Keskiviikko, aurinkokin näyttäytyy. Tulin juuri kuntosalilta, tunnin siellä rehkin. Kyllä on niin kiinteetä, että... Kaikki muut nukkuvat, annan nukkua. Saan aikaa itselleni ja aamukahvilleni. Sain muutama viikko ystävältä paketin "Onnellisten kahvia." Nyt sitä oikein nautinnolla makustelen ja kelaan elämämme hyviä asioita. Käännän kahvilla levottomasti nukutun yöni selkeäksi ja positiiviseksi. Nautin ja makustelen jokaisen kulauksen. Pehmeää, vaniljaista, täyteläistä, tuoksuvaa, lempeää. Paljon samoja elementtejä kuin elämässämme, kunhan vain muistaisin sitä arjessakin makustella. Onneksi minulla on suuri kuppi, josta riittää useampaankin kulaukseen.
Yöllä näin jälleen jollain tavalla toistuvia lokerikko-laitosunia, varmaan kuvastaa sairaalamaisemaa. Paljon eri ihmisiä, kohtaamisia ja aikatauluja. Nyt muistan, että samassa laitoksessa oli myös eläintarha. Isoja pelottavia villieläimiä ja isoja häkkejä. Joku oli unohtanut sulkea häkin ja niitä vaelteli ympäriinsä. Tosin osa isoista kissaeläimistä lekotteli kyljellään paistatellen päivää. Näyttivät ihan onnellisislta pedoilta, eivät hyökkäilleet tai karjuneet. Siinäpä jälleen organisoin, ohjasin, käskytin ja sain ne aitauksiinsa letkeästi ajettua. Ne tottelivat ja jatkoivat letkeää olemistaan. Sainko siis pelkoni aidattua ja yritän jatkaa letkeää arkea... Onnellisuuttani. Sovitaan niin, sillä yön hiljaisina tunteina sairaalaliskot hypähtelivät jälleen, mutta enää niitä ei ole. Onneksi alkoi aamu, auringonpaiste ja lempeä kahvi tekee tehtävänsä.
Eilen Reino, minä ja typyt lähdimme pyöräilemään mummulaan. Matkaa kertyy ihan kiitettävästi, noin 16 kilometriä. Leppoisasti jonossa pyöräilimme, Reino juoksi kuin unelma irrallaan rinnallani. Hymyillen, taivastellen, ihmetellen, aistien, makustellen. Tunsin olevani jälleen maailman paras mamma koiralleni, sillä sain suunnatonta palvontaa osakseni. Reino ei päästä minua silmistään hetkeksiskään, etten vain jätä. Enkä jättänyt. Paluumatkalla alkoi pilvet tummumaan ja tuulemaan. Loppusuoralla saimme muutaman pisaran niskaamme, emme kuitenkaan märiksi kastuneet. Juoksin suoraan pyykkinaruille ja sain pyykitkin kuivina kerättyä. Nappiajoitus.
Pyörälenkki oli kaikin puolin positiivinen kokemus, yhteinen juttu. Tessa ajoi perässäni ja oli koko ajan navigaattorina. Siis selitti mennen tullen palatessa jokaisen tekemänsä havainnon ja antoi ajo-ohjeita. Annoin puhua, sillä se kuulosti hauskalta ja leppoisalta. Toisaalta ihme aivoitus tuokin, selittää nyt jokainen tunneli, mutka, tienpiennar ja käännös. Samalla neiti selitti takana ajavilleen tulevista pysähdyksistä ja antoi merkkiäänen pyöränkellolla, jonka taas seuraava laittoi taaksepäin. Hassuja lapsia, mutta hauskoja. Niin me leppoisan seesteisesti teimme moisen reissun. Reetta jaksoi ilman ongelmia, mitä nyt perillä pulttasi jostakin ihan muusta niin että taulut tipahtelivat.
Mielestäni on tärkeää, että lapsilla säilyy kasvaessaankin lapsenmielisyys ja leikkisyys. Nykyään niin aikaisin muututaan liian aikuisiksi, lopetetaan leikkiminen. Kyllähän nuo sitä isompaakin roolia itselleen makustelevat, mutta pohjimmiltaan ovat ihan penikoita vielä. Toisaalta yritän itse olla siinäkin esimerkki, niin hyvässä kuin pahassakin. Uskallan yhä hullutella, heittäytyä ja löytää lapsenmielen. Se on vapauttavaa, kannattaa kokeilla, vaikka aina ei elämä niin kevyeltä tunnukkaan. Kyllä sitä ehtii pönöttää ihan tarpeeksi siinä aikuisuuden haarniskassakin. Kannattaa siis välillä makustella elämää lapsenmielisesti, tanssia vaikka sadetanssia lätäköissä hyppien, ketä se haittaa. Tytöt laulavat paljon ja minä hoilaan hytkyen mukana. En kuulemma aina osaa oikeita sanoja, kunhan volisen ja elän mukana. Saattaahan se jotakin haitata, mutta haittaako se. Eilen tytöillä oli pukeminen laahaavaa. Kulkivat housut olkapäillä ja vitkutellen. Tuumasin siihen: "Kuinkahan hidasta se sitten on, kun pitää alkaa tissiliivejä käyttämään ja pukiessa hidastelemaan kurveissa?" Olin kuulemma jälleen tosi pöhölö äiti ja lapset saivat hetkessä puettua, etten enempää moisella kurvikkuudella rassaisi. Nokkela keino saada vauhtia hommiin.
Nyt minulla on kaikenlaisia jalostettuja hiekkakakkuideoita, betonifantasioita ja maalausinspiraatioita. Haluaisin niin heittäytyä materiaalien vietäväksi, kokeilemaan jälleen kaikkia ideoita, joita vain paukkuu tulemaan. Kun kerron näistä muille, niin yleensä saan hiukan epäuskoista päänpuistelua, mutta sitten ne lähtevät jalostumaan itse kunkin mielessä. Eniten huokailee Ukkukulta, sillä tarvin moniin asioihin myös teknistä osaamista ja järkeä. Minä näen lopputuloksen, enkä aina kerkiä ajatella ja tajuta kaikkia kommervenkkejä matkalla.
Ukkokullalla on ollut salainen haave, salainen rakkaus ja lempeä muisto menneisyydestä. Meillä oli aikoinaan pitkäkarvainen kolmivärinen kissa Pieta nimeltään. Pieta jäi auton alle vuonna 1999. Pieta oli arvonsa tunteva ja aistikas kissa. Pieta oli itsenäinen, mutta tukeutui ihmisiin aina penikoidessaan. Sitä piti kannustaa, silittää, kehua ja auttaa koko projektin ajan. Pieta vei lopullisesti Ukkokullan kissavihaajan sydämen, siis sulatti sen. Hilta, toinen kissoistamme oli vötkylä sylikissa ja helppo elikko. Hilta oli kaikessa läsnä, eikä siinä ollut suurempaa haastetta. Hilta oli kaikkeen tyytyväinen ihana eläin.
Kun olin Tampereella muutama viikko sitten sain kuvia ja tekstareita ihanasta kissanpennusta. Jotenkin Ukkokulta oli vahingossa salaa eksynyt hakemaan kissaa netistä. Olemme jo pitkään haaveilleet tyttökissasta, valkoisesta, jonka nimeksi tulee Vieno. Väinö ja Vieno, eikäs kuulostakin ihanalta. Pikimusta ja lumivalkoinen, eikös kuulostakin ihanalta. Näillä näkymin Väinö jatkaa elämistään mummulassa, vapaana ja valppaana. Sen on niin hyvä olla siellä. Näinpä sitten löytyi pörröinen valkoinen kissanpentu ihan läheltä. Typyt olivat iskän kanssa sitä käyneet heti katsomassa ja varanneet sen. Minä näin tulevan pörrömme vasta tällä viikolla. Vieno on valkoinen, pörröinen ja sinisilmäinen. Uuden haasteensa tuo se, että Vieno on kuuro. Mutta haittaako se, ei meitä, sehän on meille kuin luotu. Eli nyt meidän tulee opetella kissojen viittomakieli. Uusi jännittävä, mielenkiintoinen haaste opeteltavaksi. Onhan Kainollakin purentavika, eikä se menoa haittaa olleskaan, vaikka onkin laatuluokituksessa alemmalla kuin kanssasisarensa. Eihän meidän perheessä moni muukaan täydellisyyden ja laadun kriteerejä täytä. Joten Vieno on kuin luotu meille. Olemmehan purentavikaisia, tunnevammaisia, valikoidulla kuulolla varustettuja ja näkövammaisia koko perhe. Puhuimme asiasta ja päätimme oppia elämään sen kanssa. Yleensähän se on niin, että jonkin aistin tai taidon puuttuessa muut piirteet ja taipumukset korostuvat ja kehittyvät. Eli Vieno kotiutuu meille reilun kuukauden kuluttua, ihana viikari. Oikeastaan Vieno on muka papan 70-vuotislahja, joka tulee meille ainakin ensimmäiseksi 15 vuodeksi. Aika hyvin on Ukkokulta salaista haavettaan perustellut. Pehmo mikä pehmo, siis mies ja kissa.
Nyt alkaa pesueeni olemaan hereillään, hiukset sekaisin ja silmät sirrillään. Mitenkö toimin. Annanko napakoita elämänohjeita, siivousohjeita, torunko television katsomisesta, petaamattomista peteistä ja ohjeistan heitä. Ennen aamukahvia olisinkin ollut tehokkuuden äärilaita, mutta nyt olen onnellisten kahvin vaikutuksen alaisena. Annan lasteni herätä hissukseeen, letkeästi ja onnellistuen hetki hetkeltä. Pamisenko tulevasta Ouluun lähdöstä, en, mitäpä se sillä kummenee. Lähdettävä on, mutta voihan senkin tehdä onnellisena. Nähdä mahdollisuutena ja kivana kokemuksena. Voinhan käydä katsastamassa Oulun kauppojen betonisäkkivalkoimat samalla, inspiroitua ja hakea uusia virikkeitä. Jos vaikka löydänkin jotakin ihanaa ennen näkemätöntä kanaverkkoa, siitäkin olen salaa haaveillut. Kanaverkosta voisi vaikka muotoilla figurin pihalle ja päällystää betonilla. Minulla on ollut sellainen mielikuva itse asiassa parikymmentä vuotta. Mies, jonka olen itse tehnyt kanaverkosta. Silloin ajattelin päällystää sen sahanpuruilla, mutta nyt voisinkin tehdä sen betonista. Niin tai suostuiskohan Ukkokulta muotiksi, jos tekisinkin sen kipsistä... Vähäkö miehelläni olisi onnellinen juhannus, jos saisi olla muottina. Vitsi kuinka tuo kahvi tekikin hyvää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti