalassa: "Voinko koskaan unohtaa näitä kipuja?"
Onneksi Karpalolla oli loistava kyky tarttua hetkeen ja nauttia
kaikesta kauniista,
silloin kivutkin unohtuu, eikä niitä tarvinnut edes muistella.
Kantiksien aikana oli kova ikävä kotia, kavereita, sukulaisia ja tietenkin
omaa perhettä ja eläimiä.

   Ilokseen Karpalo huomasi, että ystävät säilyivät vierellä, vaikka
hän olikin välillä ilman hiuksia, kotona oli todella paljon eristyssääntöjä
ja hän kävi pitkiäkin aikoja sairaalassa. Koulunkäynnissäkin hän pysyi samassa
tahdissa, vaikkei oikeaan kouluun päässytkään moneen vuoteen.

   Kotona puhuttiin paljon ihmisten erilaisuudesta ja kuinka tärkeää
on hyväksyä toisemme sellaisina kuin olemme.
Toinen on lahjakkaampi toisessa
ja toinen taas toisessa asiassa. Samoin ulkonäkö on jokaisella
ihan omanlaisensa, oli sitten sairautta tai ei sen takana.
Kissammekaan ei kuule, joten
sille täytyy asiat kertoa eleillä ja kohdistaen. Koirallakin on
purentavika, mutta se on kuitenkin täydellinen koira meille,
vaikkei koskaan voi osallistua näyttelyyn tästä syystä.
Tunnemme myös moniaihmisiä, jotka tarvitsevat silmälasit,
koska eivät ilman niitä näe
kunnolla. Karpalolla ja hänen perheellään on myös paljon ystäviä,
joilla on erilainen uskonto tai maailmankatsomus. Senkin voi kokea
rikkautena, eikä uskonto saa olla este hyvälle ystävyydelle. Se on
vain toistemme hyväksymistä kaikkine piirteineen ja tapoineen.

   Erilaisuus voi olla pysyvää tai ohimenevää. Karpalon erilaisuus on
sairaudesta ja hoidoista johtuvaa, joka paranee kunhan paha peikko
saadaan hoidettua pois. Karpalo ymmärsi, kuinka tärkeää on kaunis
sisin ja lämmin sydän, eikä yksistään se miltä ulkoisesti näyttää.

   Nyt Karpalo on pian kolmetoista vuotias, kuudesluokkalainen,
reipas pikkunainen. Viisi vuotta paha peikko on ollut enemmän ja
vähemmän Karpalon veressä. Karpalolla on ollut näinä vuosina monenlaiset hiukset.
Matkalla on ollut paljon vaikeita ja odottamattomia mutkia,
mutta todella paljon myös hyviä asioita.
Karpalo hämmästelee yhä välillä peilikuvaansa. ”Tunnenko enää itseäni, mikä
minussa on entistä Karpaloa ja mikä on muuttunut?” Samalla hän on
kuitenkin hyväksynyt sen, että paha peikko on kiusannut häntä nämä vuodet,
Karpalo ei ole sitä itse aiheuttanut tai omilla teoillaan
ansainnut. Leukemia-peikoilla on tapana itää joissakin lapsissa ja
aikuisissakin ilman syytä. Välillä vain pahat solut valtaavat alaa
hyviltä ja silloin sairastuu vakavasti.

   Jälleen Karpalolla on uudet suuret seikkailut edessä.
Takana on paljon pahan peikon häätämistä, sekä ikävän pitkiä
ja rankkoja sairaalajaksoja. Nyt Karpalo on saanut opetella uusia
hienoja sanoja, kuten blinatumomabi ja haplosiirto,
niille Karpalo on antanut lempinimet Blina ja Haplo.
Sillä näistä asioista tulee toivottavasti seuraavien kuukausien aikana
Karpalon kavereita. Haploa varten pitää lähteä yhä kauemmas sairaalaan
hoitoihin ja lentää yhä pidemmälle.

   Karpalo jaksaa yhä olla oma itsensä, iloinen, naurava ja todella rohkea.
Sairaalassa kuuluu Karpalon naurunkikatus niin että käytävät raikuu.
Karpalolla on reipas askel ja valoisa asenne. Karpalo perheineen jaksaa yhä uskoa,
että asioilla on tapana järjestyä niin että tälläkin paha peikko sadulla tulee olemaan 
onnellinen loppu.

Tämä kaikki vaatii paljon uskoa, toivoa ja rakkautta.

2 kommenttia: