Näin olemme jälleen uudessa aamussa, keskiviikossa. Eilinen meni loppujen lopuksi tappiin saakka täydellä vauhdilla. Polkaisimme vauhtiin laatoitusprojektin, sen mitä Fanny on pitkään piirtänyt ja suunnitellut. "Näinkö yhtäkkiä se sitten alkoikin?" Niin alkoi, tällaisia me olemme. Illansuussa tihkusateessa alkoivat lapiot viuhua ja kumpparit jaloissa lonksua. Nyt on kuormallinen joutomaata, kuoppa valmiina ja idea toteuttamista vaille. Siis yksi vaihe... Meidän projektit tahtovat aina paisua ja muuttaa muotoaan. Aikoinaan kun teimme omassa yrityksessä vuoronperään töitä, ei aina tiennyt mistä mikäkin penkki löytyy kun palaa töistä. Aamulla saattoi olla ideat ja kasvit hujan hajan eri penkeissä, illalla kohopenkkinä yhtenä alueena. Ukkokullan kanssa meillä tahtoo olla taistelua moiset projektit, kumpi on pomo-meiningillä. Pasilla on puutarhurina enemmän tietotaitoa, minä taas näen pintoja, muotoja, tunnelmia, kokonaisuuksia. Huuhaana minun projekteissani on liian pienet istutuskuopat, väärä istutusetäisyys ja muutenkin kykenen oikaisemaan. Siis että olisin nopeammin valmis ja lopputulosta nauttimassa. Pasi toteuttaa pohjatyöt hartaudella ja tietotaidolla. Perustaa kunnolla. Varmaan tuo viime kesänä rakennettu Mökömajakin keikkuisi heinäseipäiden varassa ja seinistä tuulisi läpi, jos se olisi minun tekemäni. Tuskin olisi seinät suorat, katto huopaa ja mielenkiintoisia yksityiskohtia. Tai kyllä niitä yksityiskohtia löytyisi... Katto olisi taatusti kivikkokasveja, Pasi sanoi ettei rakenteissa ole moista kuormitusta otettu huomioon. Ikkunat olisivat elmukelmua tai vanhoja eri pari ikkunoita, nyt se on ontelopleksiä, jolloin kuumuuskaan ei ole niin huomattava. Ovi olisi perunalaatikoista ja laudanpätkistä kyhätty, nyt se on kaunis ja huolella naputeltu. Se olisi talven jälkeen vinksallaan ja vonksallaan, nyt se on ryhdikkäänä ja suorassa, koska perustukset ovat huolella tehty. Mutta onko tämä nyt sitä toisen vahvuuksien tuntemista ja toistensa täydentämistä. Lapsissa on aika monta minun geeneillä varustettua, joten siinä on iskällä ohjaaminen, kun aina ollaan oikomassa. Porrasedustan laatatkin piti moneen kertaan pestä, kun nuo huuhaalapset lampsuttivat mura pölisten aina uudestaan ja uudestaan pestyille laatoille. Ne kun unohtivat. Samoin koirat, aina siinä kolossa, jossa sotkii eniten.
"Ajattele tiesi läpi haasteiden ja mene itse perässä". Aamulla Positiivareiden tiivistelmä sopii hyvin ohjenuoraksi. Jotenkin tympii niin kovasti lähteä reissuun, Reettaakin illalla raivostutti ihan ja jännitti ja mietitytti. Kiintiö on niin täynnä, niin täynnä. Mutta tuo ajatus on aika hyvä meidän fiiliksiimme. Yhtä haastettahan me koko ajan suoritamme, ajattelemme ja toteutamme. Tässä tilanteessa moni saattaisi nyplätä ja fiksata laukkuja ja olla lähtökuopissa. No miten meillä... Päätin ottaa aikalisän koneella, koska alkoi niskavilloissa nipistelemään kärsimättömyys... Kun suuntaan ajatukseni muuhun kuin tekeillä olevaan, niin saan aikalisän. Samalla aika loppuu kun teen muuta, joten sittenpä en jappase turhaan vaan toteutan. Ymmärsitkös.... Emme ole pakanneet ja miettineet kaikkea valmiiksi. Olemme nukkuneet, saunoneet ja nyt hengailen vailla huolen häivää koneella. Laukku on vielä varastossa ja pyykit kuivausrummussa. Huusholli on kaaoksessa, mutta tänneppä jää. Ei minun kummene siitä nyt huolehtia, sillä vaikka jälleen kerran puunaisin, niin se näyttää samalta huomenna kuin palaamme. Yritän siis tässä jokapäiväisessä siivoamisessani oppia oikaisemaan ja sulkemaan ainakin hiukan silmiäni. Meidän kokoonpanolla se on loputonta, siispä opettelen katsomaan siristäen ja jakamaan pikkunakkeja koko porukalle. Näin en ole itse ainoa, joka huushollaa. Toimiiko, sitäkin opettelemme... Tämäkin on sitä yhteistä matkaa ja haastetta.
Luistan autoilusta, menemme kentälle taksilla ja palaamme myös. Vaikka viihdyn autonratissa, niin välillä on osattava ottaa matkustaminenkin relana. Niin ja alkaa tuo sakkovyyhti mietityttämään, pian on kortti "kuivumassa", jos vielä lipsahtaa ylinopeussakkoja. Sattui meillä Reetan kanssa edellisellä kerralla pieni hämmästyskin. Kun palasimme Helsingistä, emme löytäneet meidän autoa. Raahustimme ympäri parkkipaikkaa, se onkin laaja käsite, matkalaukkuja vetäen. Yritimme muistella mihinköhän silloin auton jätimme. Oli kauhean kova muisteleminen parkkipaikan lohkosta, sijainnista, sitten piti muistella auton väriä, merkkiäkin ihan ja rekkarissakin oli jokin muistisääntö. Muistimme kyllä molemmat yhden ojan, jonka yli pompimme tihkusateessa, kun kentälle oikaisimme, mutta emme auton sijaintia. Monen mutkan jälkeen löysimme sen ojan, mutta auto nyt ei ihan ollut siinä missä kuvittelimme. Se olikin ihan eri rivissä, ihan toisin päin, meidän mielestä hassussa paikassa... Mutta rekkari oli tuttu ja avaimet sopi, tulkitsimme olevamme oikeassa autossa ja karautimme matkaan. Onneksi saamme tänään ja huomenna olla osallisina vip-palveluun, niin ei tarvitse minun suunnistusvaistoillani löytää perille. Tässä vaiheessa on jo ihan aiheellista vilkaista kelloa ja vetää housuja jalkaan. Pakatakkin voisi ja hiukset kuivata. Matkaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti