VERRATEN

Raahauduin äsken kotiin ostosten kanssa. Katselin siinä meidän porraspieltä, joo kylläpä näkee että asutaan kädentaitajien talossa, hah! Ja kakat, mitään näe! Jotenkin olen taas viime aikoina verrannut monia asioita, kuinka asiat ovat muuttuneet, ovat eri lailla verrattuna johonkin. On monenlaisia muutoksia toisiinsa verrattuna, hyviä ja vähemmän hyviä. Kuka sen määrittää, mikä on hyvä ja mikä on huono muutos, mikä on tarpeellinen.

   Mitä tämä porraspieli tähän kuuluu? No, en toisaalta tiedä onko sillä mitään väliä, mutta herättää itsessä vertailua. Olenhan floristihortonomi, kädentaitaja, luonnossa hortoilija ja huuhaa. No, nyt meikäläisen porraspielissä notkuu yhä kesäkukan raatoja tulvivissa kukkaruukuissa. Ei ole kanervia, ei jäkäliä, ei koristekaaleja, ei käpyjä, ei katajia, eikä lyhtyjä kauniisti nypytettyinä. Ei ole hohtavia vaahteranlehtikransseja ovissa, ei leikitteleviä luonnonmateriaalikransseja terassin kynttiläkruunussa, ei Mökömajan edustalla, ei terassin pöydillä kynttiläasetelmia. Ei ole kivoja yksityiskohtia inpsiroituina ideoina. Minä, joka olen lukuisina syksyinä asioiden puitteissa näyttelyjä pitänyt ja satoja kurssilaisia kurssituttanut, opettanut, innostanut tekemään itse, niin minua ei moinen kiinnosta tai huvita. Onko se sitten kuinka huolestuttavaa vai mitä, en tiedä. Siinäpä lahokoot, odottelen pysyvää lumipeitettä. Toisaalta se olisi sellainen tunnin rulijanssi kaikkinensa, sillä tiedän ettei siinä kauan nokka tuhise. Kuinka huoliteltu porraspieli kutsuisi kotiin, asumaan ja viihtymään. Se viestittäisi jotain, itsellekin, saati sitten vieraille. No, paskat eihän meillä edes niitä vieraita käy, mitäpä tuota nypyttämään ja viestittämään. Onko tuolla omalla vähäisellä positiivisella mielenliikautuksella mitään väliä. Ihan sama liikuukko vaiko eikö liiku. Toisaalta huolestuttaakin, ärsyttääkin ja hämmästyttääkin omat aivoitukset ja moinen välinpitämättömyys. Tähänkö on tultu verrattuna edelliseen ja menneeseen. Olenko pysyvästi tällainen, hetkellisesti vajokki, liian syvällä vai mitä. Joo, vähäkö ihanalta näyttää rytöläjä tulevaisuus, jos se on kohtaloni. Siinäpä notkukoot porraspielet toissakesäisiä tillinsiemeniä ja kolmen vuoden takaisia kesäsypressejä... Yäk!

   Ennen olen ollut muka tehokas, muka innokas, muka positiivinen ideatykki. Mitä nyt? Löysä, väsynyt, apaattinen, laahaava, välinpitämätön, lamaantunut ja laiska naama-laama. Pyörin suppeassa kehässäni, ihmisiin törmäämättä, muita kohtaamatta, aikuisten kanssa ajatuksia vaihtamatta. Mitä nyt rutiineista, rajoista ja rakkaudesta lasteni kanssa kisailen päiväkaudet. Sairaaloista on kiire kotiin mökittymään ja pyörimään näihin omiin nurkkiin. Sairaalat ahdistaa, kotikin. Todellisuus ahdistaa, voimattomuus nyppii ja apaattisuus tympii. Viime yönä Reetta jälleen itkeskeli jotenkin tuskaisena, annoinpa jälleen snapsin ja siinäpä jatkoin valvoen muutaman tunnin. En tunnu saavan tätä kierrettä nyt millään poikki, siis unettomuutta katkaistua. Olen minä onneksi parina yönä sen neljä-viisikin tuntia paapannut yhtä soittoa. Olen pitänyt itseäni aamuvirkkuna, no nyt se on ollut täysin käänteistä verrattuna menneeseen. Ennen nousin neljältä tai viideltä ylös, nyt en ole muutamaan viikkoon ennen neljää vielä nukkunut. Raivostuttaa, sillä unenlahjat ovat niin olleet voimavarani. Ei se ole ihme, jos alkaa porraspieli nyppimään ja kesäkukanraadot hukkumaan. Toisaalta tämähän on minun duunini, minun kakkuni yhteiskunnassa. On lusittava, hoidettava työnsä ja tehtävänsä vastuullisesti. Yritän taas antaa miehelle unirauhan, jotta hän jaksaa säännöllistä työtä ja sen vaatimuksia. Reetan kanssa puhuimmekin jo lokakuun alkupuolella, vyöruusukipujen alkuaikoina minun aisteistani. Reetta tietää, että milloin tahansa yöllä hän sanoo mitä tahansa tai touhuaa mitä tahansa, olen siitä tietoinen. Olen muka unessa, mutta tiedän, kuulen aistin ja tiedostan jokaisen risauksen. Olen verrannut itseäni kissaemoon, miksei siis kissaeläin leijonaemoonkin. Aina heiluu vähintäänkin korvat ja viikset, vaikka olen muka unessa, jottei mikään vaara pääse yllättämään. Lokakuun alussa Reetta saattoi herätä ja kysyä jotain, minä kuulin kaiken ja annoin vastauksen, vaikka muka nukuin. Sain kuulla myös että tämä leijonaemon roolini on kroonistunut, niin onkin, mutta miten tästä kroonisuudesta pääsisi löysäämään? Vinkkejä? Olen yrittänyt olla itsekäskin. Lenkkeillyt, aloittanut aquazumban, ollut luova joissakin asioissa, yrittänyt rentoutua, käynyt rentoutushoidoissa, yläkoululaisten kanssa valokuvauskurssiretkellä yhden päivän. Pasi on minua jopa tanssimaan patistanut, mutta eipä ole väsyneenä napannut öinen autoilu, hyväähän se muuten tekisi. Varsinkin, jos valvon joka tapauksessa aamuneljään, voisinhan valvoa sen positiivisilla rytmeillä. Kyllähän Pasi silloin Reetasta huolehtisi, jos en olisi huolehtimassa. Oma tärkeyteni on kroonistunut, haluaisin olla vähemmän tärkeä ja edes himpun verran heikompi vahvuudessani. Sellainen välillä todella heikko lenkki kaikessa huolehtimisessa, rento ja löysä lenkki. Olisiko letkeä, rento ja notkea lenkki sellainen tavoiteltava?

   Toisaalta on ollut rankkaa seurata tuota lapsen viikkokausia kestänyttä kipuilua ja kaikkia sen lieveilmiöitä, ne syövät omaakin jaksamista. Reetta itse on sanonut, että hän ei koko syöpähoitojen ja kantasolusiirtojen aikana ole ollut näin pitkään yhtä kipeä kuin nyt, niin sehän sattuu vietävästi ihan ajatuksenakin leijonaemoon. Kuinka voisin muka nyt kun kaikki on muka helpompaa ottaa moisen lapseltani pois. Antaa levolliset ja kivuttomat yöunet, poistaa jatkuvan kuvottavuuden ja muut lieveilmiöt. Pitkin matkaa olen ollut avuton, mutta nyt tämä avuttomuutenikin on kroonistunut. Kun ei ole sitä naps vaan-ratkaisua. Toisaalta meillä oli nämä verrannolliset päivätkin viime viikolla. 18. päivä tämän todellisuuden kolmivuotispäivä ja seuraavana 19. päivänä uuden toisen kantasolun puolivuotispäivä. Ovatko nämä hyvät ja pahat päivämäärät toistensa vastakohtia, kumpi jättää suuremman jäljen. Kumpi on väkevämpi päivä? Ilman ensimmäistä musertavaa päivää, ei olisi myöskään tätä toista toivon ja mahdollisuuden tärkeää päivää. Kunpa tämä 19. päivä tulisi sumentamaan aikojen kuluessa koko 18. päivän voimakkuuden. Kunpa voisimme tulevina vuosina unohtaa tai ainakin jättää enemmän menneisyyteen ja taka-alalle tuon diagnoosipäivän. Olisihan se hienoa kun kakuttelisimme ja muistaisimme vain tuon huippuhienon ja äärimmäisen tärkeän huhtikuun yhdeksännentoista.

   Tänään olen verrannut monia muitakin asioita, ihan konkreettisesti ja ajatuksen tasolla pähkäillen.
Onnellisuustaso verrattuna onneettomuustasoon, kumpi on päällimmäisempi tunne. Olinko ennen onnellisempi, oliko se aidompaa onnellisuutta kuin nyt, olenko nyt onnellinen vaiko enemmän onneton. Niin, mihin vertaa...
Huolettomuustaso, olenko huolettomampi jostain maallisemmasta ja huolestuneempi jostain laajemmasta. Kumpi on syövempää huolehtimista, voinko olla huoleton tänään, saanko olla hetken.
Ajantaju, olenko jossakin käsittämättömässä aikakapselissa, jossa ajantaju katoaa, kun taas jotkin päivät piirtyvät sekunnin tarkkuudella sisimpään. Voinko vain leijua ajattomuudessa ja ajantajuttomana... Aha, meillä oli kuulemma tuollaiset kolme vuotta tuossa ja aikakapseli jatkaa yhä keikkumistaan...
Pelko, pelkäänkö tänään enemmän verrattuna vaikka kahden vuoden takaiseen. Milloin pelkään tarpeeksi, liikaa, riittävästi tai osaan löysätä pelosta. Voiko vanhempana löysätä pelosta? Kuinka?
Olenko liian kriittinen, napakka, kärkäs vai pitäisikö olla vain äiti? Kuinka pelkkä äitinäolo riittäisi, jos olen kävelevä epikriisi ja muistikirja, liikkuva exel-taulukko, lyllertäen hyllyvä tiedonsiirto sairaaloiden välillä. Kuinka voin olla vaikka sairaalakeikoilla vain äiti, jos minun kuuluu tietää lääkkeet, hoidot, suunnitelmat, päivämäärät, tulokset, arvot, annostukset, millimäärät, tutkimukset, tutkimustulokset jne. Mitkä kuuluu vanhempien tiedettäviin asioihin? Heinäkuulta saakka Oulussakin on ollut tiedossa puolivuotiskontrolli, olisiko minun äitinä pitänyt huolehtia tarvittavat tiedot viimeisimmästä rajusta viruksesta, vyöruususta. Ihan äitinäkin minulla oli ja olisi ollut tarpeeksi muistettavaa, kunnes piti vetää nämä vyöruusun tiedonsiirrot kehiin. Kuuluuko moinen äidille? Vanhemmille? Kenelle? Onneksi vielä muistan, sillä moni asia olisi mutkikkaampaa ellen muistaisi. Kuuluuko minun muistaa? Milloin saan olla muistamaton? Loppu hyvin ja kontrollikeikka saatiin lusittua osittain oman tiedonsiirtoni ansiosta. Toki varmaan soittamalla olisi moni asia selvinnyt sairaaloidenkin välillä, mutta sehän olisi jälleen mutkistanut asioita. Mutta jäi vain mietityttämään, kuinka krooniseksi tämä leijonaemomaisuuteni vielä kiristetäänkään, kun tuntuu ettei mikään riitä. Tai siis lähinnä, kauanko oma kapsiteetti tässä riittää? Tilts, nyt se tilattasi..., en ole enää räyhäävä, hoitava, hysteerinen, huolehtiva ja kärkäs leijonaemo. Olen vain lempeästi kehräävä, lämpimässä pentujaan nuoleva, leikkisän huoleton kisumirri.
Sitten ihan konkreettiseen verrokkiin, omaan peilikuvaan. Voi sösses sentään, päivä päivältä se enemmän säikäyttää. On hiukka eroa, kuin isoa isoesi-isoäitiään peilaisi. Jos oikein siristelee, muistiaan ja mielikuvitustaan käyttää, saattaa sieltä jotain tuttuakin löytyä. Tunikan helmoja nostaa, saattaa säärtäkin löytyä. Kun irvistää peilikuvalleen, löytyy hammasrivistö joka ennen näkyi nauraessa. Kun suupieliä nostaa sormilla ylöspäin, aikaisena on lähes hymynväre. Surullinen klovninaama on valmiina, vain värit puuttuu. Reetta peilailee myös omaa verrokkiaan. Nyt tämä lapsen verrokki on kauhean laiha, suhteellisesti laihempi kuin koko savotoiden aikana. Riepu. Mutta nyt puskeva kiharapehko on tavallaan tuttu, ei enää uusi negatiivinen asia, niin kuin vuosi sitten puskenut verrokki kihara. Reetan omakuva on helpompi, hyväksyttävämpi, mikä taas äitinä tuntuu verrattain hyvältä. Lapsi jaksaa levottomista öistään huolimatta nauraa, kokata, tapella, leikkiä ja harrastaa. Uskomaton kova jaksaja, vaikka onkin rankalla kädellä rökitetty.
Yksi asia on omalla kohdallani tänään todella verraten paljon paremmmin kuin viimeisen kolmen viikon aikana. Nimittän krooninen päänsärkyni on löysäämässä, huh kuinka tuntuukaan hyvältä. Sekin juilinta on ollut aika hallitsevaa, yököttävää ja lamaannuttavaa lusittavaksi. Olen jo pelännyt, joudunko jälleen ihan sairaalaan ottamaan "suolensisäiseti" tippana kunnon dropit, jotta moinen kierre saadaan katkeamaan. Vuosi sitten siihen päädyttiin seitsemän viikon takomisen jälkeen. Onko sen kivun löysääminen osoitus siitä, että stressipiikkini, unettomuuteni, huoleni, kireyteni tai kroonisuuteni ovat löysäämässä. Sehän olisi verrattain kiva muutos! Ties vaikka pian tsemppaan itseni tonkimaan noita purkkeja ja leipomaan. Josko minusta kuoriutuisi tulevaisuudessa tai ainakin tänään hetkellisesti pullantuoksuinen ja lempeästi kehräävä rento leijonaemo, joka ei olisi olleskaan kroonisesti varpaillaan ja silleen. Saisikohan minusta enää normaalia? Tai edes verraten normaalia äitiä kuorittua esiin? Toisaalta tajusin senkin, etten ole sitä koskaan edes ollut, joten tokkopa se nytkään löytyy vaikka kuinka kuorii. Mutta vetäisinkö johtopäätöksen, että yritän tulla toimeen verraten haasteellisessa elämässämme verraten haasteellisen itseni kanssa, ilman suurempia haasteita.