TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

lauantai 30. huhtikuuta 2016

RIITTÄMÄTTÖMYYS

Riittämättömyys, tarviikos sitä sen enempää kenellekään (äidille ainakaan) selittää. Siis kokeeko kukaan muu riittämättömyyttä? Jostain syystä moinen olotila, tunne, konkreettisuus asuu jokaisessa päivässäni. Muista en tiedä, mutta itsellä tuo on aika vallalla. Tai sitten minulla on liikaa aikaa moistakin pyöritellä. Vaikka kuinka tepertää, aikatauluttaa, yrittää ja veivaa. Päivät vain menevät, viikot lipsuvat, kuukaudet kuluvat. Toki jokaisessa päivässä mielestäni on yritystä, mutta iltaisin kun nollaan, päivän inventaarioita teen, tulee tunne, että paljon jäi tekemättä. Riittämättömyys riivaa, siis se oikeasti riivaa. Olen siis riittämättömyyden riivaama. Samalla koen, että riittämättömyys liippaa aika läheltä myös syyllisyyttä, mutta siihen en puutu tässä sen enempää.


   Oman itseni ja omien henkilökohtaisten asioiden suhteen olen riittämättömyyteen jo tottunut. Ei mopolla mahdottomia, vaikka kuinka kiinnostaisi, innostaisi, haluaisi, innostaisi, olisi vaikka mitä virikkeitä. Mutta kun ei ehdi, niin ei. Samalla tiedän, että kun en ehdi asioita jäsentelemään, vaikkapa kirjoittamalla, ne jäävät kehää pyörimään ja sotkevat askelkuvioitani entisestään. Mutta näin on näreet. Ei sen puoleen viime viikollakin sain kuitenkin messuilla oltua kaksi päivää, ihan myymässä ja mukana huuhailemassa, kotona sain näperreltyä asioita huuhailuun asti. Innostuttua, vaikka olisi innostanut vieläkin enemmän. Pääsin kirjoittajakurssille, voi kuinka haluaisin oikein kirjoittajaretriittiin, uppoutua oikein kunnolla, aivan älyttömän syvälle. Mutta ei... On aivan älytön määrä materiaalia, joka odottaa korvieni välissä kirjoittamista, ihan muustakin kuin riittämättömyyden vinkkelistä. Nuppini on ihan pakahtumaisillaan, ideoista, sanoista, ajatuksista, oivalluksista. Kuka niitä kaipaa, tuskin kukaan, mutta ne kaipaavat ulospääsyä minusta. Pääsin viime viikolla tanssimaankin, eli mitäs narisen. Narisen kuitenkin, sillä kaipaisin vielä enemmän, pelkkä pintaraapaisu kun ei tahdo meikäläistä rentouttaa. Kahden-kolmen tunnin irtiotto on mielestäni riittämätön. Tälle viikolle olen saanut uppoutua seinämaalauksiin, kaksi isoa ja tuliterille seinille. Tyhjässä, hipi hiljaisessa, uudessa talossa, vain minä, ideat, maalit ja pensselit. Avot´ teki hyvää. Sain joitain riittämättömyyksiäni tuherrettua, kuulemma ihan riittävillä lopputuloksilla. Olen saanut myös kuulla kysymyksen, koska olen viimeksi rentoutunut, silleen pintaa syvemmältä? Niin. Rentoutuminenkin on siis riittämätöntä, pelkkää itsensä huijaamista ja pinnan raapimista. Mutta kun elämä on, mitä on, ei edes uskalla rentoutua. Pian paha katsoo tilanteensa tulleen ja käyttää hyväkseen. Mikä paha, onhan noita...


   Tänä aamuna aamumme alkoi puoli kahdeksan. Reetta herätti minut huutelulla ja tuijotuksella. Olemme viikolla "sopineet", että neiti voisi nukkua siihen puoli kahdeksaan tai ainakin seitsemään, herätä muun sakin kanssa yhtä aikaa. Hyvin tottelee! Muutamana aamuna neitimme alkoi huutelun jo viiden pintaan tai nousi ylös puoli seitsemältä. Ne ovat tärkeät uniminuutit muille neideille, mikäli niitä typistetään ja yöuni jää riittämättömäksi, niin sehän seuraa koko päivän askelkuvioissa. Aamurutiineihin kuuluu aamupissatukset, -kakatukset, aamukikatukset, -höpötykset. On ruokintaa letkulla ja ilman. Tuo suun kautta ruokkiminen ja syöminen on mielestäni riittämätöntä, tai silleen hidasta. Vaikeaa, vaatii sitä olematonta kärsivällisyyttä. Sain tällekin aamulle syötettyä ison vanukaspurkillisen, mutta onhan se työläs savotta. Syönnin jälkeen Reetta näytti Ronja Ryövärintyttäreltä, luolalapselta, kylläkin nauravalta sellaiselta. Mutta kun ei suostu avaamaan suutaan, niin ei avaa, silleen kunnolla. Antaa kuitenkin syöttää, nielee ja ottaa vastaan. Mutta mikä on riittävää. Tuo asia on siis minulle kipupiste, tunnen olevani kokkina ja äitinä riittämätön. Tälle viikolle olen keittänyt lohikeittoa, sitä meni ihan hyvin, kunhan vedin sen soseeksi. Tämän päivän bravuurini on vappunakkikeitto soseutettuna, varmaan äärimmäisen herkullista. Mutta oikeaa kotiruokaa kuitenkin, luullakseni. Eli tässä naputtelun ohessa tunsin riittämättömyyttä äitinä ja kuoraisin sen kattilallisen pottuja ja porkkanoita, nyt porisee keitto taustalla. Samalla kun Reetan aamurutiineja suoritin, pesin naamaa, puin, pesin hampaita, laitoin lastoja olin kuuntelevinani Vernan luokkaretkiluentoa. Olinko riittävästi kuulolla, siinäkään, kun piti niihin lastoihinkin keskittyä. Onneksi olen ollut luokkaretken infotilaisuudessa mukana, ja olen loistava kuullunymmärtäjä, ainakin joskus ollut.
   Koen jatkuvaa riittämättömyyttä myös huushollissamme, Reetan vinkkelistä, neliöihin ja apuvälineisiin peilaten. Törmäilyjä, kolinaa, paukkumista. Seinät tai nurkat hioutuu, ovenkarmit rapisee. Ja taas varpaille. Kotieläimissä en koe riittämättömyyttä, ne kaikki viisi osaavat tasan olla siellä missä tapahtuu. Hitsi kuinka monta loikkaa saankaan koirien yli keittiössä tehdä, kissat valtaavat usein korkean jakkaran ja ovat siinä mukana. Ihania ovat joo, meidän valitsemia, mutta kun nuo apuvälineet tahtovat niihinkin törmätä, ajella karvojen päältä, kuonoihin osua, kuppeja kaadella. Tosin seisomatelineessäkin pöytätasolla on usein Reetalla kaverina kissa, ainakin yksi. Eli niitä riittää joka paikkaan. Hyvä kun ovat ja tulevat, hakeutuvat Reetankin lähelle aina ihan oma-aloitteisesti.
   Reetan jalkatukien pitää olla joka päivä seitsemän tuntia jalassa. Joka päivä asteikossa jousta kiristetään puoli pykälää, sama toistuu, kunnes tulee sietokyky vastaan ja otetaan puoli astetta takaisin ja sitten kolme viikkoa niillä asetuksilla. Tähän mennessä joka päivä olemme edenneet, sillä Reetalla on aika hyvät omatkin kulmat jo nilkoissa, uskon, että jousta joudumme kireämmäksi vaihdattamaan. Noiden tukien kanssa Reetta voi olla seisomatelineessä, ne varmistavat jalkojen oikean asennon. Sitten meillä on sellainen pyörä, siis mikä lie "terminaattori" se oli, sellainen poljinversio. Siinä voi olla kahdesti päivässä vartin, lenkkarit jalassa, pyörätuolissa istuen. Polkasta vaikka mummolaan, silleen ajatuksellisesti "mummolaan kun pyöräilemme, pilvenhattaraa ei näy..."... Ostimme Reetalle ikiomaksi sellaisen yhdeltä papparaiselta, Pasi teki siihen oikeankorkuisen ja -kulmaisen puujalustan. Ulkoilu kuuluu myös päiviin, mutta noiden jalkatukien kanssa se on vähän vaikeampaa, kun niihin ei mahdu lämmintä yhtä sukkaa enempää, eikä kengät mahdu päälle. Reetta ei myöskään viihdy viltteihin tai vällyihin kapaloituna, kun lenkkaritkin menee jalkoihin, ymmärrän. Sitten on erilaista kommunikointiin tarvittavaa vihkosta, lappusta, asiaa ja ideaa, mutta ne ovat yhä hakusessa kun Reetta ei pahemmin kansioista ja koneista ole ollut kiinnostunut. Haemme yhä oikeaa tapaa, ihan ammattilaisten kanssa suunnittelemme ja odotamme tytön hyväksyntää. Toimintaterapeutti on tuonut sellaisen kimmoisan terapiapalikan, vaahtomuovisen, puristeltavaksi. No, sellainenkin meillä oli, mutta löysin sen justiinsa äsken selkäni takaa pureskeltuna palasiksi. Tuskin Reetta, ehkä jompi kumpi apunaksi koira. Ha, se siitä palikasta. Sitten on jumppamattoa, hierontaa, konttausharjoituksia, venyttelyjä... Sylissä pitämistä, kommunikaation harjoittelua, läsnäoloa, huomioimista, kynsienlakkausta, koulua, letitystä, videoita, löhöilyä, osallistumista... Eilen juuri osastolta soittavan hoitajan kanssa puhuinkin, kun ei tahdo millään ehtiä kaikkea, mitä kuuluisi, vaikka kuinka yrittää ja värkkejä olisi. Tunnen siis riittämättömyyttä Reetankin kuntoutuksen suhteen, kun pistäisi muka enemmän ja enemmän, kärsivällisemmin. Pitää myös muistaa, ettei kaikkea tarvitse samana päivänä, mutta mikä on riittävää. Toki tuloksia tulee, positiivisia kommentteja satelee, mutta joka päivä on tunne että olisi pitänyt enemmän. Pistää nyt lapsen kannalta peilattuna omalle kohdalleen, kyllähän sitä varmasti lapsella olisi vaikka ja mitä toiveita ja odotuksia. Toiveita ja valtava halu päästä ihmisten ilmoille tuosta kehonsa vankeudesta. Tällä viikolla olen ollut jälleen myös kohtuuttomia määriä, Reetan perspektiivistä, puhelimessa. Olen hoitanut, tai paremminkin yrittänyt hoitaa äidinkin asioita. Lapsenakin olen riittämätön, en ehdi edes joka päivä äidille soittamaan, saati käymään. Byrokratia sieppaa valtavan lohkon ajan- ja energiankäytöstä, samalla kolisee tyhjä kaikupohja, varsinkin vanhusten puolella. Käsittämätöntä pompottelua, katteettomia lupauksia, katteettomia yhteydenottoja, katteettomia puheluita... Luojan kiitos Reetan kohdalla saan puheluille vastetta ja asiat lonksuu eteenpäin, ihan riittävästikin, kunhan vain jaksaisin olla kärsivällinen ja täyttää aina uutta lappua, olla avoin ja vastaanottavainen. Tällekin viikolle olen saanut hyviä puheluita Reetan asioista, mutta ne vaativat itseltäkin, paneutumista.


   Eilen minulta kysyttiin yhden siskoni hiusten väristä. Pomppasi ihan tyhjää, en ole edes ajatellut. Olenko edes siskoa nähnyt, milloin viimeksi? Toki koko sisarusparvemme pidämme tiivistikin yhteyttä päivittäin, tiedämme aika paljon missä menemme, itse kukin. Mutta näemme harvoin, todella harvoin, vaikka kaikki viisi asumme reilun neljänkymmen kilometrin säteellä. Olen siis kyseistä siskoa nähnytkin, mutten ole moista ajatellut, siis hiusten väriä. Samalla mietin olenko riittävästi ihmisten kanssa tekemisissä, kenenkin perspektiivistä. Riittämättömyyttä tunnen myös ystävänä, rivit harvenee, ihmiset kaikkoaa. Kuplani pienenee. Mutta kaikkien luulisi tietävän mistä minut löytää. Minulla on jopa niin sanottuja kalenteriin aikatauluttamattomia päiviä pari viikossa, mutta kyllähän näihin arjen juttuihin olen kuitenkin sitoutunut. Mutta niinä "vapaina" päivinä ei ole terapioita, ei koulua, ei kuntoutusta muiden toimesta. Noina kalenteripäivinä aikataulu onkin sitten napakanlainen, yksistään Reetankin asioista, onhan sitten vielä koko muu sakki ja aikataulut.
   Eilen juttelin yksinhuoltajaäidin kanssa vastaavista asioista, kysyin tunteeko hän riittämättömyyttä. Tunnistaako edes sanaa, heti nyökkäsi. Samalla kun ajattelee, että keskittyy yhteen lapseen, onko riittävästi muille läsnä ja äitinä. Olen myös saanut yhteydenottoja useammaltakin henkilöltä, jotka syystä tai toisesta ovat elämäämme näinä "syöpäläisvuosina" ajautuneet. He ovat kertoneet mitä jälkiä joutuvat nyt korjaamaan, mitä asioita tulee eteen, vaikka kaikki on ollut jo pitkään niin sanotusti hyvin. Kun lapsi on saanut terveen paperit ja kaiken pitäisi olla niin sanotusti normaalia, tavallista, kaukana takana. On valtavia taloudellisia taakkoja, seurauksia menneistä vuosista. Ihmisillä keho vain tilttaa, tulee unettomuutta, liskot valtaavat mielen, itku on patoutunut vuosiksi, pahaolo koteloitunut, arkeen iskee ärtymys, unohtelu, uupumus, avioerot... Sitten on valtava määrä asioita, joita sisarukset oireilee vuosienkin jälkeen. Psyykkisiä ongelmia, outoja kipuja, takertumista, päihteitä, pelkoja, painajaisia, sulkeutumista... Itse asiassa se on vähän niin kuin tuo meidän tämän aamuinen vaahtomuovinen terapiapalikkamme, hajosi selkäni takana, kun en ollut riittävästi läsnä elikoiden liikkeissä, vaikka olin muka paikalla. Samaa tapahtuu myös sisaruksissa ja perheissä, kun inhimillinen rajallisuus tulee vastaan. Syvä asiakenttä pohdittavaksi ja olisi myös tutkijoillekin tutkittavaksi, kuinka ennaltaehkäistä moiset seikat...


   Onko shortsipyjama riittävä vaatetus kahdentoista asteen kevätlämpötilassa? Tessa lämmitti paljua serkkutytön kanssa kyseisellä vaatetuksella. Nyt lilluvat jo vedessä. Toinen serkkutyttö pelasi Vernan kanssa koripalloa etupihalla, tuulitakit päällä. Fanny on lietsussa. Pasi on muutaman tunnin ajelulla. Reetta tuossa odottelee, nakkisosekeitolla syötettynä, huomiotani. Toki olen vaihtanut istumapaikkaa, asentoa, pissattanut, höpöttänyt, muistanut hänetkin. Nyt nuo koripalloilijatkin uikkareihin pukeutuvat ja paljuun menevät. Voi kunpa tuo Reetta hiukan tuosta vielä notkistuisi, niin saisimme hänetkin turvallisesti paljuun lillumaan. Sekin päivä on tulollaan... Nyt suljen koneeni, siivoan enimpiä aamupäiväsotkuja ja painumme Reetankin kanssa pihalle. Muut siivosivat ja moppasivat eilen kun olin seiniä maalailemassa, vessanpytytkin on pesty kahdesti, sitten viime perjantain rutiinilaiminlyöntini. Reetan asiat ovat tälle päivää hyvälle mallille aikataulutettuja ja hanskassa. Jokaisesta päivästä kirjaamme ylös myös asioita "Reetan päivät" taulukkoon: syönnit, pissat, kakat, lääkkeet, muistettavat, havainnot, oivallukset, lääkemuutokset ja nestemäärät. Kaiken kirjaamme päivittäin, jotta en niistä asioista olisi riittämättömillä tiedoilla varustettu, jos joku jotain kysyy, faktat löytyy tasan lapuista. Jostain syystä minulla on ollut aurinkolasit jo otsalla, ilmeisesti olen ne alitajuisesti päähäni nakannut, varmaankin ajatellut lähteväni kohta ulos, kun pöydällä moisiin kakkuloihin törmäsin. Meillä siis paistaa aurinko, linnut laulaa ja alkaa tuoksua keväälle. Ihana ulkoilusää! Vaput ja auringot sullekki!

3 kommenttia:

  1. Kiitos samoin sinulle Tiina. Ihme voima tuolla auringolla ja lämmöllä, minäkin luulen tänään vähän rentoutuneeni ja saanut ajatukset vähäksi aikaa pois mallistosta.

    VastaaPoista
  2. Eipä ole yhtään ihme jos tilanteessanne koet riittämättömyyttä kun sitä usein kokee ihan tavisäitikin tavislasten kanssa.Olisiko sun mitenkään mahdollista saada lisäapua tuon ruljanssin pyörittämiseen?

    VastaaPoista
  3. Riittämättömyys on kyllä tuttu ja useinkin turha tunne. Itse en kyllä tilanteessasi "riittäisi" puoliksikaan siihen mihin sinä. No meillä kai on jokaisella se oma energiatasomme josta ammennamme. Ja joka kyllä kaipaa aika ajoin täydennystä.
    Riittäviä kevät/ kesä päiviä toivotellen!
    Marjut

    VastaaPoista