TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

EI KANNATA LUKEA

Olen valveilla, en todellakaan hereillä. Tiuku repii aamulla puoli viittä. Olen pitänyt itseäni aina aamuihmisenä, nauttinut aamuista, hiljaisuudesta, omasta ajasta, kuullut ajatuksiani ja niin pois päin. Kyllä minä tänäänkin ajatuksiani olen kuullut. Eivätkä ne kauhean kivoja ole. Päätin ne siis luukuttaa tänne, etten pilaa muiden perheenjäsenten päivää niillä. Siis pyrin ainakin osan suoltamaan tästä kuonasta joka ajatuksissani virtaa tekstin muotoon. Eli kohteena olet juuri sinä, onko ihanaa. Ei siis kannata lukea, pian pahoitat oman mielesikin.
Näin painajaista menneisyydestäni. Siihen mitä ilmeisemmin myös heräsin. En erittele sen enempää, hyvä vain että se on menneisyyttä.
Yön olen uinunut mömmöissä, olen siis käyttänyt aineita. Jalkani on niin totaalisen pois pelistä, että yritän saada edes kolmiosärkykipurelaksanteilla hetkellisen helpotuksen siihen. Tällä viikolla olen jopa iltayöstä taksilla päivystykseen kipupiikille päätynyt. Minulla on myös kepit, mutta niiden käyttö ei tahdo kotioloissa onnistua. Kolluutan ja kompastelen joka paikkaan. Ärsyttää ja sattuu. Olenkin miettinyt pääni puhki, miksi minun liikuntakykyni on nyt näin hukassa. Enkö minä vieläkään ole tajunnut elämäni realiteetteja ja sanomaa. Mitä minun vielä kuuluu oppia, koska maailmaani muokataan yhä rankalla kädellä. Olen aina ollut sitä mieltä, että saan jonkin muistutuksen omasta rajallisuudestani, jotta tajuaisin hidastaa, Kuunnella itseäni. Kuinka paljon minun kuuluu itseäni kuunnella, sillä olen todella rasittava ja vihainen ihminen tällä hetkellä. Olen toki monissa asioissa muut ensin ja itse-sitten-ehkä-joskus- tyyppi, mutta mielestäni olen onnistunut elämään enemmän hetkessä ja nauttimaan pienistäkin asioista. Ärsyttää.
Vuosien saatossa olen mennyt liian lujaa, pää kolmantena jalkana, taukoamatta, pysähtymättä. Olen luullut olevani ahkera, ja pah, mitä hyötyä siitä juoksemisesta tänään on. Ei sitten mitään. Olen aina tehnyt liikkuvaa, vaihtelevaa ja fyysistä työtä. Päivän aikana olen kävellyt jopa kymmenen kilometriä työvuorossa. Kroppani on saanut liikuntaa, virikkeitä ja kuntoilua kuin huomaamatta. Myös kulutukseni on ollut kovaa. Minun ei ole tarvinnut erikseen lähteä kuntoilemaan, vaan olen saanut lähteä nauttimaan liikunnasta ja ulkoilusta. Nyt kaikki tämä normaaliin päivääni kuuluva on jäänyt pois, joten kroppa huutaa, postaa ja vinkuu. Myös vuosien saatossa tulleet rasittumiset puskevat nyt pintaan, antavat kuulua itsestään oikein kunnolla. Kun odotin tuplia, päädyin viimeiseksi kuudeksi viikoksi kipsiin. Olisivatko neidit muuten pysyneetkään täysiaikaisiksi sisälläni. Kun tein liikaa töitä omassa yrityksessä, minulla paukahti umpisuoli. Haava päätti myös mätiä useita viikkoja. Oli jälleen pakko rauhoittua. Tein liikaa töitä ja opiskelin, sain valtavan hammasprojektin osalleni. Lyhykäisyydessään kaikki mikä voi hampaan kanssa mennä pieleen, niin meni. Juurihoitoja, katkenneita poranteriä, tulehdusta poistokuopassa, tulehdusta luussa, vaurioituneita vierushampaita, liika voimakkaita lääkkeitä, hermosärkyä, joka päätyi kahden vuoden kolmoishermosäyksi jne jne. Ennen, nuorempana, minua kovisteltiin keveämmin; päänsäryillä, niskahartiajumeilla, flunssilla. Nyt ei tunnu mittasuhteilla olevan enää mitään suhteellisuudentajua. Lapselle päätetään antaa syöpä vaikeimman kautta lusittavaksi. Siihen omat rempat lisäkuormaksi. Nyt pääsi syvä huokaus, taidan siis olla todella kova luu tajuamaan yhtikäs mitään. Olen niin pitänyt tärkeänä perhettä, kotia ja luontoa. Oma liikuntakykykin on ollut itsestäänselvyys ja nautinto. Nyt en pääse metsään, en lenkille, en edes Mökömajaan ilman kipuirvistelyjä ja keppejä. Siis jos raivostuttaa, niin nyt saatan tuntea juuri sitä. Haluja ja ideoita olisi pihahommiin, kotihommiin ja puuhasteluun, mutta minkäs teen. Reetta on viikon pyytänyt kanssaan taiteilemaan, mutta kun ei ole inspiraatiosta tietoakaan. En ainakaan koe saavani kauneutta aikaiseksi.
Äsken kun keittiöstä tänne koneelle kahvikupposen kanssa länkkäsin, kahvi lainehti uhkaavasti. Miten päästä sen verran tasaiseen askellukseen, että kahvista jää myös nautittavaksi. Ettei kaikki läiky yli reunojen. Sain tiskikoneen pyörimään ja olen ensimmäiset särkykiputurrutusmömmöt naamaani nakannut.
Mitäpäs jos testaisin tässä kirjoittaessa, koska lääkkeet alkavat vaikuttamaan. Muuttuuko ajatuskulkuni yhtään leppoisammaksi, tuleeko sellainen mömmöinen ja rento olo, keinunko säryttömään olotilaan...
Ihan oikeasti, nyt olen käsittääkseni jo saanut pahimmat möykkyni tänne naputeltua ennen muun perheen heräämistä. Ajatelkaa, jos lapsiparat olisivat joutuneet osallisiksi tuosta kuonasta, joka odotti ulospääsyään. Kylläpäs helpotti!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti