NOSTALGIAA

Löysin mummun kännykästä myös kuvan Reetasta. Reetta ja Väinö sylissä. Kuukautta ennen kuin diagnosoitiin leukemia. Oliko paha jo lapsemme sisällä silloin. Ainakin kovin oli hoikan ja kalpean näköinen tyttö. Valtavan isot silmät ja paksut vaaleat hiukset. Siitä on alle kaksi vuotta ja se tuntuu nostalgialta.
Kaikki tuntuu niin kaukaiselta. Aikajana taaksepäin alkaa olla tolkuttoman pitkä. Tuossa ruokatunnin aikaan Ukkokultaa naamasta puristelin. Tuumasin, ettei hänkään näytä enää 17 vuotiaalta. Niinkuin aikoinaan naapurin mummeli luuli minun iskeneen. Siihen ukkokulta vastasi, että minäkin näytän ihan kahdelta kaksikymppiseltä. Onneksi en sentään kolmelta, se olisi vielä pahempi. Miltä tuntuu näyttää kahdelta kaksikymppiseltä? Huokaus, toinen heti perään. Nojatuoliin istuessa tuntuu, kuin kaksi tunkisi samaan jakkaraan. Siis leveyttä on kahdenkin edestä. Luin muuten jutun, että yksi nainen oili juuttunut hierovaan tuoliin. Pitänyt hälyyttää pelastuslaitos pelastamaan, siis irroittamaan tuolista. Tämä juttu ei ole kirjoitettu minusta, jos satuit luulemaan.
Olen viime viikolla saanut törmätä myös omakuviini, itseeni reilun kymmenen vuoden takaa. Siis silloin kun täytin kolmekymmentä. Jälleen nostalgianaalto hyökyi ylitseni. Oli säärtä, oli norjaa vartta, oli pilkettä, oli jaksamista, oli iloa ja oli hauskuutta. Enpä juuri itseäni muista, tai siis muistanhan minä, mutta se tuntuu niin kaukaiselta. Kauhean nostalgiselta. Siis reilut kymmenen vuotta ja tässä tulos. Kouristaa syvältä sielusta, kun ajattelee itseä ja kulunutta reilua vuotta. Kyllä on savotta jälkensä jättänyt. Voi kyllä, pahat jäljet jättikin. Entäs tulevien vuosien jäljet, kuinka selvästi ne näkyy. Voiko jokainen töyssy syövyttää, aina vain syvemmältä.
Nyt tunnen olevani todella vanha sielu. Uupunut ja ränsistynyt. Nostalginen.