KLONK!

Se oli sellainen tyhjä kumiseva klonk, kun lyö tyhjää ja kaikuu sen jälkeen. Siis minulla on sen sata asiaa ja aihepiiriä jauhettavaksi, mutta otsake on ollut hakusessa, aina vain, kunnes se nyt klonksahti! Edellisestä postauksestani on jälleen vierähtänyt pitkä pätkä päiviä, joten yhden ainoan otsakkeen alle niitä on vaikea mahduttaa. Yöllä siis olen ajatellut, siis nukkuessani, vetää tämän päiväiset tekstini, sikäli mikäli koneelle ehtisin, silleen alaotsakkeilla, rääpiä sieltä täältä. Konk, klonk! Tästä se lähtee klonksumaan...


ILOPILLERI
Jaksan ihmetellä tuota neitiämme päivittäin, hänen nauruaan ja valtavaa positiivisuuttaan. Silmätkin niin nauravat mukana, se ei ole siis mitään automaationaurua. Siis loistava huumorin- ja tilannekomiikantaju. Itse asiassa äsken vein isän haudalle kynttilöitä. Reetta jäi autoon etupenkille ja Pasi takapenkille. Kun sitten portista autolle tulin, nuljautin ja klonksautin jälleen kerran jalkani jotenkin. Vihilasi aivan pakaraan saakka, nilikututti ja pisti haukkomaan henkeä. Pasi ei omilta ajatuksiltaan nähnyt tapahtumaa, mutta autossa Reetta räjähti välittömästi nauramaan. Samoin Reetta kyllä tietää kaikki törmäilyni ja mokailuni kotosalla, jaksaa nauraa yhä samoille varpaiden päältä ajoille ja törmäyksille.
   Illalla porukat katsoivat Suomi-Kanada jääkiekkomatsia, Reetta oli täysillä mukana. Reetta pystyy siis reaaliajassa seuraamaan asioita, hihkuu ja eläytyy siinä missä muutkin. Aamulla Reetta repesi kun näki minulta jääkaapista putoavan raejuustopaketin ja kuinka koirat säntäsivät saaliin kimppuun. Eilen Reetta oli Tessan ja Vernan kanssa kuuntelemassa musiikkia. Siellä Reetakin jammaili muiden mukana, systerit olivat laittaneet Reetan oman hellelierihatun hänen päähänsä. Ja kun kurkistin lierin alle, voi sitä silmien loistetta ja hörinää. Tessa osti maanantaina uudet korkkarit 9-gaalaan. Illalla Reettakin sai istua Tessan korkkarit jalassa säkkituolissa. Olipahan jälleen pitkästi säärtä.
   Pasi ja Fanny ovat polkuja leventäneet takapihallamme, jotta pyörätuolillakin voisi ajella aina Mökömajalle saakka. Yhtenä iltana Reetta jo tuolissaan torkkui kuin Fanny tuli touhua täynnä sisälle ja alkoi pukemaan "rouvaa" tarkistamaan polkuja. Voi sitä hörinää, kun isosisko puoliunisen pukaisi ja samalla vauhdilla etupihan rampin kautta takapihalle pyörätuolilla juoksutti. Tytöt ottavat Reetan niin loistavasti huomioon, monissakin asioissa. Reetta saattaa esittää illalla sängyssä muka nukkuvaa. Tunnen kuitenkin neidin kasvot aika tarkkaan ja tiedän tasan, milloin on teatteria. Miksikös tunnen, olenhan tuota muutaman sata päivää saanut tuijotella jokaista ilmettä koppielämää elettäessä, nyt yhä tarkemmin tulkitsen ilmeiden kautta asioita. Vaikka neiti näyttää nukkuvan, tiedän hänen kuuntelevan ja olevan hereillään. Kun sitten sanon, että suupielesi nykii ja kuulet kyllä kaiken vaikka kuinka esität, ilopillerimme ratkeaa nauramaan aivan räkänä.
   Olen suunnattoman kiitollinen, että Reetta on iloinen, ilopillerimme ja jaksaa olla aina vain oma positiivinen valoisa itsensä. Se auttaa jaksamaan meitäkin, ja antaa ennen kaikkea meillekin luvan nauraa. Sillä on rankkaa kuulla tarinoita, kuinka joillakin erinäiset aivoperäiset sairaudet tai vammat muuttavat persoonallisuutta aggressiiviseen ja pahantuulisen suuntaan. Ei edes silloin Reetta puhunut tai tehnyt pahoja, kun oireet alkoivat ja ilmestyivät. Aina vain minua jaksaa lohduttaa se, että mikäli Reetta ei enää koskaan pysty kunnolla puhumaan, niin viimeiset selkeät sanat ja puhutut lauseet ovat olleet huumorintäyteisiä ja kauniita, hyviä sanoja.


VAUHTIA JA VARALLISIA TILANTEITA
Sain olla viime viikolla Vernan luokkaretkellä mukana valvojana. Aluksi oli vähän ajatusta, että Reettakin olisi osallistunut, mutta kyllä siinä oli täysi tepertäminen terveillekin ja omillakin jaloilla kulkeville nuorille. Porukka oli poikki ja jalat kuulemma kuolleet, sillä napakalla aikataululla kiersimme ja osallistuimme vaikka mihin. Ilmat olivat loistavat, mikä teki siirtymisistä ja ulkona olosta myös kivaa. Oli Suomenlinnaa, Luonnontieteenmuseota, Kansallismuseota, Ateneumia, Heurekaa ja tietenkin shoppailua. Olin yhdessä huoneessa valvojana, mutta ei ne typyt paljon valvojaa tarvinneet, sillä nukahtivat kuin saunatuijut kun päänsä tyynylle laittoivat. Niin kyllä minäkin.
   Matkat näiltä lakeuksilta pääkaupungin sykkeeseen ja takaisin ajelimme Onnibussilla. Eli bussissa tuli vietettyä kaksi vähemmän nukuttua yötä. Paluumatkalla sitten rysähti ja kunnolla. Kauhuissamme heräsimme horroksesta, pysyykö bussi tiellä vai jatkuuko matka metsään. Koko luokkaretkiporukka oli bussin yläkerrassa, onneksi. Meille oli kyllä paljon valppaita suojelusenkeleitä ja loistava kuljettajan reagointikyky puolellamme, sillä bussi törmäsi hirveen. Eikä ainoastaan törmännyt, vaan se otus päätyi bussin sisälle saakka. Kuski sai väistettyä metrin, sen suunnattoman tärkeän metrin, vasemmalle, jolloin hirvi tuli bussin sisään ja tyhjään portaikkoon. Jos hirvi olisi osunut kuskiin, niin siinä olisi ollut suuronnettomuuden ainekset. Olisimme tasan metsään päätyneet ja varmasti jälki olisi ollut pahaa.
   Yhä jaksan ihmetellä, ettei porukassa iskenyt mitään kauheaa hysteriaa ja paniikkia, sillä aineksia moiseen olisi kyllä ollut. Saimme odottaa sen puolitoista tuntia lämpimässä autossa uutta autoa ja matkan jatkumista. Olen siis suunnattoman kiitollinen, että tuostakin paukusta säikähdyksellä pääsimme ja selvisimme. Näköjään, missä tahansa meidän klaania on liikenteessä, aina klonksuu tai rytisee jossakin jotakin. Onni siis onnettomuudessa, kaikki hyvin, kaikesta huolimatta.


HYTTYSEN HYRÄILYÄ
Reetta on tällä viikolla hyräillyt, pitänyt sellaista pientä hymisevää ääntä. Olen nimennyt sen hyttysen hyräilyksi. Liekö neiti ihan oikeasti itsekseen lauleskelee, sillä se on kaunista melodista ja kivaa kuunneltavaa. Hyväntuulista hyräilyä. Pyrin kuuntelemaan myös paljon musiikkia, ja tietenkin laulan reikäpäisesti mukana. Tietenkin lauluuni kuuluu myös tanssi ja koreografiat. Muut tytöt kuulemma jo kärsivät moisesta ja häpeävät minua, mutta Reetta jaksaa eläytyä mukana. Tai ainakin osaa esittää eläytyvää, hörisee aivan reikäpäisesti, tunnistaa jo eka liikkeestä mitä on tulossa.
   Viime viikkoina "puhe" on ollut sipinää. Sellaista hiljaista supatusta. Välillä tarinaa tulee pitkästikin, hiljaa supattaen. Papukaija tuo neiti on myös, toistaa perässä yllättäviäkin sanoja ja ilmeitä. Jos vaikka huokaisee isosti, posket pullistellen, Reetta tekee perässä. Samoin hölmistynyttä ilmettä osaa matkia. Sanavarastossa on nyt mm. minä, äiti, isä, joo, jaa, niin, ei, on, noniin, Kaino, idiootti, tyhmä, pippeli... Äsken luetteli lukuja Pasille; neljä, viisi jne, eli neiti osaa laskeakin.
   Liikeradat ja-laajuudet ovat parantuneet. Reetta kykenee jo itsenäisesti nostamaan lantiotaan makuullaan, kääntyilee. Kädet saavat yhä enemmän liikettä, varsinkin vasen käsi alkaa pikkuhiljaa notkistumaan. Muutenkin kehonhallinta on paranemaan päin. Seisomatelineessä neiti on muutaman kerran viikossa, pyöräilyä samoin muutama kerta täysillä viikossa ja jalkatuet ovat sen seitsemän tuntia päivässä. Jalkatukiin vaihdettiin uudet napakammat jouset muutama viikko sitten. Nyt niiden kanssa on ollut hiukan ongelmia, kun kantapää lähtee karkaamaan kolosta. Olen tekijälle jo asiasta soitellutkin, otimme asteikossa pikkasen takasin päin ja menemme nyt kolme viikkoa näillä asetuksilla, jatkamme sitten taas kiristämistä. Mutta onhan ne todella napakat jo nytkin, varmasti jaloissa tuntuu, sillä tiedän niiden napakkuuden kun ne ovat muutaman kerran lauenneet näpeilleni. Onnistun siis niihinkin sormeni jumittamaan.
   Täällä on ollut loistavia ilmoja, olemme ne hyödyntäneet ulkoilemalla. Olen kävellyt Reetan kanssa kahdesta kolmen tunnin lenkkejä. Ulos lähteminen  on monin verroin helpompaa, kun ei tarvitse pukea niin kovasti. Meillä oli ihan hellepäiviäkin, jolloin Reettakin retkotti Mökömajan terassilla shortsihaalarissaan ja aurinkolaseissaan. Olen vienyt tippatelineen ja ruokinta on tapahtunut pihalla. Joinakin päivinä Reetta on olut yhtäjaksoisesti ulkona neljästä viiteen tuntiin, se tekee niin hyvää. Kaikille.


MUSTAN KISSAN TANGO
Olipa kerran Väinö, upea kiiltomusta kolli, joka mummulaan muutti. Noooh, kun asioita hiukan pyörittelee ja kissoja laskee ees ja taas niin tein taas yhden tempun. Väinöhän on asunut isän kuoleman jälkeen kahdestaan äidin kanssa. Äiti puolestaan on ollut syksystä saakka sairaala ja -laitoskierteessä enemmän ja vähemmän. Olemme siis kollia käyneet hoitamassa, pääasiassa meidän perheen toimesta, muutaman kuukauden ajan päivittäin. Noh, yhtenä päivänä otin kuljetuskopan mukaan ja survoin tuon kiiltävän kollin sinne ja lähdimme ajelemaan. Kolli huusi ja vaikersi koko matkan, lauloi karmivaa mustan kissan tangoa. Minullakin selkäpiitä kouri, kun ajattelin mikä tappelu meillä alkaa, kun moisen pedon kotiimme tuon. Koirathan ovat Väinölle tuttuja, mutta kolme uutta kissaa vain hajuina. Mutta mitä vielä, Väinö klonksahti laumaamme uskomattoman hyvin. Tinka ja hiukan Vienokin ovat isotelleet, mutta Tollo on jo hyvä kamu. Jännä kuinka pienet sirpulat naaraskissat näyttivät nokkimisjärjestyksen vahvalle kollille. Kolli tietää tasan, että tytöt syövät ensin, odottaa nöyränä altaan reunalla.
   Äiti pääsi takaisin kotiin maanantaina, mutta alustavasti oli puhe pitää Väinö meillä, mitäpä tuota ees taas ajeluttamaan, kun kerran viihtyy. Kollilla oli ollut niin kova ihmisikävä, hellyydenkaipuu ja nälkä, että voi sitä pientä. Kyllä olemme hoitaneet ja kolli hoidattanut. Samassa rytäkässä päätimme, että sisäkissammekin voivat opetella ulkoilun, ja niin ne oppivat. Vieno rämäpää kiipeilee joka paikassa, myös Mökömajan ja talon katolla, muut kissat perässä. Eilen huvittuneena seurasin kuinka Väinö kulki edellä ja Tinka vakli muutaman askeleen päässä, liikahti aina kun Väinökin liikahti. Kollipojat jo nukkuvat sopuisasti sängyssämme yhtä aikaa, ihania ovat. Helpottaa huomattavasti, kun voimme elää avoimin ovin ja kaikki kissat ulkoilevat. Tinka käy jo tottuneesti pissalla pellolla, mutta Vieno harrastaa yhä hiekkalaatikkoa.
   Yhtenä päivänä menin markettiin ostamaan lupaamiani silakoita kolleille. Kalatiskissä ei ollutkaan. Esitin tietysti "blondia" ja kysyin myyjältä kuinka kolleille moisen selitän, kun silakoita kerran lupasin. Onnekseni kauppias oli samalla aallonpituudella ja laittoi siikoja pussiin: 0 euroa, terveisiä kolleille! Huippu juttu ja kyllä ne siiatkin maistuivat, kollit ottivat hyvittelyn vastaan.
   Eli nyt meillä on jokaisella oma lemmikki, kuusi ihmistä ja kuusi lemmikkiä, saattaa herkempää ihmistä ihan puistattaa. Mutta kait sitä keittiössä pomppii neljän kissan yli siinä missä kolmenkin. Ihania ovat ja Reetta on aina sanonut Väinön olevan meidän kissan. Nyt se taas on. Vaan olihan monta suuta madotettavana, kun viikko sitten urakoin. Koirat saivat jo punkkikarkotteet ja kissoille moiset vielä odottavat.


RÄKÄÄ JA RÖHÄÄ
Pasilla nousi kunnon kuume sunnuntaina, samoin Vernalla. Minulla alkoi aivasteluttaan maanantaina ja Reettaa myös. Eli pientä lämpöä, tukkoista räkäisyyttä, paljon aivasteluja. Eilisen olin aivan sisällä, yritän heti tarttua ja hoitaa moisen pois. Inkivääriteetä keittelin kymmenisen litraa, usko tai älä, mutta juotu on. Reetallakin oli hiukan lämpöä, mutta ei tänään ole siltä vaikuttanut, ei minullakaan enää. Toisaalta on jännä, paljonko kulkutauteja on ollut liikenteessä, emmekä minä ja Reetta ole aikaisemmin sairastaneet. Antaako keho nyt luvan, ihan normipöpölle, kait. Eli pienensin kierroksia ja otin aikalisän sohvalla. Eilenkin minua kirjotutti, mutta pönttö klonkkasi niin tyhjänä ja osittain räkää täynnä, etten päässyt alkua pidemmälle. Kait tällekin taudille oli tilauksensa.
   Reetallahan on Ouluviikko tulossa kuun vaihteessa, parempi sairastaa moinen kulkutauti pois hyvissä ajoin ennen sitä. Sillekin viikolle on todella paljon ohjelmaa, sain myös uudesta asiasta äsken puhelun, joten ei tule silläkään viikolla vapaa-ajanongelmia. Mutta hyviä asioitahan me menemme sinne todistelemaan, hyvillä mielin ja kiitollisena.




Olisi vielä muutama asia sorkittavana, mutta nyt loppuu aika. Aurinkoa odotellessa ja kevättä haistellessa. Jatkamme klonkkasua... Klonk, Klonk!