TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

tiistai 23. joulukuuta 2014

AATONAATON TURINANTURINA

On kuulkaas harvinaista, että huushollissamme kuuluu kellon tikitys. Vaan nytpä kuului, kahden kellon, kaappikellon ja nykykellon. Kuulin myös jääkaapin huokailun. Jääkaappihan huokailee vielä tyhjyyttään, sillä lähden pian ruokakauppaan. Kuorsaustakin kuuluu, enkä kerro kenen... Tassujen rapinaa, kehräystä, muutama naukaisu.
   Olen käynyt aatonaaton aamusaunassa. Yksin, kuunnellut kiukaan sihinää, henkäyksiä, hiljaisuutta. Joulu tuntuu rauhoineen saapuvan, fiilikset ovat jälkijunassa. Jotenkin kauhealla tohinalla olemme tähänkin päivään päätyneet, se vain humpsahti ja tulla tupsahti. Luonto antaa parastaan, upeat puut, valkoinen maa, puhdas ajattomuus... Tavallaan kaikki on tässä, ilman suurempaa hössötystä. Eilen saimme siivottua huushollimme joulukuntoon, meille riittävään. Sauna, vessat, pesuhuone, kodinhoitohuone on rapattu ja kuurattu minun ja Reetan toimesta. Olohuoneen ja keittiön siivouksista huolehtivat muut typyt. Pihan joulukuntoon saattaminen on pääsääntöisesti Pasin hommia, Fanny heiluu ahkerasti mukana. Torttuja on leivottu, piparkakkutalo tehty. Ensimmäisen torttusatsin söi tuttuun tapaan koirat, kilon ainakin... Pyykkikone on pyörinyt taukoamatta, kaikki pestävä ja irtoava on pesty. Kuusikin on eilen laitettu, lahjat kuusen alle kasattu.


   Joulu, ensimmäinen joulu, ilman isää ja pappaa. Herkistää ja vetää hämilleen. Mitä kaikkea pitää muistaa tehdä ja huolehtia, sellaista minkä isä on aina huolehtinut. Lehmänmaito, sitä tarvitaan joulupuuroon, haen sen navetasta tuttuun tapaan. Hautajaisissa sen jo tilasin. Sitten kaikki ne haudat, joilla isä kävi kynttilän viemässä, sukua, naapureita ja ystäviä. Viime jouluna isä veti tuttuun tapaan saappaissaan ja suksisauvoissaan, jotta pysyi pystyssä pitkin jäistä hautausmaata. Viisasi sauvalla kuka missäkin lepää ja minä perheineni pompin perässä ja sytytin viisatuille kohdille kynttilöitä. Isän vauhti oli silloinkin napakka ja meillä oli hauskaa, haudallakin.
   Isämme hautajaiset olivat kauniit, jopa hauskat ja äänekkäät saattojuhlat, ihan isän näköiset. Yli kaksisataa vierasta, ei mikään turha isä. Lapsista vanhuksiin, monta sukupolvea. Meitä oli arkun ympärillä upea parvi; omat ja saadut lapset perheineen, hieno kaari läheisiä. Haudalla satoi lunta, yhden ystävän sanoin leijaili enkeleitä. Jaksoimme hyvin, yhdessä. Salissa tuoksui metsälle, tein koristelut männyistä, oksista, metsän antimista. Raakuin jäähyväiskirjeeni, välillä itkuun pärskähdellen ja lappuun tuijottaen. Katsettani en voinut nostaa, sillä penkeissä kyynelehdittiin, ja sehän tietenkin tarttuu. Hiljaisuus ja kouristava todellisuus ei ole vielä iskenyt, mitä hieman pelkäänkin. Kaikkinensa minulla on vain niin levollinen ja mielettömän kiitollinen olo, isällä oli hieno elämä ja valtavasti ystäviä. Mutta, eiköhän se kouraisu joulunpyhinä käy, uskomme ja koko laumalla tavallaan odotammekin. Olimme isolla laumalla kirkossa sunnuntaina ja varmaan nyt joulunakin menemme. Outoa, tavallaan myös hienoa, hämmentävää, tässä ja nyt, ajatonta, nöyrän kiitollista, ikävää, uutta... noilla kaikilla sanoilla voi tätä häilyvää tunnetta kuvailla ja pyöritellä.


   Viime viikolla, keskiviikkona, sain tekstarin Reetan opettajalta: "Laitoin Reetan kotiin, nousi kuume ja muutenkin vaisu tyttö..." Silloin minulla pääsi itku, oikein kouraiseva rääkäisy. Iski suorastaan paniikki. Miten voi olla mahdollista, että infektio annetaan juuri nyt, kun on hautajaisetkin tulossa. Onko kohtuutonta vaatia, että saisin olla isäni tai Reetta pappansa hautajaisissa paikalla. Funtsin mieleni sopukoista perjantain labrat, mihin verrata, jos uudet otetaan. Tarkistin kellon, ajoin äiti kyydissä Reettaa hakemaan, olisimme justiinsa labraan ehtineet. Mietin ja organisoin jo sen seitsemän asiaa... Osastolle ajattelin soittaa vasta kun labrat on näpeissä, siis heidän suunnitelmansa niiden pohjalta. Kotonahan Reetta oli, posket kirkuvan punaisina. "36,9", kuului jo ovelta. Neiti virkkasi täyttä vauhtia ja sanoi punoituksen tuntuvan poskissa, ei hänellä kuumetta ole. Sama homma tismalleen kuin edellisen kortisonikuurin jälkeen, kuukausi sitten. Uusi sivuvaikutuksia lieventävä lääke ehkä auttoi, koska tunnekuohut eivät olleet niin äärilaitoja, usein toistuvia. Tai sitten omat tunnekuohuni olivat niin hurjia, ettei siihen lapseni kortisonihuurut tehneet koloa. Ihan sama, helpompi viikko kuitenkin kuin ajattelin, Reetta oli pois koulusta koko lääkkeen keston ajan. Reetta siis säilyi kuumeetta, mutta Vernalla paukahti liki kolmekymmentäyhdeksän astetta. Hiukan kuumetta alentavaa, lötkyilyä, hunajaa ja näyttää tuo parantuneen...


   Tuplat heräsivät rapisutteleen paketteja, ihan vain kuulemma tarkistelevat niitä. Reino tarkisteli eilen yhden Fannyn paketin ja repi puolet kääreestä jo pois. Elikoiden paketteja ei kuusen alta vielä löydy, sillä ne menevät ja tonkivat ne ennen aikojaan. Tarkka vainuisia kun ovat. Pasi menee vielä töihin, me hengailemme lauman kanssa koti, kauppa, mummula sektorilla. Juoksen parin huushollin loppujuoksut. Sitten se on siinä, joulu. Hysteriaa emme ole saaneet, paniikkia tai muita joulun lieveilmiöitä. Turhuuden markkinoilla emme ole pahemmin pyörineet, olemme hankkineet vain tarvittavat, tehneet jopa itse. Perjantaina vedin isän viltin päälle ja otin vartin körnöt sohvalla, kun meinasi päänsärky puristaa. Yksi sisaruksista kulkee isän saapassukissa, joka paikassa. Väinö kaipaa isää, puskee mennen tullen palatessa isän kuvaa pöydällä, hakee huomiota ja tulee liki. Oikaisemme joissakin asioissa, kuten laatikoissa, olemme itsellemme armollisia. Vedämme mummulassa nyyttäriperiaatteella kunnon isolla sukujoululla, epämääräisillä kokoonpanoilla. Äidin luona on ollut koko ajan joku, jollakin tavalla. Myös vieraita on käynyt hautajaisten jälkeen. Onneksi tuota seuraavaakin sukupolvea on sen verran paljon, että niistäkin saa koottua mummulle kaverit. Toissayönä oli lapsia kolmesta perheestä. Isä tykkäsi aina lasten kötinästä ja äänistä, sitä riittää tänäkin jouluna entiseen malliin. Hiljaiseksi ja synkäksi meidän perhettämme ei näköjään saa millään, nauramme ja itkemme hyvien muistojen kanssa, yhdessä toisiamme kompaten ja ymmärtäen. Se on valtavan ihana isän perintö jatkettavaksi, elämänilo ja positiivisuus, vaikeallakin hetkellä.


   Joulu sinunkin sydämeesi.

2 kommenttia:

  1. Teille kaikille aka koko poppoolle Hyvää Lämmintä Rauhaisaa Joulua! "Sydän"

    VastaaPoista
  2. Hyvää joulua koko perheelle!

    VastaaPoista