TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

PUUTERILUNTA

Kaaostahan tämä, kauheaa sinkoilua, tekemättömien asioiden kertymistä, levottomuutta.... Tänään päätin istahtaa, yrittää löytää jonkin balanssin, saada jotain edes hallintaan...
   Puuterilunta saimme viimeyönä, pikkupakkasen siivittämänä. Kun katson ikkunasta ulos, paljasjaloin terassilla hippasen, niin tunnen saavuttavani jotain. Puuterilumi rauhoittaa hiukan kaaosta. Sisäistä ja ulkoista. Lataan sieluuni moisen levollisen maiseman, yritän pitää ajatukset pikkupakkasella, niin ettei se puuterilumi sulaisi ja muuttuisi loskaksi. Monia muitakin asioita yritän... Ulkoilemaan en ole vielä ehtinyt, sillä lusittavaa on valtavasti. Tiedän myös, että minulta odotetaan tilannepäivityksiä tänne, sähköposteihin, viesteihin ja puheluihin vastaamista. Tänään olen päättänyt näistä jotain tehdä, ihan omasta vapaasta tahdostani, en velvollisuudesta, enkä pakosta. On myös tärkeää itselle, että ajoittain istahtaa kirjoittamaan ajatuksiaan, osan niistä kirjoitan myös teidän luettavaksenne.


   Isäni kuolema, kuinka sen käsittelen ja kuuluuko se tänne. Tavallaan kuuluu ja tavallaan ei. Mutta se koskettaa koko perhettä, minua ja Reettaa, siinä mielessä se kuuluu tännekin. Koska se on tämän hetkistä elämäämme, se määrittelee todella paljon, kaikkea. Kuolema, se oli kaunis, levollinen ja saimme olla isolla laumalla isän luona. Toivottaa hyvää matkaa... Päällimmäisenä on mieletön turvallinen levollisuus ja kiitollisuus asian suhteen, joka tuli kohdattavaksemme aivan liian varhain. Onhan se näin, että me itkemme itseämme, isän ikävää. Isällä on kaikki hyvin. Välillä ärsyttää oma ruikuttaminen, sillä tärkeää olisi löytää ja muistaa ne hienot yhteiset vuodet. Toisaalta olen todella hämmentynyt omasta tyyneydestäkin asian suhteen. Koen siitä jopa syyllisyyttä. Mutta kun on kulkenut yli neljä vuotta käsi kädessä kuoleman kanssa lasten syöpäosaston perspektiivistä, niin onhan tällainen kuolema hyväksyttävämpi. Pitkä eletty elämä takana, lauma jälkikasvua ja valmiutta. Toista se on lasten kohdalla, sitä on paljon vaikeampi hyväksyä. Miten lapsi voi olla valmis kuoleman korjattavaksi. Ihmisen alku, taimi, jolla on kaikki vasta edessä, elämä? Hautajaiset ovat ensi lauantaina, niistä tullee ihan isän näköiset. Niissä kuuluu puheensorinaa, vilisee lapsia, monia eri sukupolvia ja raikuu nauru. Minä teen koristelut ja sain olla pukemassa isäni. Olen myös yhtenä yönä kirjoittanut isälleni jäähyväiskirjeen. Sen kirjoittaminen teki hyvää. Mitä ilmeisemmin pidän siis puheen tai ainakin märisen julkisesti mikkiin, niistän ja niiskutan. Niin mehän tietenkin itkemme ja nauramme sekaisin, tunteet menevät kauhealla rytinällä laidasta laitaan, itsekin niitä hämmästelemme. Onneksi meitä on lauma, jaamme mitä hulluimmatkin asiat ja kokemukset. Lastenlapsille olemme kertoneet, että äidit ja isät ovat nyt ihan hassuja, kun itkemme ja nauramme sekaisin. Samalla olemme kertoneet lapsille, että heilläkin on lupa samoihin tunteisiin, naurua ja iloa unohtamatta.
   Vielä tehollakin isä jaksoi kysellä Reetan tilanteesta, olla mukana. Myötäelää. Olemme saaneet monta kertaa mennä polilta suoraan isän sängyn viereen kertomaan tuoreeltaan hyviä uutisia. Perjantaina oli viimeisin polikäynti. Reetan asiat ovat mittareilla mitattuna hyvin, diffi on puhdas. Mutta joka ainoa kerta se pelottaa, pelottaa suunnattomasti ja kouristaa. Sain puhelun hyvistä uutisista jälleen autonrattiin, voi sitä krampin löysäämistä, siinä sulaa koko kehon kipuilu. Kykenen hengittämään helpommin. Kun pelon kouristavan kouran ote irrottaa puristustaan, se on ihana tunne. Parhaillaan Reetalla menee myös kortisoni, onneksi se ei sattunut hautajaisviikonlopulle... Nyt kokeilemme ensimmäistä kertaa myös kortisonin rinnalla mielialalääkettä, josko se hiukan valtavimpia hyökyjä tasoittaisi. Lapseni parhaaksi ja kaikkien parhaaksi. Osalla lapsista kyseiset kortsionit aiheuttavat hurjasti voimakkaampia oireita ja mielialalääkitys on pysyvää. Siinä mielessä pääsemme helpolla, että ne ovat vain tämän viikon seuranamme, ne seuraukset meinaan. Äsken paukkui ovet, listat natisivat, lasit helisivät kaapissa... Pikku paukku käpäisi meillä. Reetta itkeskeli, ihan oli silmänaluset punaiset. Mutta sekin on sukuvika, näinä viikkoina se on ollut meidän sukumerkkimme, ne punaiset kyynelistä palaneet silmänaluset. Itkemisestä meinaan. Onneksi nuo paukut menevät ohikin aika nopeasti. Eikähän lapsi niille itse mitään voi, eikähän siihen murkkujen huurut yhtään tuo helpotusta. Kivaa!!! Nauhoitanko? Samaan aikaan itsellä on suunnaton oman tilan ja rauhan kaipaus, sillä viikot ovat olleet yhtä sinkoilua. Matkalaukkuelämäni jatkuu yhä, olemme vuorotelleet äidin luona. Alkuviikosta laskeskelin, että reilun kahden vuorokauden aikana kävin kotoilemassa kolme kertaa seitsemän minuuttia. Sehän tekee yli kaksikymmentä minuuttia, jos yhteen laskee. Mikäpäs tässä äitinä ollessa...
   Omat projektit ovat siis ruuhkautuneet, kasaantuneet, kuopattu, siirretty ja unohdettu. Tällä viikolla olen niitä jäljelle jätettyjä sitten urakalla tehnyt, tosin siihen ei kuulu koti ja joulusiivoukset. Joulukorttitehdas oli viikon levällään, tälle aamulle saimme sen purkitettua, jee. Joulu lähenee, ainakin kalenterista laskien, huushollissamme se ei pahemmin näy. Ei, näkyypäs, olemme ikkunoita pesseet, jouluverhot perinteisesti olohuoneeseen ripustaneet. Isälleni on haettu oma kuusi piirongin päälle, se on valkoisin koristen koristeltu, valokuvan vierellä palaa kynttilät. Semmoinen isukin joulualttari. Metsässä hain sellaista isän näköistä pikkukuusta; omintakeista, kokeneen näköistä ja humoristista, karuhkoakin. Yhden kuusen kohdalla huudahdin, että tuo. Sitten mietin, onkohan se liian kaunis. Siihen Pasi hämmentyneenä tokaisi, ettei hänen mielestään kyseistä kuusta voisi kauniiksi sanoa. Eli kauneus on katsojan silmissä, tässä myös korostui ihmisten erilaisuus. Sama kuusi ja kaksi äärilaita tulkintaa.


   Kerroin joskus aikaisemmin televisiojutusta, isosta tilasta, isoista asioista ja kokemuksista. No tänään se sitten pläjähtää eetteriin, olohuoneisiin. Kummien joulukonsertti. Kummien taholta meihin otettiin yhteyttä, he halusivat tehdä Reetasta konserttiin insertin. Perheenä päätimme olla mukana, antaa tarinan ja kasvot Kummien toiminnalle oman kokemuksemme kautta. Tuolloin 26.10. Helsingistä meille saapui ohjaaja, kuvaaja ja toimittaja juttua tekemään. Raukat ajoivat koko yön luoksemme, kun me emme suostuneet lähtemään heidän luokseen. Kyseisenä sunnuntaina minä sain raakkua kameralle viimeiset neljä vuottamme Reetan sairauden vaiheita. Raskas kokemus, mutta koen sen myös velvollisuudekseni. Kummien toimintahan on yksityisten ihmisten ja yritysten vapaaehtoisuuden varassa toimimista. On tärkeää puhua ääneen asioista, niiden oikeilla nimillä, jalkautua lahjoittajien todellisuuteen. Mieltäni ei todellakaan ylennä nähdä omaa pärstää laajakaistana, ei todella. Olen saanut siitä vedoksen myös sähköpostiini, mutta en ole halunnut sitä nähdä, sillä tiedän inhon hyökyaallon tulevan sen myötä. Oli todella raskasta yrittää jäsennellä romahtamatta täysin kuluneet vuodet. Eikä kuvausta helpottanut yhtään se, että ammattilaiset märisivät erittäin vuolaasti kuvauksen ajan. Toisaalta ihana nähdä heidän yhä herkistyvän ja tekevän työtä sydämellään. Kun saimme homman purkitettua saimmekin saattaa isää jo ambulanssiin ja alkoi isän viimeisen kuukauden tarina. Se sunnuntai oli sellainen sunnuntai, ettei sitä kykene tunteiden osalta vieläkään tajuamaan. Kuinka valtavasti tunteita yhden päivän aikana, pääsääntöisesti raskaita tunteita. Yhtenä päivänä elettäväksi sellainen määrä, jolta jokin toinen ihminen säästyy koko elämänsä ajan. Ei mikään reilu asia tajuttavaksi. Kohtuutonkin, ainakin omasta mielestäni.
   Isäni kuoli tiistai-iltana. Keskiviikkona nousimme sitten perheemme kanssa siiville. Lensimme Oulusta Helsingin kautta Turkuun ja suoraan tuonne kuvattavaan konserttiin. Olimme kutsuvieraina myös pressitilaisuudessa. Saimme jututtaa solisteja, kerätä nimmareita ja kuvata kaikki illan artistit. Moni voi olla hiukan vaikka kade Robinin, Diandran, Jonne Aaronin tai kenen tahansa kainalossa olosta. Saatte olla justiinsa niin kateita kuin tarve vaatii, minusta se oli hieno kokemus lapsille ja meille vanhemmillekin. Logomon sokkeloissa sitten hengailimme ja pääsimme kutsuvieraina konserttiinkin. Olihan sekin huikea kokemus, ainutlaatuinen tilaisuus. Pääsimme lähtemään tälle odotetulle matkallemme ihan levollisin mielin, kun isä oli nukkunut pois edellisenä iltana. Kun nousimme pilvien ylle, koin olevani todella lähellä isää ja tajusin taivaan kauneuden. Lempeä valo, kirkkaus, ajattomuus, mieletön kauneus ja levollisuus. Maassa oli kylmää, likaista, harmaata ja masentavaa, tarvitsin itsekin sen taivaan tyynen kauneuden tajuttavakseni. Olimme yötä hotellissa ja palasimme samaa reittiä torstaina. Ouluun kun palasimme, niin koko tunteiden kirjo pääsi koko perheellä valloilleen. Paluu oli raskas. Paluuseen kuului myös todellisuuteen paluu, eli ajoimme suoraan Reetan sytostaatille polille. Tunteiden kanssa olemme saaneet olla siis melkoisessa vuoristoradassa. Tai ei tämä enää ole mikään vuoristoratakaan, sillä sehän on  hallittua kiskoilla sinkoilua. Eikä minun mielestäni meillä ole vähään aikaan ollut kiskoista tai raiteista tietoakaan, tämä on jonkin sortin vapaapudotusta koko ajan. Koskaan ei tiedä mikä pyörre sieppaa.


   Sitten tähän tämän viikkoiseen polikeikkaan. Mukanamme oli meidän tyttölaumamme lisäksi myös kaksi nuortamiestä, eli yläkoulun oppilaita hekin. Minusta tämä on erittäin hieno asia ja hämmentäväkin, olen suunnattoman ylpeä lapsistani ja nykynuorista. Moni luuli, että minulla oli näppini pelissä, mutta ei todellakaan, olen vain jeesannut toteutuksessa. Eli Tessa ja Fanny kuuluvat serkkutyttöjen kanssa Ylivieskan Jokirannan koulun oppilaskunnan hallitukseen. Syksyllä kokouksissa oli käsitelty lahjoituksia ja mietitty kohteita. Tessa oli tehnyt aloitteen lahjoituksesta Oys:n lastensyöpäosasto 51:lle. Nyt nämä nuoret lahjoittivat osastolle 5000 €. Siis aivan älyttömän hieno asia! Mieletön summakin! Tilaisuus oli hieno, oppilaat otettiin ilolla vastaan, käteltiin, kiiteltiin, kuvattiin ja kahvitettiin. Tasan he tunsivat olevansa tärkeällä asialla, heitä arvostettiin. Lahjoitusrahoilla päivitetään osaston lasten tarpeita. Tarpeita, jotka auttavat lapsia jaksamaan taistelua osaston sisällä, jopa viihtymään ja nauttimaan. Oli myös hienoa saada palautetta poikien vanhemmilta ja opettajalta, että lupasin ottaa heidät mukaan, samalla kun Reetta menee sytostaatille. Kävin poikien kanssa hienoja keskusteluja ja kerroin enemmän osaston toiminnasta. Toinen pojista kertoi häntä jo illalla hiukan kuumottaneen, kun tiesi mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Heille jäi positiivinen kokemus päivästä, vaikka varmasti nuortenmiesten katsomus sai uusia kantoja. Toinen pojista ihmetteli meidän Reettaa ja neidin nauravaa olemusta "Kuinka sinä voit olla noin iloinen ja positiivinen, vaikka sinulla tippuu juuri lääke? Ja kuinka jaksat olla tuollainen, vaikka joudut käymään täällä kahden viikon välein? Kaiken sen jälkeen mitä olet kokenut ja neljän vuoden jälkeen..?" Hienosti jäsentelivät ja avoimesti keskustelivat. Puhuimme myös verenluovutuksesta ja kuinka tärkeää olisi kuulua kantasolurekisteriin. Hieno kokemus, monelle, kaikille. Olkaamme lapsistamme ylpeitä, heissä piilee valtavaa viisutta ja rohkeutta, vaikkei sitä arjessa aina tajuakaan.


   Joulujuhla, alakoulun sellainen. Taas hehkuin ylpeyttä. Ensimmäistä kertaa Reetta sai olla mukana, esiintymässä. Hyvin vetivät molemmat. Vitos-kutosen tytöillä oli tanssiesitys. Reettahan on porukan pienin ja Vernakin pienimmästä päästä. Pienimmillä oli eniten tanssia ja he vetivät koko biisin alusta loppuun. Rytmissä ja askelissa pysyivät loistavasti. Reetan kuntokin näyttää olevan huipussaan, sillä koreografia oli napakka. Esitys huipentui siihen, että isoimmat tytöt nostivat Reetan ylhäälle "pyramidin" huipulle. Voi sitä kasvojen loistetta ja intoa, joka lavalta välittyi. Vieläkin menee kanalihakset tai kylmät väreet moisesta onnistumisesta ja saavutuksesta. Ajatella viides luokka, joulujuhla, ensimmäistä kertaa muiden kanssa lavalla. Voi vain kuvitella miltä se on Reetasta muina vuosina tuntunut, olla kotona tiukassa eristyksessä tai arkaillen pöpöjä penkissä istuen. Toivottavasti tuo kokemus peittää alleen muiden vuosien pettymykset. Koskettavaa.


   Viime maanantaina kävimme jälleen Oulussa. Lupasin viedä tanssin kautta tutuksi tulleen sinkkuihmisen leikkaukseen Ouluun. Päädyimme lähtemään meidän autolla ja Pasikin pääsi mukaan. Oulukiintiö, onhan se minulla täysi. Mutta ajattelin auttaa kaveria ja samalla yrittää kääntää tätä omaa negatiivisuuden peittämää ajatusvipua Oulun suhteen. Päädyimme syömään kahdestaan ja jouluostoksille. Olihan suorastaan hämmentävää ja hienoa vain käpäistä sairaalan pihassa ja vain pudottaa toinen sinne, kun ei tarvinnut itse jalkautua laitoksen uumeniin. Viime viikkoina pienellä paikkakunnalla kauppareissut ovat olleet suhteellisen raskaita. Saamme surunvalitteluja mennen tullen palatessa, itkemme reissumme ja selitämme isämme tarinaa. Onhan se hienoa ja tärkeää, mutta aika raskastakin sanoisin. Ajoittain. Oulussa kukaan ei tullut valittelemaan surua ja itse sai vetää justiin niin pönttö sekaisin kuin tuntui. Emmekä ole aikaisemmin Pasin kanssa yhdessä jouluostoksilla olleetkaan, sitten yrittäjyyden ja lapsien. Samaisena päivänä meille napsahti myös 22 vuotta kosinnasta. Kosintahan on tullut siis ennen seurustelua. Näin meillä, eihän nuo meidän asiat näy muutenkaan aina käsikirjoitusten ja opittujen tapojen mukaan menneen. Pitäisikö sitä oikeasti yrittää alkaa elämää muiden määrittelemällä tavalla, josko se olisi sitten helpompaa, tuskin.
   Eilen olin pikkujouluilemassa ja tanssimassa pitkän kaavan mukaan. On hieno ja tärkeä tunne kuulua johonkin porukkaan, jotka ovat jaksaneet raahata minua mukana näidenkin viikkojen aikana. Tiedän, ettei isällä ole/olisi mitään tanssimista vastaan, mutta oma sielu on vain niin epävireessä. On tärkeää, että itse kukin meistä löytää itselleen sen oman tavan, jonka avulla jaksaa ja saa hiukan ilmaa pahimpaan kramppiin. Eilen meinasin olla lähtemättä, olisi helppoa ollut jäädä sohvan uumeniin... Kun ajatteli tanssimista ja askelia, luulin, etten enää osaa mitään. Sillä alitajuntani oli moisen mielihyvävivun tasan nollannut. On myös ollut vaikeaa päästä siihen "tilaan", tilaan jota saavuttelen ja tavoittelen tanssin kautta. Olen myös sitä kautta mieleni pahoittanut ja tuntenut, kuinka sekin voimavipu minulta otetaan pois. Olen myös kyseenalaistanut sen, eikö minulla ole oikeutta löytää sitä hyvänolon ja onnistumisen tunnetta mitään kautta... Eli lähdin hiukan mollivoittoisena ja epävireisenä mukaan, mutta illasta kuoriutui positiivinen kokemus. Sain tanssia kuin reikäpää ja huomasin osaavani, tajusin yhä handlaavani askeleet ja löytäväni sen heittäytymisen tilan. Olen saanut positiivista palautetta rumbastani ja hitaasta valssista, hitaan viipyileviä lajeja, eli ei ihan minun luonteelleni ominaisimpia. Mutta täytyyhän sitä tuntea iloa, jos kykenen tällaisen tättäräänä ja virtapiirisätkynä heittäytymään ja malttamaan. Tosin jouluaterian jälkeen meinasi tehdä tiukkaa hytkyä, kun lanttulootaa nousi kurkkuun... Mutta kyllä ne siitä laskeutuivat ja loppuillasta askel oli jo nopea ja kepeä. Olen aikaisemmin tanssinut paljon tuttujen kanssa, joiden viennin tunnen. On hämmentävää, kun joku tuntematon hakee ja kykenen seuraamaan ja oivaltamaan uudetkin kuviot. Sain myös kuulla olevani helppo tanssitettava, uudelta tanssittajalta. Ha, haa, minä ja helppous, eivät aina kotona käy käsikädessä! Varsinkin jos Pasilta kysyy ja itseään miettii. Teki hyvää ja nyt tuntuu jaloissa, koko kropassa ja sielussa hyvällä tavalla. Taas tuli todistettua, että pitää siitä omasta käppyrästään ja krampistaan repiä itsensä vaikka väkisin liikkeelle. Sillä tuskin ne fiilikset ainakaan huonommiksi menee tanssiessa, jos lähtee ihan nollasta.


   Uskon kirjoittaneeni nyt tarpeeksi. Reetta haluaa mummun tykö. Neidillä on hiukan spanielin katse ja levoton olo. Vähän väliä hän on käynyt luonani, halattavana. Pasi on töissä, toivottavasti tienaamassa rahaa perheelleen... Pikkupakkanen on säilynyt yhä ja puuterilumi peittää alleen harmauden. Tarvitsen niin nyt tätä puuterilumimaista tunnelmaa, levollista seesteisyyttä ja harmoniaa. Valkoisen puhdasta kauneutta. Lempeää puuterilunta...

7 kommenttia:

  1. Hyvää Joulua teille kaikille <3

    VastaaPoista
  2. Mieheni sattui juuri kääntämään kanavan kun teidän pätkä näkyi. Pala kurkussa katsoin, että olette te rohkeita - vielä tuoltakin kantilta! Olette ihana perhe....soisi teille jo paremmat ajat.

    VastaaPoista
  3. Joulu Mielelle, maailmassa on onneksi paljon hyvää ja hyvän tekijöitä <3.. Kiitos Tiina, osasit kertoa matkastanne ihanasti, te kaikki olette ihania.. Parasta ja Ihanaa Joulunodotusta teille <3

    VastaaPoista
  4. Ihania olette, näin teidät telkussa<3 Järkyttävää, miten aika on juossut!

    Hyvää joulua teille kaikille, olen pahoillani perheenne suuresta surusta isäsi poismenon johdosta. Kaikkea parasta uudelle vuodelle<3

    VastaaPoista
  5. Kyyneleet, kyyneleet vaan alkoivat sumentaa näköä ja kastella poskia. Upea Reetta, upea Piippojen perhe. Ja mikä ihme tuo viime kesän aikana tapahtunut käänne parempaan! Huikea matka - ja se matka jatkuu ilon ja rakkauden kautta. Olette joka päivä mielessä!

    VastaaPoista
  6. Kiitos kun jaat elämäänne. Koskettaa. Voimia, iloa ja jaksamista teidän perheelle! <3

    VastaaPoista
  7. Ihana Tiina, olit insertissä todella upea, ihana oma itsesi. Tiedän että se oman naaman katselu ei ole ihan lempijuttuja, mutta meistä muista sinä näytit tosi hyvältä. Ja kuulostit. Miten hyvin osaatkaan esiintyä. Kiitos tästä.

    Lämmin halaus isäsi poismenon vuoksi. Kirjoitit kauniisti lentomatkasta, miten kaunista siellä oli..ajattele, isäsi saa olla kauniissa ja lempeässä paikassa koko ajan <3 Hän on kyllä edelleen perillä siitä, miten teillä menee <3

    Ihanaa joulun aikaa teille kaikille, erityisesti Reetalle. Puuterilunta, lempeitä löylyjä aamusaunassa, piparkakun tuoksua. Ilmoittele, jos joskus tänne päin tulette, mieluusti tulisin taas moikkaamaan.

    Halauksin, Minna ja Ville Helsingistä

    VastaaPoista