"Äiti, mitä mää voisin tehä?" Tällä kysymyksellä Reetta lähestyy minua valehtelematta kymmeniä kertoja päivässä. Annan ehdotuksia, mahdollisia vastauksia ja käsken miettiä itse. Vartin tai muutaman minuutin kuluttua sama homma, taas litania alusta. Jotenkin Reetan kohdalla kaikki menee äärimmäisen toistamisen kautta. Jankataan yhä uudestaan ja uudestaan. Tämähän kysymys on toki myönteinen asia, mutta kun niitä muitakin asioita jankataan yhtä lailla. Onko se jokin väsytystaktiikka. Kunhan nyt kolmetoista kertaa olen äidiltä tätä kysynyt, niin eiköhän se kohta mieli muutu ja lupa irtoa... Rasittavaa.
Pitkin päivää olen jälleen antanut Reetalle erilaisia vaihtoehtoja, joiden hän itsekin omalla aivoituksellaan tietää olevan mahdollisia. Haluaako lapsi vain varmuuden vuoksi varmistaa, ettei jokin asia kuitenkin mene väärin. Perusteellinen likka, kaikessa. Tämän päivän esimerkkeinä mainittakoon; piirtäminen Mangaa, lukeminen Aku Ankkaa, Skypettäminen, kirjeiden kirjoittaminen, askartelut, ulkoilu, pyöräily jne. Onhan tuossa jo valita asti, mutta silti kysymys toistuu. Jos olen hetken pois, niin soitetaan perään "mitä mää voisin tehä?"
Tänään minun kärsivällisyyteni on ollut niukansorttista. Olen jotenkin kireä nupista. Tekisi mieli johonkin rentouttavaan hoidatukseen, aah! Välillä minusta tuntuu, että te pidätte minua positiivisena, hyvänä ja ihanana äitinä. Olenkin itse sitä kuumeisesti miettinyt, annanko sellaisen vääristyneen kuvan itsestäni. En todellakaan ole mikään yliäiti, en tosissaan. Tänään ja viime aikoina olen tuntenut olevani äitiyden pohjasakkaa, säälinyt lapsiani kun moisen saivat. Olenko sitten voimakas ja vahva, olenhan sitä lasteni puolesta. Se on pakko. Mutta pohjimmiltaan olen heikko, tai siis ainakin haluaisin luvan olla se heikkokin. Kaikki taistelu on niin minut uuvuttanut, pirttihirmuuttani korostanut, oudoimmatkin piirteni nostanut esiin. Toisaalta lämmittää kuulla, että kaiken tämän arjen taistelun keskeltä teksteistäni välittyy rakkaus perheeseen, yhteenkuuluvuus ja toiveikkuus. Jokin johtolanka kuitenkin, että olen oikein laumaani luotsannut. Paas kattoo, mitä näistä meidän lapsista pitkässä juoksussa kehkeytyy. Tytöt ovat yksimielisiä siitä etteivät koskaan tupakoi, käytä huumeita, käytä alkoholia, ota lävistyksiä, tatuoinnit ovat siinä ja siinä... Nämä kaikki lupaukset kun saisi kirjalliseen muotoon, johan olisi kiva revitellä sitten kun ensimmäiset nenärenkaat ja krapulat ovat arkipäivää.
Nyt kolme nuorinta lähti ulos pyöräilemään. Kaikki menivät pillifarkuissa ja saapikkaissa. Nyt he eivät kuulemma tarvitse erikseen ulkoiluvaatteita, sillä heillä on aikomus pyöräillä silleen isompina tyttöinä. Niin kuin isommat tytöt pyöräilee. Ennen uloslähtöä Reetta tosin kerkesi minulta kysyä "mitä mää voisin tehä?"
Niin arvaa, mitä mää voisin tehä. Lähden tänä iltana ja huomenna aamupäivällä kirjallisuuskurssille. Taas odotan malttamattomana, innoissani ja tutisten. Se on niin minun juttu, että!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti