EPÄTODELLISTA

Tänään olemme jo sunnuntaissa, pääsiäispäivässä. Jokainen aikasykäys kietoutuu toiseensa, nivoutuen hetkeksi, päiväksi, juhlaksi ja arjeksi... Ja aina vilahtaa uusi viikko ja uusi kuukausi.

Huomenna on jo huhtikuu, siis aivan mieletön raksutus vauhtirattaalla. Niin ja onhan tuo kesäaikakin hypännyt mukaan, joten jälleen yksi "hukattu" tunti. Jotenkin epätodellista, siis meneekö aika todellakin näin nopeasti. Siis kaikin puolin, eikä yksistään justiinsa ja nyt. Millaisia jälkiä aikaratas jättää muistiimme, sieluumme ja sisimpäämme. Ehtiikö millään kaikkea, tärkeääkään, tallentaa. Milloin paukkuu tallennuskapasiteetti ylitse. Entäs jos missaan jotakin todella, todella ainutlaatuista. Epätodellista ja kerrassaaan upeaa. Tai siis en kykene tajuamaan vaikka koiran katsetta oikein, haistamaan nuotiota tarpeeksi, saunomaan riittävällä nautinnolla. Nauttimaan tavallisesta hetkestä niin että sen kykenen tallentamaan, varastoimaan muistiini. Siis oikein ja yleensäkään varastoimaan. Sillä ainakin meidän huushollissa tapahtuu koko ajan ja taukoamatta.

 

Laitan muutamia kuvia meidän parista päivästämme, oivalluksistamme ja touhuistamme. Mutta torstaihin... Olimme jälleen osastolla neljää minuuttia vaille yhdeksän, siis ennen yhdeksää piti olla. Meidän käskettiin odottaa, josko tarvii vaikka sitä pusutautilääkettä ja saadaanpa myös tuore verenkuva. Reilun tunnin kuluttua verenkuva näyttää hyvältä, trompparit oli muistaakseni yli 160, Hb noin 115, leukkarit 4 ja jotain, neutrofiilit 0,7. Hoitajat soittelivat sytomekalon ja ebv:n perään. Vastaukset kolmen jälkeen vasta. Sanoin lääkärille, että otamme riskin ja ajamme kotiin takaisin, sillä uskon näytteiden olevan puhtaiden. Lääkäri hymähteli moista riskinottoa, mutta suostui. Varttia vaille neljä lääkäri vahvisti riskinottomme oikeaksi, puhdasta oli ja nyt pääsiäisen viettoon. Jotensakin siinä vaiheessa taas aikaratas alkaa takkuilemaan ja minusta tulee hidastempoinen ihminen. En niin kuin lapasta tahdo jaksaa heiluttaa. Siis yksi puhelu sen laukaisee hyvine tuloksineen. Koko päivän odotin kuumeisesti sitä kolmen jälkeen aikaa, kuulemma tuskaisena huokaillen, Reetta sanoi. Sitten kun vapauttava puhelu saapui, niin huokailu muuttui hyytymiseksi. Ja Reetalla laukesi puhetulva ja räkätys. Jotenkin niin selkeä muutos molempien olemuksessa. Neidin vauhti parani ja minä hyydyin, selvä peli. Mutta annoin luvan hyytymiselleni, sillä olimme saaneet lusittua jälleen yhden asian voittajana.

Perjantai menikin kotia pääsiäiseen päivittäessä, verhojenvaihtoa, munia ja tipuja sinne ja tänne, samalla tuli mööbleerattua, pestyä ikkunat, patjanpäälliset ja tuuleteltua...  Aikaisemman aikarataskäsitykseni mukaan toimimme syntiä tehden, kun oli harras pyhäpäivä. Itse ajattelin, että se on meille sallittua, sillä olimme viimeinkin perheenä saman katon alla ja se oli hyvää yhteistä laatuaikaa keskenämme. Samalla syntyi myös iloista ruokaa ja tunnelma oli leppoisa.

Iloinen salaatti, Vernan tekemä.



Muna-armeija, tipuja ja pupuja.

Näitä oli jopa liikaa...



Pääsiäisviritys olohuoneesta.

   Perjantaina pääsin viimeinkin ja pitkästä aikaa kaverin kanssa tanssimaan. Olimme sitä sattuneesta syystä siirtäneet tässä jo eräänkin kerran... Kiedoin ylipainoni vaaleanpunaiseen utuisen kepeään kauhtanaan, paljettejakin oli, paplarikiharat ja kaikennäköistä remppaa kropassa... Eli olen saavuttanut keski-iän kaikkine lieveilmiöineen. 90-luvun kukkakauppiaspiireissä nämä olivat ne keski-ikäisen kukkakauppiaan tunnusmerkit, tähän olen tullut, yäk! Olen nimittäin naistenpäivänä astunut Oulussa kerran rikotulla nilkallani nupulakiven koloon ja se on vaivannut siitä asti. Mutta yksi nilikku jalaka ei haittaa, kunhan vain pääsee tanssimaan... Sitten on ollut aavistuksia iskiaksesta, eli melkoinen menopeli alla, hah! Minulla on mennyt muutamaan otteeseen sekaisin nivelside ja nielurisat, eli melkein sama asia tällä koulutuksella ajateltuna. Näinpä tanssin illan nielurisat nuljahdellen... Kaveri sanoi minulla olevan lakanan päällä, minä kun luulin kietoutuneeni keveään sihvonkiin. Näin ne miehet asian näkevät... Mutta kuinka hyvää teki päästä kavereiden kanssa liikenteeseen. Olo oli silloinkin epätodellisen kevyt, vapauttava, akkuja lataava ja rentoutunut. Kun saan liidellä (nielurisat lonksuen) musiikin tahdissa, nauttien, tuppisuuna ja antaen musiikin viedä. Toki hyvä viejäkin auttaa asiaa, minun ei tarvitse ajatella ja vääntää. Sanokoot ihmiset vaikka ja mitä, niin tämä on minun retriittini, tapa latautua. Epätodellisena katson omaa leijumistani sivusta, kuinka hyvää moinen irtiotto tekeekään. Leijuessa kukaan ei tiedä mitä mylläkkää arkemme ja tilanteemme pitää sisällään. Onneksi kykenen ulkoistamaan itseni siksi hetkeksi ja tämän todellisuuden, sillä tiedän tasan tarkkaan, ettei se minnekään karkaa. Laitan tavallaan narikkaan tai piilotan käsilaukkuun, otan mukaan lähtiessä. Toki olen ilmeisesti sinut tämän asian kanssa, vastaan kyselyihin tanssipaikallakin, mikäli joku ottaa puheeksi. Mutta en romahda, kykenen selittämään faktat ja jatkamaan leijumistani. Se hämmentää itseäni yhä uudelleen, kuinka olenkaan tämän asian kanssa sinut, luottavainen ja epätodellisenkin levollinen. Kotijoukot tietävät tämän ja patistavat minua säännöllisesti lonksumaan tansseihin. Nykyisin kuuntelen vieläpä tekstejä, riimejä, kertsejä ja sanoituksia eri tavalla oivaltaen. Eli olen myös oppimassa jokaisella humpalla jotakin, uskottavaa, eikö. Yöllä sain ajaa kotiin upeassa kelissä ja lähes täydessä kuutamossa. Sekin rentoutti. Vielä mainittakoon rantatien peltipoliisit, vuosi sitten se ikuisti minut ja ylinopeuden... Nyt ajoimme ja asian ääneen oivalsimme. Miten toimii kaksi naisaivoa tässä tilanteessa. Löysääkö nopeus ja tuleeko minusta keskittyneempi. No ei, kumpikin meistä imaisi hammasvälinsä puhtaaksi ja viritti leveän hymyn naamalle, jotta jos vaikka välähtää niin ompahan kaunis hymy ja söpö kuva. Kaveri ehti vetää jopa huulikiillon, minä keksityin ratissa siihen hammasvälien puhtaaksi imeskelyyn ja positiiviseen ilmeeseen. Paras pitää kuitenkin suu sen verran supussa, ettei amalkaamit kiillä kuvassa...



Trulleja omia ja lainasellaisia.

   Lauantaina jalkani lonksui entistäkin enemmän, muistutti jatkuvasti olemassaolostaan. Mutta ei se nyt sillä tavalla lamaantunutta olemustani haitannut. Koko lauantain olin jälleen epätodellisessa fiiliksessä, jotenkin ulkopuolisena seurasin touhujani. Voiko ihminen olla noin poikki, hidas, laahaava ja hajamielinen. Kait se voi. Annoin moiseen luvan. Sain aikaiseksi pupukakun, vähän leipomuksia ja kotihiippailua. Lapset lähtivät trullikierrokselle ihan laumalla, osan reissuista minä kuskasin autolla. Meillä kävi perjantaina ja lauantaina vieraita, sekin on harvinaista herkkua.
Lauantaina lähdimme metsään isolla kokoonpanolla, laavulle makkaranpaistoon. Minä olin kartturina ja ajatin kaksi kertaa hutiin, joten niin paljon olin eilissä päivänä kartalla kaikesta. Vähkös minua jo moisesta pilkattiinkin. Kuulemma luottamusta herättävää, mutta leijuin yhä siinä epätodellisuudessa, minkäs sille voi.
   Olin jotenkin myös herkillä, sillä sain jälleen uuden sanoittamani kappaleen kuunneltavaksi, se sattui uimaan aika syvälle. Jotenkin sitä itsekin hämmentyy kun saa kuulla palan itsestään, joskus jokin kolahtaa ja lujaa. En edes muista milloin mitäkin olen kirjoittanut, ne ovat sen hetken epätodellisia tuotoksia. Millä tavalla sanani tulevat kuulumaan musiikissa, millaisen tunnelman ne saavat aikaiseksi, minkä tyylisuunnan ja melodian ne valitsevat. Kuinka toinen sanani kokee ja millaisen sävelen niistä maalaa... Mutta tämän säveltäjä-äidin kanssa meillä on kummallakin tahollamme tapana vaipua transsiin ja paneutua asiaan muutamaksi tunniksi. Sitten epätodellisena kuuntelee vaikka seuraavana päivänä, mitä saikaan aikaiseksi. Eli tapamme tehdä biisejä on samansuuntainen, ei väkisellä vaan hetken hurmiossa, antaa viedä itsessään kivuttomasti ja nopeasti. Eri päivinä liikuttaa aivan eri sävelet, sanat ja tunnelmat. Ne valitsevat ajankohdan ja päivän kun vaativat ulospääsyä. Tämä on todella epätodellista ja koukuttavaa, olla mukana moisessa. Erittäin hämmentävää. Varmaankaan moni ei tajunnut äskeisestä mitään, mutta se on kait tätä luovan ihmisen luovuuden tuskaa, yrittäkää ymmärtää tai ohittakaa ymmärtämättä.



Yksi viattoman näköinen pääsiäiskakku.

Ilta-auringossa laavulla lähekkäin.

Liikkuvasta autosta napattu, mutta mieletön valo, hohtavat hanget ja kirkkaus.



Aivan ihana kuva Fannysta, napattu vauhdista. Muut menivät niin ettei yhtään kiinni saatua kuvaa...



Kaksi kaunotarta.

Sylissä.



Kaverit.

Lähekkäin ja läjässä jälleen.

Upea Kainomme.



Juttutuokio.

   Metsässä oli upeaa, joskin jopa kylmää. Paistoimme makkaraa, koirat kisailivat, lapset kisailivat ja me aikuiset heitimme aikuisten läppää. Reettaa alkoi palelemaan ja sylissä piti lämmitellä. Liekkö Kainoakin palellut, sillä mamman kainalo kutsui usein. Jotenkin ajattoman, epätodellisen rauhallista, metelistä huolimatta. Illalla en jaksanut mitään oikein millään. Saunoin pitkän kaavan mukaan, muu sakki oli pihalla, nuotiolla ja touhusivat räkättäen omiaan. Mukana oli myös serkkutyttö. Jotenkin se epätodellinen olo konkretisoitui saunassa, silloin sen oikein määritin sanallisesti. "Epätodellista". Eli makaan tuppisuuna yksin saunassa, ajattelen paljon asioita, epätodellisiakin ajatuskuvioita. Ne ajatukset vain vilisivät kuin filminauhana, itsekin niitä sivusta jälleen seurasin. Seurasin vesihöyryjä, valon leikkiä höyryssä, ajatustenleikkiä valossa. Avasin ikkunan. Sisään puski vyöryen kylmää ilmaa, minä hikoilin kuumassa ja palelin nokasta kun ikkunasta kurkin. Näen pellolla roihuavan pääsiäiskokon, näen omalla takapihalla lauman omiani. Kuulen kokolta naurun, ihmisäänet, rätinän. Näen omieni touhun, kuulen kikatuksen, aistin hauskuuden. Minä puhelias ihminen kuikin tuppisuuna saunanikkunasta ulkopuolista todellisuutta. Silloin jos joskus näin itseni aika epätodellisessa tilassa, hämmentävänä, hämmentyneenä. Epätodellinen tunnelma, oma todellisuus ja ulkopuolinen todellisuus. Jotenkin ne sekoittuvat sen lämpöväreilyn tavoin, pyörivät sekaisin yhdeksi. Otan etäisyyttä ikkunaan, ihmettelen näkemääni ja kuulemaani. Pieni kanttinen saunanikkuna, oikealla alhaalla näkyy kokko pellolla, välissä näkyy taivaansineä, vesihöyryä. Samaan aikaan kuulen kaukaa kokolta puheensorinan, naurun, omalta pihalta tutut äänet ja selkäni takaa kuulen kiukaan, pysähtyneen ajattomuuden ja hiljaisuuden. Kaikki nämä samassa kokemuksessa ja yhdessä hetkessä, se oli ihan oikeasti todella epätodellista, siis mihin minä kuulun onko se todellista...? Kaikesta huolimatta huomaan, että minulla on ihan hyvä olla, vaikka sen pitäisi olla tässä tilanteessa epätodellista.
   Minulla on epätodellinen olo tästä todellisuudesta, Reetan tilanteesta. Oikeastaan vähän paljon kaikesta. En myöskään tajua, että on menty keväässä näin pitkälle. En tajua, että kevätaurinko voi lämmittää jo niin lämpimästi, että ikkunan välissä oleva kynttilä sulaa mutkille, En tajua, että jälleen lapsilleni paukahtelee uusia vuosia aikarattaaseen, ne eivät ole enää pieniä. Syöpäjutut ovat yhä niin epätodellisia, Reetan kokemukset hipovat käsittämätöntä, määrittelemätöntä, uskomatonta jne. Ja olemme vasta ja vielä ja yhä tällä epätodellisella matkalla. Joka oli täysin epätodellinen vaihtoehto, sula mahdottomuus kolme vuotta sitten. Se mitä koen, näen, tunnen tuntuu myös epätodelliselta. Onhan tämä aika syövän siivittämänä ollut epätodellinen matka myös omaan itseensä. Matkassa on myös paljon hyvää, mahdollisuuksia, toivoa ja onnistumisiakin, mikä varmasti monesta kuulostaa epätodelliselta, että näin voi ajatella. On uskomatonta löytää itsestä jaksamista, iloa, tsemppiä, luovuutta ja uusia positiivisiakin löytöjä, jopa epätodellisia piirteitä. Vähän niin kuin sivusta seuraten, että tuolla tavalla ja sillä lailla. Epätodellinen käytösmalli, mutta näyttää tuolla toimivan, toimiiko vai luuleeko se vain, että toimii. Olen niin suunnattoman hämmentynyt kaikesta, ihan pihalla juuri tänään.
   Epätodelliselta näyttää myös oma naama, pärstä, paljonko viimeiset vuodet ovatkaan jälkiä jättäneet. Epätodellisia ja todellisia viitteitä, ettei ihan kevyesti ole koettu. Yöllä oivalsin, että pian olemme siinä päivässä, jolloin pääsemme aloittamaan uutta siirtoa. Sekin tuntuu uskomattoman hienolta ja todelliselta, välillä epätodellisen hienolta ja kauhealta. Kun kauempaa peilaa ja asiaa tutkii, siinä ne nyt taas ovat, mutta ovat kuitenkin. Hienoa, että ovat. Epätodellisen tyynenä ja iloisina. Kotona Reetta on kuin kaikki muutkin, epätodellisen tavallinen syöpälapseksi, tai siis entiseksi syöpälapseksi nykyiseksi tulevaksi kantasolusiirtolapseksi. On epätodellista, kuinka lapsi pelittää peruukin kanssa, illallakin juoksi takapihalla peruukki kädessä kokkoa kohti, vetäen sitä samalla päähänsä. Siis, ettei palellu ja muut ihmettele, kummastele. Kuinka luontevaa suhtautuminen moiseenkin on. Serkkutyttö juoksutti pipoa perässä, kun toinen veti vauhdissa peruukkia päähänsä. Hyvin se asettuu vauhdissakin laitettuna. On epätodellista, että lapsi nakkaa peruukin nurkkaan ja vaihtaa hiukset päähän suit sait sukkelaan. Se on erittäin helppoa Reetalle. On myös epätodellista mikä määrä pitää olla cvk:n huuhteluihin värkkejä, ruutia, hepariinia ja lippuja lappuineen. Kotivarranot vähenevät rytinällä.
   En myöskään tahdo millään käsittää kuinka paljon ruokaa tähän laumaan uppoaa. Niin täyteen kun kaapit oli lastattu, niin enää siellä tirrottaa puoliksi syöty hämmästyneen näköinen pupukakku, joka on epätodellisen värinen ollessaan vihreä. Tämä on hämmentävän, ainutlaatuisen epätodellisen jännää, kaikkinensa. Sisällä on myös hiljaista, mikä on aika yllättävää meillä, lauma pomppii pihalla auringossa mahat täynnä pupukakkua. Epätodellisen todellista, sen verran tajuan itsekin. Minä lähden mukaan, sekaan pomppimaan ja latautumaan auringosta. Tsao!