JOSPAS MINÄ...

Jospas minä kissan saisin, sitä aina hoivailisin... Tällainen pulpahti mieleeni ilman sen suurempia ajatteluja ja sen laukaisin eetteriin. Ehkä aihe lähti siitä, että varpaitani pöydän alla nuoleskelee hellästi koiramme Kaino. Niin pehmeä kieli ja levollisen pitkä nuolaisu. Kiitollisuuttahan se lipoo, niin ja mammanrakkautta.
   Reinon korvissa meinaa jälleen olla mömmöjä, niitä tuossa äsken puhdistin ja lääkitsin. Kaino tietenkin komppaa vieressä, kauhunsekaisena ja innossaan. Kun homma on hoidettu, on palkkion aika. Kainohan olisi ihmisenä todellinen "blondi", sellainen vailla huolta oleva ja todella omintakeinen, löysillä piuhoilla varustettu. Kun sain Reinon korvat rassattua niin Kainolla on valtava tarve saada palkkio. Voi sitä kauas loistavaa koiran ylpeyttä, kun Reino oli reipas. Kaino juoksee edellä ja hehkuu rohkeutta ja itseään. Koiraneiti tarvitsee ja haluaa palkkionsa heti, ylpeän innoissaan.
   Annoinhan minä, hienosti velipoikaa rohkaistu;-) Kauheasti kehuja molemmille, rapsutusta ja suitsutusta. Reinolle enemmän, koska hänhän sen ihan oikeasti ansaitsi. Mitä ilmeisemmin itsekin olen yhä sen verran syntymäblondi, löysillä piuhoilla, että annan Kainon vetää minua kuin pässiä narussa.
   Muutama kuukausi sitten velipoikani ulkoilutti koiriamme, me taisimme olla silloin siellä Logomossa Joulu mielelle konsertissa. Saimme makeat naurut koiramme puolesta, sillä Kainohan ei mikään agilityhuippu ole. Mutta meille ihan riittävä varpaannuolija ja naurattaja. Todella omintakeinen ja juuri passeli. Yleensä Kaino painelee huoneeseemme kirjoituspöydän alle, jos kohtaa komentoja tai saa haukkuja. Mistä sen nyt koira haukkuja saisi?
   Reinosta puolestaan loistaa heti ensisilmäyksellä syyllisyys, jos on tullut tehtyä jotain sopimatonta. Heti koiraa katsoessa herää epäilykset, kun ilme on nöyrä, luimistelee ja hiipii varovaisesti. Näin kävi viimeksi jouluaattona kun eläinlapsemme olivat piparkakkutalon maistelleet. Toki äitinä sama ilme on lapsillakin havaittavissa, jos ovat vaikka keksipaketin tai vierasvarat vahingossa maistelleet. Kerran tytöt ihmettelivät, mistä äiti voi tietää heti... No, sillä kertaa sen näki ihan oikeasti naamasta, kun suupielet oli yhä suklaassa. Siihen ei siis aina mitään tiedettä tai intuitiota tarvita.
   Jostain syystä yhä useammin Reino hiipii öisin sänkyymme, vaikka ei saisi. Kuinka varovaisesti iso elukka tekeekin sen, tarkistaa unemme vahvuuden ja käyttää hyväkseen. Kissamme ovat itsestäänselvyys, että ovat sängyssämme. Kaino pysyttelee kädenulottuvilla, ei yllä kipuamaan äänettömästi, vaan kippuroi ja ähisee. Eli tulee tasan huomatuksi ja myös kielletyksi.
   Vienollamme on jälleen juoksu, kroonisen äänekäs, aaltoileva ja usein toistuva. Eilen jo leikkausaikaa soitella yritin, mutta eläinlääkäri oli sillä hetkellä "aika syvällä lehmässä", joten yritän tänään uudelleen. Kissamme laihtuu entisestään juoksun aikana, se on niin kokonaisvaltaista. Varsinkin öisin Vieno huutaa, "kärsii", volisee ja muistuttaa ihan oikeasti tapettavaa viulua. Kissasta on juoksun jälkeen jäljellä vain valtavat silmät, kun se laihtuu aina muutaman sata grammaa, siitä mitättömästä parin kilon painostaan. Vienohan on siis todella pieni sippura, kissaksikin.
   Tollo, meidän ihana tollomme. Aidosti huoleton, kehräävä kolli, vilpitön ja lempeä. Tollon lempipaikkoja on keittiössä korkealla jakkaralla, seurata mitä ihmiset tekee. Katse valppaana, ja jos ihminen ei ole valppaana niin Tollo nappaa leivän päältä tassulla leikkeleet. Ollen ihan yhtä viattomana ja tollona. Tollo juoksee ulkona syliin huudettaessa, kannattaa itseään ja seuraa kuin koira. Tälle kollille ei voi olla vihainen, suloisempaa kissaa ei löydy. Luottavainenkin se on yhä, oikaisee keskelle lattiaa ja odottaa että kaikki kiertää. Jos kissavihaajat ei Tollolle lämpene, niin vika on ihmisessä.
   Väinö, vanhemmillemme adoptoitu unelmakolli. Todella vahva ja omintakeinen elukka. Jonka luonteen isä on huippuunsa kouluttanut. Kolli tietää mitä haluaa, passauttaa ja vaatii. Nukkuu myös sängyssä leveästi ja jaksaa yhä kehrätä. Väinökin kaipaa isää, aika paljonkin itse asiassa. Isä ja Väinö olivat erottamattomat, varsinkin tuppinokkaleikeissään ja sohvalla maatessaan. Väinö on vältellyt jopa sohvaa, kun ei ole kenen mahan päälle mennä. Välillä minun on pitänyt tuppinokkaa leikkiä ja kisailla, kun kolli sitä haluaa. Kuinka se tulee ihan liki, kieriskelee selällään lattialla ja hakee huomiota. Meilläkin on semmoinen omanlaatuinen suhde, kolli tietää, ettei saa liika kovasti napata kiinni, lopetan pian leikkimisen. Kerran se tuli viereeni ja nappasi kynän kädestäni, kun yritin jotain lappusia täytellä. Kilahdin sille ja sanoin saavan viereen tulla, kunhan antaa minun kirjoittaa. Kolli vähän aikaa mietiskeli ja kökötti sitten kynää seuraten, muttei enää sitä minulta riistänyt. Nyt kolli yrittää veljeillä äidin kanssa, kummasti tämä isän tapaus on heitä lähentänyt. Yhdessä he lintulaudan lintuja laskevat ja kolli ottaa jopa kyytiä rollaattorilla ja nukkuu sen päällä. Sillä kissalla ei ole paino-ongelmia, ainakaan alipaino-ongelmia. Karva kiitää ja kissa kehrää. Väinö käy pöydällä kynttilän vieressä isän valokuvaa puskemassa. Välillä jopa kaataa kuvan. Kissakin kaipaa...


   Paukautin siis eetteriin eläintiedettä, en aloittaessani tiennyt mitä on tullakseen. En edes tiennyt tai aikonut kirjoittaa. Kappas vain, aihe lähti lapasesta. Odotan siis virallisten instanssien avautumista, Kelaa, kirkkoherranvirastoa, pankkia, vakuutusyhtiötä, puhelinyhtiötä ja sen sellaista. Olen perunkirjoituksia varten kuunnellut, opetellut ja yrittänyt ymmärtää lakisääteistä kapulakieltä. Mitä kaikkea pitää hoitaa ja missä ajassa. Olenkin saanut hoidettua, kuulemma moni lappu on jo perunkirjoittajan pöydällä. En minä kaikkea yksin ole hoitanut, mutta virka-ajalla monella muulla on monta muuta asiaa, niin kuin vaikka työt. Meillä on nämä hommat jakaantuneet lauman kesken, se joka ehtii ja on paikalla hoitaa ja joku toinen hoitaa sitten toisen asian. Olemme hyvä, suorastaan loistava lauma ;-) Kyllä isä lapsistaan ylpeä on vieläkin... Hämmennystä aiheutti eilen tajuamani asia, että Kelalle olisi pitänyt itse kuolemasta ilmoittaa. No emme ole ilmoittaneet ja nyt saamme eläkkeitä takaisin maksella. Moneen muuhun paikkaan kun tieto napsahtaa automaattisesti. Isän ikävä viiltelee, aaltoilee, käy nopeasti, menee ohi, tulee puskasta, itkettää, saa puhumaan ääneen, ajattelemaan paljon, miettimään ja taas hiukan miettimään. Lähinnä olotila on hämmentyneen epätodellinen, ollakko vaiko eikö olla. Lokakuusta tähän päivään aika on mennyt kiduttamalla, mutta sumuisen vauhdikkaasti, tietoisuuden kanssa kilvoitellessa. Sen nimi on ikävä, isän ikävä. Niisk...


   Mutta sitten kirjoitan päätähdestämme, asiasta josta minun piti tavallaan kirjoittaa, vaikka en aikonut edes kirjoittaa. Reetta. Kävimme keskiviikkona osastolla lääkkeellä, suonensisäisellä suunnitellusti. Tapasimme myös Reetan osastokaverin vuosien takaa, sovimme pikatärskyt. Reetta sai lääkkeen, tällä kertaa ilman kommervenkkejä, kaikki tippui suunnitelmien mukaan ja aikataulujemme mukaan. Olimme liikkeellä taksilla, joten silloin aina toivoo, ettei viivytyksiä tule. Onneksi olimme taksilla, sillä olin jälleen niin maitohapoilla osastokeikan jälkeen.
   Minä kävin myös yllättäen kolmen lääkärin kanssa palaverin. Siihen en ollut henkisesti varautunut, mutta se oli ihan hyvä, optimisten toiveikas palaveri. Vaikka melkein konttasin, kun kuulin käytävästä minua huudeltavan. Tärkeää on kuulla, että moni asia tehdään meidän aikataulujemme ja tahtomme mukaan, meitä kuunnellaan todella hyvin ja ennen kaikkea ymmärretään. Hämmentävin pointti oli yhden lääkärin kaksi kertaa lausuma toteamus, josko se luuydin olisi kokonaan puhdistunut, myös jäännöstaudin rippeet näillä hoidoilla. Siis se tuntui todella tärkeältä oljenkorrelta kuulla, sillä keväällä meille ei toivoa annettu, se ihan sanallisesti kerrottiin. Minulle sanottiin silloin, ettei Reetta tule koskaan parantumaan... Nyt annettiin siis sanallinen toivonripe kahteen kertaan lausuttuna, siis aivan mieletön sanavalinta, kiitos siitä. Se kait minut niin maitohapoille vetikin. Tällä hetkellä alustava suunnitelma on, ellei mielemme muutu vaikka, että luuydinpunktio tehdään helmikuun loppupuolella. Tai sitten myöhemmin tai sitten aikaisemmin. Reetta kestää hyvin annettavia lääkkeitä, kasvaa ja hehkuu, kaikesta ja lääkkeistä huolimatta. Diffi on ollut, koko liki vuoden savotan ajan, puhdas, on sitä labroilla mitattaessa yhä. Veriarvot ovat hyvät, kuulemma loistavat ja tavoitetasolla. Hb 121, leukkarit 2,2 (tavoite pysyä alle kolmen), trompparit liki 300, neutrofiilit 1,5 eli huippuhyvät puolustushippuset. IgG, alat yms jäivät kuulematta, mutta jos niistä ei kuulu ja soittoa tule niin ne hyviksi tulkittakoon. Luotan siis siihen. Mutta mikään ei ole itsestään selvää ja olemme mielettömän nöyriä, sillä onhan tämä jo niin monta kertaa nähty. Pelätty ja matalaksi pommitettu... Mutta toivo itää ja jaksaa versoa yhä pommitetuista raunioista, yhä uudelleen. Kiitos ihanalle sitkeälle toivolle... Kiitos siitä kuuluu myös valtaville taustajoukoillemme, teille ja meitä suuremmille tekijöille. Eli hetkeksi jo helpotuksesta hiukan huokasin, mutta eihän sitä kukaan tiedä uskaltaako. Hirttoköysi hiertää yhä ja joka tapauksessa, varmasti aina. Mutta se hetkellinen huojennus oli mieletöntä saada kokea. Eli hengitin muutaman kerran äärimmäisen pitkään ja varmaan ylihengitin, koska sain yliannostuksen happea ja aloin suorastaan hyperventiloimaan... Kaheli kun olen ja elän niin täysillä mukana, joka solullani. En tiedä miltä se ulkopuolisista näyttää, kun vedän sitten ihan huumaan ja huohotan, kun annetaan hetkenkään helpotus ja syvähengitys. Tulipahan koettua tuokin, en siis ole tunteeton ja syväjäädytetty, vaikka sitä välillä pelkäänkin...
   Sekavako selitys, saattaapi olla... Miksiköhän? Sitäkin sopii miettiä, kritisoida tai arvostella. Mitäpä tuossa hyperventiloimaan, hengittelemään tai suuruudenhullusti helpottumaan, parempi pysyä vaan kapselissa ja olla nöyrän kiitollinen. Olen sitäkin, aivan suunnattoman ja kokonaisvaltaisen paljon. Mutta onhan tämä karuselli, hirveä heilunta ja huojunta, pyöritys. Pakko puristaa kauhukahvasta kunnolla, ettei sinkoa koko värkistä ketarat levällään ja roiskeiksi.
   Reetalla on nyt uudet hiukset. Neiti leikkautti itselleen polkkatukan. Viimeinkin otsahiukset olivat niin pitkät, että saatiin lähes tasapitkä polkka. Tyttö näyttää jo niin isolta, melkein esiteiniltä. Tuplasiko on ihan oikeasti jo esiteini, Reetalla saattaa olla "muutama" jarrutteleva tekijä tässäkin savotassa. Muutama viikko sitten laitoin systerille hiuksiin raitoja, no niistä lipsahti muutama viiru lastenkin päihin, Reetankin hiuksiin. Nyt neidillä on siis lähes suora, vaaleanruskea hiukan raidoitettu polkkatukka. Luonnonkiharat tippuivat lattialle. Hiukan on vielä latvoissa aistittavissa kiharaa, mutta nykyiset hiukset ovat alkukantaiseen malliin suorat. Sopii toki miettiä ovatko hiukset silloin luonnonkiharat, jos ne ovat rankkojen hoitojen ja lääkkeiden jälkiseurausta, mikä siinä on luonnollista? Uusiin hiuksiin kun lisätään viipyilevän cool, spanielinkatse, niin johan on cool. Tavallaan naurattaakin, mutta ei passaa nauraa, koska spanielinkatseen takana on myös kiihkeä kortisoni. Miksi lapsen katse on siis viipyilevän hillitty ja jonkin mielestä alakuloinenkin? Väsy, lääkkeet, hiuksetko sen tekee vai ikä? Jospa minä sen aina tietäisin... Pasi on onneksi tänään kotona, koska Reetta on ollut eilisen ja tämän päivän myös pois koulusta. Nyt ne värkkäävät rautalangasta jotakin häkkyrää, siitä tulee varmaan rautalangasta väännetty rautalankakori.


   Jospa minä nyt lopettaisin tämän postauksen ja suunnittelen syöksymistä asioiden hoitoon. Olen jotakin jo puhelimitse kyennyt junailemaan. Illalla ja huomenna saan olla kirjoittajakurssilla, sinnekin olisi muutama sananen naputeltavia tehtäviä. On ollut mieletöntä, kun olen kirjoitusvipuni saanut jälleen avattua. Minä kun luulin etten osaa enää edes riimitellä, tavuja laskea tai aloittaa edes. Ihme jumi ollut nyt useita kuukausia tekstien suhteen. Tai sitten se on luovan ihmisen itsekiritiikillä ja nollatoleranssilla ladattu nollapiste, kun luulee ja tuntee olevansa ymmyrkäinen, pyöreä nolla. Eilen alkoi tanssikurssit. Voi kuinka ihminen aloitti taas nollasta ja kankeana. Hah, alkeilla mennään, pohjalla ollaan. Oli ihana huomata olevansa kaivattu, sillä moni muukaan ei valmistu alkeista koskaan. Eli tuttuja naamoja viime talvelta, syksyltä ja lukuisilta muilta kursseilta. Ne on piirit pienet tavallaan, jotka näissäkin tanssipiireissä pyörii. Toisaalta se tuo kursseihin rentoutta, on helpompi heittäytyä, kun on joskus jo jonkun kanssa jossakin jotakin. Tanssinut meinaan. Jospas minä tästä nyt saisin oikean elämän aloitettua, tälle päivälle meinaan. Kävisin muutaman tunnin pois koneelta, hoitaisin asioita, olisin tehokas, juoksisin juostavia. Eilen sain pyykättyä, siivoilin ja kokkailin. Eli siinä mielessä uskallan heittäytyä tänne kirjoituskammioon, varsinkin kun Pasi tekee noita kivoja juttuja Reetan kanssa, se on lapsellekin tervetullutta vaihtelua verrattuna siihen että aina tekee minun kanssani. Tajusin, että Kaino on lopettanut jalkojeni nuolemisen.... Mihinkäs se koira on mennyt, jospas minä otan selvää, siitäkin.