Maaliskuuksi on kiepsahtanut aikalaskurimme viime yönä. Seisoin äsken takaterassilla, paljain varpain ja pyjamassa. Henkäilin ja silmäilin. Koirat kävivät pellolla ja laskin kissoja sisään ja ulos. Vaistosin kevään, tunnistin sen monista asioista. Linnun konsertoivat, on jo melkoinen kuhina pihapuissa. Tuoksu, se sellainen multaisempi, maallisempi, verrattuna pakkasen ja lumen tuoksuun. Valoisuus, kuinka kauan aurinko on jo ollut ylhäällä verrattuna kaamokseen. Fiilis, sellainen tykyttävä odotuksen ja energisyyden olotila. Ihan kuin taas aika olisi lähtökuopissa, valmiina talven uinumisen jälkeen starttaamaan kohti kasvukautta.
Varma kevään merkki on myös hiihtoloma. Olen ollut aistivinani väsymystä, kiukkua, kapinaa, murkkuhuuruja. Toki kuulemma moni asia huuruilee vain minun korvieni välissä. Niin huuruileekin, mutta kun se kipinöi vastakkain muiden huurujen kanssa, niin sehän on salamointia ja leimahduksia. Minulla kun on kuulemma maailmankaikkeuden ärsyttävin tapa pyytää selityksiä ja halu keskustella, milloin mistäkin ja kenenkin paukkujan kanssa. Kun olisi jotenkin helpompaa suhtautua, kun tietää edes hiukan miksi kipinöi. Mutta kun selitykset ovat jumissa, kunhan kiukutaan ja paukutaan.
Minä kun yritän aina keksiä ja kehitellä uusia asioita, tarttua moniin juttuihin, mitä vastaan tulee. Tai ei se aina ole yrittämistä, siis minä hyppään mukaan ja innostun kauhean helposti. Eilen ilmoitin tuplat ryhmäliikuntatunnille, sellainen kokeilutunti oli tarjolla. Kysyin olisiko isommillekin ja ohjaaja sanoi, että mukaan vaan samalle tunnille. Ei se vuosi tai kaksi iässä haittaa. Olin innoissani, kun selitin kuinka kaikki neljä kärpästä pääsee samalla läiskäisyllä liikkumaan. Mutta eihän se ihan näin mennytkään. Sainkin niskaani kunnon ryöpyn, vieläkin valuu. Päätin, etten aivan heti ole heille elämyksiä järkkäämässä, jos siitä nousee tuollainen kohu. Minua harmitti ihan kyyneliin asti, tunsin olevani jälleen äitiyteni huipulla. En tiedä miten nuo tytöt ovatkin noin sanallisesti piikikkään, terävän lahjakkaita... Niskaan ropisi ja ovet paukkuivat kun asiaa pureskelivat. Onneksi Verna oli koulusta käynyt siellä jo aiemmin, niin se oli että ihan kiva vaan ja tykkään... Sitten kun he tavallaan moisen hyväksyivät alkoi ryysyshow, voiko olla näissä ja passaako tämä toppi näiden housujen kanssa ja nämäkö housut tämän paidan seuraksi. Ihan jonnin joutavia ongelmia, sillä liikkuvathan tytöt jatkuvasti ja milloin missäkin, mikä moisen vyyhden laukaisi. Tällaisina hetkinä toteutanko uhkauksen olla hankkimatta heille mitään uutta kokemuspohjaa ja kannustan kaukosäätimen pariin ja pysymän passiivisena neljän seinän sisällä? No ei, kuuntelin sitä simputusta sen muutaman tunnin ja niin minä sain laumani sinne kuskata, jännittyneen innostuneen. Loppupeleissä hyvä kokemus ja kiva käydä. Miksi minua ei uskota? Sitähän minä yritin sanoa koko ajan. Itse menin tanssikurssille, rumbaa ja liikkuvaa buggia. Hauskaa. Eli tunsin olevani lopulta voittaja, kun sain lapsille moisen järjestettyä ja he menivät kokemaan jotakin uutta ja oppimaan.
Maaliskuu jo maata näyttää, mietin kuinkahan hiihtolomalla hiihtäminen. Pelloilla näkyy paikoitellen sänki tai multa. Vehkeitä on tytöille tällekin talvelle uusittu, joten niistä se ei ole kiinni. Toki hiihtäminen on sellainen asia, johon minä en aivan heti esimerkkiäni ole näyttämässä, vaikka tiedän paljon sen lajin hyötyvaikutuksistakin. Mutta kun pakotetut vapaaehtoiset hiihtokilpailut ja sekuntikello, ne ovat heti selkein muistikuva kouluaikojen hiihdon hurmiosta. Paas kattoo, tuleeko lähdettyä.
Koulun kuviskerho tekee tänäkin vuonna Kemin lumilinnaan retken. Viime vuonna olin mukana, mutta lumilinna oli jo suljettu, kun kevät teki tepposensa. Jännänä odotan, kuinka nyt? Toinen jännä asia tuon Kemin reissun suhteen on, olenko lähdössä vaiko en. Periaatteessa itse en ollut ajatellut nyt mukaan lähteä, mutta sitten nuo ihanat lapset olivat hetkellisesti sitä mieltä että haluavat minut mukaan. Tessa ja Fanny ovat minut kuulemma ilmoittaneet ja tarkistaneet kyytiin mahtumisen, tuoneet opettajalta terveisiä. Ajoittain minusta on tuntunut hyvältä, jos minut hyväksytään yhä mukaan, vaikka olenkin tällainen... Sitten kun jokin huuru kilahtaa tai käämi jumittaa jossakin, niin saan kuulla, ettei minunlaiseni äiti ole tervetullut mukaan, pilaan kuulemma senkin reissun jos olen tyhmänä mukana. Mokaan lapseni ja mokaan itseni, sitten pitää hävetä, pelätä ja ärsytän. Ärsytän eniten kaikkia! Eli aika jännänä odotan omaa luokitustani retkipäivän lähestyessä. Millaista valuuttaa meikämamma silloin on? Jää nähtäväksi. Toki silloin on Reetalla kortisonitkin menossa, joten onhan tässä muutama muukin vaikuttava asia. Eli sellaista.
Tällä viikolla on suunnitteilla seinämaalausprojektin jatkamista. Yhden uuden projektin suunnittelua. Kahden toteuttamista. Vieraitakin on tulossa loppuviikosta. Huomiselle ideoimme Late Lammas elokuvan katsomista, ihan elokuvissa ja toisella paikkakunnalla. Nooooh, siihen on jälleen yksi vastarannan kiiski olemassa. Vaikka Late on juuri tämän isonkin kiisken lemppari. Huokasin jälleen, kun ideani pommitettiin alas että mätkähti. Kuinka vaikeaa? Miksi pitää aina kapinoida, kaikesta ja jostakin? Samaan aikaan mietin mikä menee minkäkin huurun tai hormonitoiminnan piikkiin ja mikä on ihan vain geeniperimää, periytyvää.
Viikko sitten sunnuntaina ilmoitin olevani menemättä tanssikurssille, ja ilmoitin että me kyläilemme. Meidän perhe ja kyläily, sekin on aivan uusi asia, ennen näkemätöntä. Sekin tapa on karsittu entisestään Reetan sairasteluvuosien myöstä. Meillä kyllä itsellä käy vieraita, mutta lähteä nyt kylään, pois kotoa. Käsittämätön ehdotus! Minua kannustettiin mieluummin kursseille, ettei tarvitse kotoa muiden poistua. Mutta ei, niin me sitten vaikean ja pitkällisen pähkäämisen jälkeen päädyimme oikeasti päiväkylään. Kahden kilometrin päähän ja pariksi tunniksi, koko perheellä. Siitä saisi kissan pyllyyn rastin piirtää. Minä kun tykkäisin ja käynkin kylissä yksinään, tuosta vaan ja teen mitä milloinkin vastaan tulee, ja mieleen pälkähtää. Miksi pitää olla kaikessa niin rajoittuneen rajoittunutta, en ymmärrä? Eli nämä eristysvuodet ovat ihan oikeasti meidät kroonistaneet tietyiltä tahoilta.
Reilu viikko sitten torstaina jouduin lopettamaan tanssikurssin kesken. En tiedä mikä taas moisen aiheutti. Hitaan valssin aikana vasen jalkani meni alta. Nytkähti pois vaan pelistä, ilman ennakkovaroituksia. Kauhupelkoskenario iski heti aivokuoreni sisälle, varovasti valssasin, mutta sama toistui neljä kertaa. Viidennen kerran nytkähdyksen jälkeen lähdin kotiin. Mikä nyt? Tässäkö ne meikäläisen tanssit nyt sitten olivat? Naps vaan jalka lähtee alta, mikä moisen aiheuttaa? Onko taas jotain mitä en vain tajua ole huomannut, rekisteröinyt kun olen porskuttanut. Möyrötin kotona vuorokauden ja kuuntelin jalkaani. Lauantaina varovasti yritin taas kursseille ja sehän pelitti kuin ei mitään. Illalla tanssimaan ja yli kuusi tuntia sille päivää, en minä nyt kuitenkaan ihan rampa ole. Ja kun jalka taas peilitti, niin meikätyttöhän tanssi. Olin koko ajan tanssilattialla, kunnes alkoi polkat ja masurkat, silloin "linnoittauduin" hetkeksi vessankoppiin, ettei tarvitse tanssia kun en kerran osaa. Joo, ihan niin kuin meikäläistä koko ajan haettaisiin, uskokoon ken haluaa, mutta useinhan on myös naistenhaku... Sitten sillä vessareissulla tapahtui taas sellaista mitä ei varmasti kaikille tapahdu. Kerron sen vaikka lasten mielestä se onkin tyhmää ja hävettävää... Samalla kun istuin pytyllä, tajusin kuinka kuuma minulla on. Hiki suorastaan virtasi otsasta, hiusrajasta ja naamasta. Siinä pyttyillessä otin sitten paperia ja kuivasin otsaani. Ihan samalla kertaa ja ohimennen. Pesin sitten käteni ja satuin vilkaisemaan peiliin. Mitä teen harvoin, varsinkin jos on ruuhkaa, sitä peiliin vilkaisua, kädet pesen aina oli ruuhkaa tai ei. Nyt siis vilkaisin ja sitten vilkaisin toisenkin kerran ja piti ihan tuijottaa. Onneksi vilkaisin, sillä otsassani oli vanuttunutta vessapaperia kunnon kerros, kun se mureni siihen hikeä pyyhkiessä. Kauhea panta valkoista mötteriä, joka olikin aika lujassa ja piti pieninä palasina irrottaa. Kuinkahan moni olisi hakenut tanssimaan eukkoa, jolla naamasta valuu ja roikkuu vessapaperin jäänteitä, eikä se eukkopolo välttämättä olisi itse sitä tajunnut? Piti ihan ääneen yksinään nauraa moista, olipa onni kun vilkaisin siihen peiliin. Kokeile sinäkin, se murenee aika pieniksi hikisessä otsassa...
Meillä on keittiössä uudet tuolit, sellaiset korkeahkot selkänojat ja kapeat pystypinnat. Jostain syystä minun sormeni ovat jo lukuisia kertoja juuttuneet noiden pinnojen väliin. Sekin sattuu, kun samaan aikaan tekee kiertoliikettä tai siirtää tuolia. Sormi tahtoo juuttua oikein kunnolla, pitää ihan keskittyä irrottamiseen. Perheen mielestä käsittämätöntä, mutta minkäs minä sille voin. Suihkautin hiuskiinnettä hiuksiini, kun olin jo menossa vauhdilla seuraavaan paikkaan. Tietenkin sen hiuskiinteen suutin oli ihan törsteinen ja suihku ei osunutkaan hiuksiini vaan suoraan vasempaan silmääni. Lähdin sitten sinne minne pitikin ihan eripari silmillä, toista kirvelsi ja punoitti, mutta kyllä se siitä asettui. Eilen aamusta kävin suihkussa, paplaroin pääni, pesin vessat, hinkkasin pesuhuoneen kaakeleiden saumat, imuroin ja silitin tunikan. Kaikki tapahtui limittäin ja lomittain. Niin ja värjäsin minä hiuksetkin, kun Pasi oli Fannyn kanssa päättänyt yllättää minut hiusvärillä. Mietin, moniko laittaisi päähänsä värin, jonka joku toinen on valinnut ja päättänyt, no laitoin tottahan toki. Mahonkisen ruskea taitaa olla nyt kuontaloni... Niin minä sitten silityslämpimän joustamattoman puuvillatunikan nykäisin päälleni. Tietenkään en niitä paplareita muistanut ja juutuin kaula-aukkoon vaikeaan asentoon. Kiemurtelin ja lopulta muutama paplari irtosi ja sain pääni siitä reiästä esiin. Verna seurasi ahdinkoani sohvalta. Samalla vauhdilla menin vessaan ja yksi paplareista sinkosi suoraan vessanpyttyyn. Tongin sen sieltä ja pesin altaanreunalle kuivumaan. Saman tien otin paljain jaloin askeleen pestystä ja vielä osittain märästä vessasta eteisen laattalattialle ja liukastuin. Seinät vain kolisivat kun kiljuin liukastellen menemään. Verna alkoi nauramaan kovasti ja mietti mitä kaikkea voi tapahtua samaan aikaan. Niin, voihan sitä jos nousee sohvalta ja touhottaa, silloin voi tapahtua enemmän kuin passiivisesti paikallaan istumalla, uskoisin. Tohelo olen aina ollut, mutta nyt olen taas kaikkea sattunutta ja tapahtunutta miettinyt. Sattuuko nyt taas enemmän kuin yleensä vai tajuanko nyt enemmän kuin vaikka viime vuonna sattumuksien tapahtumista? Tai nauranko enemmän itselleni, olenko vetänyt välillä ruttuturpaisempana? Vai olenko niin finaalissa, kevätväsynyt, uupunut ja poikki, että kohellan siitä syystä? Olenko poikki ja mistä syystä? Vai kasautuuko kaiken maailman koheltamiset nyt samaan putkeen? Tai menenkö ja teenkö taas enemmän asioita kuin joskus muulloin tai joku toinen? Plääh, enpä osaa tuota tähän hätään enempää analysoida.
Maanantaina uimahallissa nauroin taas päätäni puistellen, kun mietin missä seurassa liikun ja alanko kuinka paljon muistuttaa seuraani. Olenhan siis yhä varmaan nuorin omaishoitajista altaassa. Toki jos taustalla on muistisairautta tai muuta vakavaa, ei sekään ole naurun asia. Mutta minua nauratti kuitenkin, kun muitakin vähän nauratti ja mielikuvitus alkoi laukkaamaan. Yhdellä mummulla ei ollutkaan mukana uikkareita, nooh mitä teki mummu. Ratkaisi asian pitkällä paidalla ja päätti tulla uimahalliin paidassa ja ilman housuja... Nooh, milloin itsellä viheltää moisen asian estokynnys ylitse tai vaikka vahingossa unohdan. Vakava asia ja pistää miettimään kuinka he pärjäävät arjessa, hoitavat lääkkeensä, autonratissa jne. Sitten yksi papparainen tuli hiukan kumarassa kohti altaan syvää päätä. Jäin taas seuraamaan mitä on tekeillä. Pappa silotteli ja taputteli hyppykoroketta. Vääntäytyi pidemmän aikaa ja useammasta kulmasta sille korokkeelle. Haki asentoa, jotta jalkansa saisi nousemaan ja pääsisi lopulta pystyyn. Pelkäsin, josko hän siitä putoaa ja loukkaa itsensä. Mitä teki pappa? Nooh, pääsi pystyyn korokkeelle ja heitti voltilla altaaseen. Nauroin taas ääneen ja kehuin. Kysyin minkäköhänlainen hän on kossina ollut, jos vieläkin noin tekee? Pappa uiskenteli menemään ja nauroi myös. Oli kuulemma jo silloin poikasena moisen hypyn oppinut ja kokeili osaako yhä! Siis huippuasenne, mieletön. Ja mikä tärkeinä monia asioita osaamme yhä, kunhan vain rohkeasti kokeilisimme.
Kotonamme on rauhallista, ei yhtään törmäyskurssia tälle aamulle. Reetta ja Tessa, törmäävät tyrmäyssisarukset ovat mummun luona yötä kahden serkkutytön kanssa. Liekö se yksi osasyy? Olen ylpeä myös lastemme ehdotuksesta, jota mielellämme olen mahdollistamassa. Tytöt olivat miettineet, josko vähentäisivät lihansyöntiä, varsinkin punaisen lihan. He ehdottivat, että viikolla ruokavalio olisi kasvis- kalavoittoista ja punaista lihaa ja rankempaa settiä olisi pöydässä vain viikonloppuisin. Hyvä typyt! Verna mielenkiinnolla kyselee jo aamuisin, mitä ole ajatellut ruuaksi. On kuulemma jännä nyt odottaa, mitä pöperöä tarjolla on, kun pitää eri tavalla suunnitella ja tehdä. Mitä kivaa äiti keksii? Samalla tyttöjen omat estot ja asenteet ovat ruuan suhteen muuttuneet, yhä monipuolisemmin vetävät menemään, ilman että kyseenalaistavat vaikka selleriä tai palsternakkaa. Toki yläkoulussa kotitaloustuntien myötä omat kokkaamiset ovat reseptien mukaan myös lisääntyneet. Sama ruoka lapsensa itse tekemänä on syötävää, kun äidin tekemänä pitää epäluulostella ja kyseenalaistaa. Kapinaa sekin. Mutta kantsii aina kokeilla ja yrittää ohjata ja valistaa, vaikka pitääkin siltä omalta mukavuusalueelta poistua. Tälle päivää meillä on jo imuroitu, otin nyhtöpossun uunista, joka oli siellä koko yön miedolla lämmöllä. Mutta se ei jotenkin nyhtävynyt? Korttitehdas toimii, kissat on syötetty ja elikot hoidettu. Päivällä on velipojan poikien juhlat, jonne koko suvulla kokoonnumme. Kivaa! Samaan aikaan itketyttää, kun ei ole enää isää, joka olisi juhlissa mukana. Isä kun oli kova juhlija... Sieltä menen suoraan tanssikursseille; fuskua ja cha chaata, sekä ekstrana lindy hoppia. Mutta ennen kuin sinne asti ehdimme on paikallaan suihku, aamupala ja paplarointi. Toivottavasti tänään en pahemmin ole mihinkään juuttumassa. Onneksi alkaa nuo pyörätiet paljastumaan, näin maaliskuunkin myötä, uskaltaudun paremmin liikkumaan kun ei ole niin pahaa ja itsestään selvää jäistä liukastumisvaaraa. Liukkailla keleillä olen sellainen kankea hissuttelija. Luulisin... Olkoon edessä hyvä ja kiva kuukausi, monine uusine kokemuksineen. Kevätaurinko saa yhä enemmän maata näkyville. Hyvää maaliskuuta ja kaikkea muuta!!!
Kiitos ja anteeksi makeista nauruista jotka pääsi sattumuksiasi lukiessa. ;-)
VastaaPoista