ARISTELLEN

Nyt minusta on puskenut esiin aristellen arkailija. Kirjoittamisen paloni on hiipunut, koska en enää arkana uskalla kirjoittaa. Että sellainen fakta tähän alkuun ja pitkän arkailun jälkeen maailmalle päästettäväksi. Olen näiden vuosien aikana lukuisia kertoja makustellut tätä kirjoittamistani julkisesti ja sen hyöty-haitta-suhdetta. Punninnut ja analysoinut. Aina olen kuitenkin nähnyt saavani enemmän hyötyä itselleni, läheisilleni ja tilanteellemme avaamalla, luukuttamalla rohkeasti ja avoimesti sen missä mennään ja miltä tuntuu. Nyt olen sen kykyni kadottanut, rohkeuden ja palon kirjoittaa. Eli minusta on kuoriutunut hautomisen jälkeen aristelija. Hah, sellainen piipittävä arka untuvikko ja rääpiskö... Minusta on tullut ihminen, joka omassa suppeassa ja rajallisessa nupissaan pyörittelee asioita, uskaltamatta niitä päästää eetteriin. Päivittäin ja tilanteittain kauheasti harkitsen mitä uskallan ja voin sanoin kertoa, jotta siitä ei ole enemmän haittaa kuin hyötyä. Ihan sairasta, joten en sitten ole yksinkertaisesti arkana uskaltanut kertoa ajatuksistani. Olen pidättäytynyt naputtelemasta, jotten napsauta omaan nilkaani ja saa lisäruhjeita. Olen siis yrittänyt suojella omia jaksamisiani ja paukkujani, no enpä tiedä olenko onnistunut. Toisaalta tämä tapani luukuttaa ja kertoa ajatusvirran voimalla missä mennään ja mitä milloinkin tuntuu, on minulle ollut loistava keino käsitellä asioita. Joten olenhan hiukan hämilläni miten minun kuuluisi analysoida, jos en sitä tässä tee. Olen myös päättänyt muutama viikko sitten, kun aloin kipristelemään, etten sairaalajaksolla ainakaan nykyisellä kirjoita, koska voin tuntea naputtamisen tuoman nautinnon ja palon paremmin kotikoneella omassa makkarin nurkassa. Joten tästähän voi vetää johtopäätöksen, etten ole ollut oman makkarin nurkassa, vaan olemme olleet sairaalassa. Se miksi olemme sairaalassa, onkin aika kommervenkki tarina. Mutta lyhyesti ja heti tässä mainitakseni emme ole sairaalassa minun laiminlyöntieni tai Reetan ottamatta jättämien lääkkeiden vuoksi. Sen asian sanoi lääkäri ääneen meille molemmille jo ennen kuin ehdin kysyä tai siitä itseäni syyllistää. Mutta se onkin ihan oma tarinansa, melkoinen kommervenkki. Nyt mietinkin kuumeisesti miten sen saisin arkana aristellen ulos päästettyä. On nääs muutama liikkuva palanen siinäkin ruletissa. Huh huijaa. Eli Reetallakin on todella aristava paikka, todella...
   Nyt kuitenkin lähden ostamaan konetiskiainetta, huuhtelukirkastetta, maitoa ja kertakäyttöastioita. Kissanhiekat, salaattivärkit ja monenlaisia lihaksia odottaa jo jääkaapissa. Taas lipsahti aristelijalta asiavirhe, ei ne kissanhiekat ole jääkaapissa! Ja mitä tekee konetiskiaineilla, jos meinaa vetää kertakäyttöastioilla? Taas naputin itseni pussiin, umpikujaan... Onneksi huomasin moisen virheellisen tapani tuoda kissanhiekka-asia julki, koska sehän saattaisi olla kauheassa ristiriidassa hehkuttamani loistavan jääkaappihygienian kanssa. Että pitikin taas alkaa harkitsemaan tapaani kirjoittaa, tällaisiako päästelen, kuinka amatöörimäistä. Mutta jahka tunnen tarvetta ja kauheilta juhannuskiireiltäni ehdin, saatan avata tänään joutilaana ja arkana Reetan tilannetta. Mutta ennen sitä juon aamukahvini ja säntään paniikkiostoksille kauppaan. Mainittakoon kuitenkin huolestuneille, että Reetta voi kaikesta huolimatta hyvin. Nauraa ja silmät loistaa, tosin potutuskäyrä sairaalahoidon suhteen on korkea, eikä lapseni sitä todellakaan arkaile näyttää. Eli sen suhteen Reetta ei ole minusta arkailijasta ottanut oppia, päästää tulemaan tunteiden ristitulen. Tai tarkemmin kun ajattelee, onneksi minusta ei ole arka tullut julkisesti tai silleen livenä. Olemme mielestäni säilyttäneet siviilirohkeuden ja keskustelemisen taidon. Muutenhan olisin tai olisimme jo kauheassa arkailukapselissa, jos viime aikojen ruletti olisi jäänyt sisäiseen kapseliimme pyörimään. Aristellen mietin nyt montako ristiriitaista asiavirhettä meinaan laukaista eetteriin, mutta laukaisen kuitenkin rohkeasti.
   Ne joiden pitää nypyttää ja oikoa matonhapsuja tässä vaiheessa juhannusta, nypyttämisen iloa. Minä yritän keräillä informaatiota oman huushollin juhannusbalanssista. Vessapaperia on, kahvia, syötävää, aurinko pilkistelee. Pihamme rehottaa omalla voimaannuttavalla tavallaan ja on valmis ottamaan vastaan lorvailevan arkajalan kotikäynnille. Siinä lorvailussa auttaa kertakäyttöastiat, oikaisut, silmien sulkemiset epäolennaisille epäkohdille, ikiomat tytöt, ystävät, musiikki ja ihanat nelijalkaisemme. Teimme eilen monimutkaisen vaihto-operaation, eli Reetta sai iskän juhannuskaverikseen sairaalaan. Moni asia on älyttömän hyvin, vietämme juhannuksen nyt näin erillämme, mutta eipä tuo ole ongelma sinänsä kun moni asia on kuitenkin moneltakin kantilta peilattuna ihan hyvin. Tästä tulkoon aurinkoinen, rentouttava juhannusaatto kaikille. Minulla ei ole hajuakaan montako päivää olemme nyt siirron jälkeen plussalla, mutta uusi kantasolu täytti toissa(toissa)päivänä (19.6.) kaksi kuukautta. Jihaa!!! Olen menettänyt senkin kykyni, laskea montako päivää on plussaa. Minulle riittää tässä vaiheessa se, että kantasolu jakselee hyvin ja lapsemme sen mukana. Tulkoon aurinko esiin, vaikka hiukan aristellen...