PALJONKO?

Niin alkaa pian olla juhannus purkissa. Jotenkin ajantaju on ollut häilyvän leijuva ja leppoisan keinuva, tunnen olevani lataantunut ja levollinen. Oulun suunalla on myös kaikki asiat hyvin, niin hyvin kuin voi olla tässä tilantessa. Oikeastaan sairaalassa olosta huolimatta Reetan asiathan ovat kaikkinensa todella hyvin, verrattuna siihen jos ne olisivat huonosti. Eli eikös se ole silloin yhteenvedettynä hyvin. Paljonko tarvitaan hyvyyttä verrattuna pahuuteen, jotta on hyvin? Tästä tilanteesta olisi ja voisi vääntää ongelman, mutta mittasuhteita venytellesä eihän tämä ole ongelma. Reetalla on ollut iskän kanssa kivaa, hauskaa, hyviä kokemuksia, omia juttuja, pissanväristä pissaa, ruokahalua ja tarpeeksi lepoa. Eikös näiden mittareiden mukaan silloin ole hyvin asiat. Se, että perhe on jakautuneena Reetan tilanteesta johtuen, kannattaako siitä ongelmaa tehdä. Ei, koska se ei ole sitä. Tämä on nyt yksi vaihe tässä savotassa, tässä elämässä ja näissä tavoitteissa.
   Olen noussut ylös ensimmäisenä. Olen saunonut, pyykännyt, siivonnut, pakkaillut ja funtsinut. Kelannut omassa mielessäni näitä päiviä kotona ja tätä todellisuutta. Paljonko asioita voi pyöritellä, voihan niitä. Mihinkä lopputuloskeen olen päätynyt tai päätymässä, on hämmästyttävän levollinen. Meille nousi ikiomat juhannusfestarit pystyyn itsekseen, paljon hyviä ihmisiä ympärillä. Jotenkin niin vaivattoman helposti ja leppoisasti. Tällä kokoonpanolla kaikki soljuu omalla huolettomalla painollaan. Laskeskelin tuossa, että tänään menee 29 "festarikävijää" rikki, eikös se ole suhteellisen paljon? Eli voi vain kuvitella paljonko uppoaa mitäkin tähän porukkaan. Paljonko menee ruokaa, juomaa ja vessapaperia. Paljonko voi saunoa, nauraa ja laulaa? Naapureiden mielestä varmasti todella paljon, aivan liikaa... Paljonko mahtuu hyviä keskusteluja, syväluotaavia oivalluksia ja hyvyyttä tällaisiin päiviin? Mikä on myös tärkeää niin se, ettei ainakaan minun ole tarvinnut ruikuttaa tai märistä elämäämme. Kaikki ihmiset tässä ympärillä ovat kärryillä meidän tilanteesta, heidän kanssaan on turvallista leijua. Kukaan ei ruikuta, säälittele tai liioittele, kaikki ovat mukana kukin omalla tavallaan. Aidosti, ilman suurempaa farssia. Mieletöntä ja hienoa. Voi kunpa kaikilla teilläkin olisi elämässänne tällaisia ihmisiä ja saisitte kokea moisen turvaverkon. Nyt sitten liikutun moista ajatellessani, en tilannettamme ajatellessani. Hämmästyttävää. Hienoa!
   Tänä aamuna meillä on eri puolilla pihaa, huushollia ja festarialuetta kuusi yövierasta. Vieraat ovat ikähaitariltaan kolmesta vuodesta ylöspäin. Mitä tällainen ihmismäärä tekee. Teemme oikeastaan kukin mitä milloinkin ja kenenkin kanssa. Kaikki tulevat kaikkien kanssa toimeen, joten kuka tahansa voi löytyä mistä tahansa. Olemme ampuneet kuulapyssyllä, leikkineet piilosta, laulaneet, nauraneet mielettömästi, puhuneet taukoamatta, pelanneet korttia, piirtäneet, kokanneet, leiponeet, saunoneet tuntikausia, nukkuneet kun nukuttaa, siivonneet ja pyykänneet kun siltä näyttää jne. Aamusaunassa Reinon kanssa mietinkin, kuinka paljon minä voinkaan saunoa. Olen saunonut tuntikausia. Se on yksi tärkeimmitä kotoisuuden mittareista minulle, kun saa saunoa ja latautua omalla pihalla. Eli koen siis latautuneeni. Toki kyllähän se jollakin tasolla myös ahdistaa, kun joutuu palaamaan sairaalatodellisuuteen, mutta niinhän sen kuuluukin. Sillä eihän se ole normaalia elämää, mutta osasisko arvostaa tätä kotoisuutta, ellen peilaisi sitä tuon sairaalamaailman kautta. Sattaisin nypyttää jonnin joutavia tai olla tiukkapipoinen natsiäiti. Nyt minulle on tärkeää pitää lapsia ja elikoita sylissä, nukkua aina joku kainalossa ja ennen kaikkea olla läsnä. On myös ollut ihana huomata, kuinka kukin vuorollan hakeutuu kainaloon, syliin tai hiplaa vaikka sormenpäitä. Elikotkin osoittivat kaipauksensa omilla tavoillaan. Kaino nyt meinasi omia minut kokonaan kun tulin. Kaino kiipesi syliin, tillotti suoraan silmiin ja nipisteli hampaillaan. Samalla murisi Reinolle, joka yritti kans ottaa palan mammasta itselleen. Näinpä Reinon kanssa olemme sitten saunoneet, sen kymmenen kertaa. Tuosta mammakaipauksesta on hiukan haittaakin, nimittäin ainakin piilosiilla ollessa. Minä nimittäin kiipesin puuhun piiloon ja tottakai Reino haukkui puun juurella paljastaen piiloni. Yritti koira puuhunkin kiivetää, mutta ei vain päässyt....

   Paljon olisi vielä jos mitäkin tarinaa, mutta laukaisen tämän nyt hiukan viiveellä eilisestä... Sillä alkoi tapahtumaan paljon kaikenlaista, joten aikakapseli lennätti meidät jälleen uuteen ulottuvuuteen....