Eilen kotimatkalla Reetta puheli jälleen fiksuja, siis syviä asioita, kypsiä ajatuksia, mielenkiintoisia oivalluksia. Lapsi oli sitä mieltä, että silloin kun sairastuu kannattaisi kaikkien käydä ennustajalla. Niin miksi, kysyin äimänä. Tietenkin siksi, jotta ennustaja kertoisi miten tässä sairaudessa käy, jääkö eloon vai kuoleeko. Enpä ole uskaltanut ajatellakkaan ennustajan luona pyörähtämistä kuluneen vuoden aikana, en totta tosiaan. Reetalla oli tähän selkeä visio, jos tietää että kuolee, niin osaa nauttia kaikesta täysillä. Sitten jos tietää, että paranee, ei tarvitse turhaan stressata kun tietää että hoidot tehoaa. Lähinnä Reetta oli ajatellut, että vanhempienkaan ei silloin tarvitsisi niin kauheasti pelätä jokaista infektiota ja huonoa aikaa, jos taustalla olisi tieto että kyllä se siitä... Voi tuota lasta, raukka vierestä seurannut vanhempiensa panikointia reilun vuoden ajan. Varmasti kauheaa katsottavaa lapsellekin. Reetta oli vahvasti sitä mieltä, että kaikkien kuuluisi pyörähtää silloin tällöin ennustajalla, ettei mikään asia yllättäisi liikaa. Niinkuin sairaus, työttömyys tai muut pahat asiat. Reilu vuosi sitten messuilla yksi mies sanoi minulle, että tämä lapsi opettaa sinulle vielä paljon... Reetta on koko vuoden asiaa miettinyt. Ensi syksynä neiti haluaisi samoille messuille, jos vaikka se mies olisi siellä. Reetta kuulemma haluaisi tietää, näkikö se hänen syövän jo silloin.
Miten minun kuuluisi äitinä moisesta ajatella ja keskustella; annanko tukeni ajatuksille, tyrmäänkö humpuukina ja kiellänkö edes ajattelemasta moisia. Siis onhan noissa ajatuksissa vinha peräkin. Mitä tämä lapsi minulle vielä opettaakaan?
Sitten maallisempiin aiheisiin... huppalaheijaa.
Olen tunnetusti tuoksu- ja saippuafriikki. Kas kummaa juuri näin joulun kynnyksellä alkavat saippuat loppumaan. Yhtenä päivänä haaveilin käsintehdystä rosmariinisaippuasta, sellaista en ole vielä harrastanut ja haistellut. Puhuin siitä Fannylle. Sanoin haluavani rauhaa, rakkautta, terveyttä ja rosmariinisaippuan. Fanny sitä muisteli sitten seuraavana päivänä ja päätyi rosamundasaippuaan. Olin pakahtua, fantasia rosmariinin tuoksusta vaihtuikin uuniperunaan. Taidankin ostaa itse moisen könkäleen. En usko, että perunasaippuasta saisin haaveilemaani fiilistä.
Tänään olen sitten viimeinkin päässyt tuota toukokuussa loukkaamaani nilkaa näyttämään erikoislääkärille. Kävin siinä viipalekuvassa parisen viikkoa sitten. Kyllähän siellä vieläkin nivelsiteissä oli näkyvissä selviä loukkaantumisen ja venymisen merkkejä sekä nestettä. Eivät kuitenkaan olleet poikki. Saattaa kuulemma mennä vuosikin jatkuvilla oireilla. Eilisen Oulun keikan jälkeen huomasin nilkassa kipua ja turvotusta. Siis kaasujalkahan se. Sama pöhötys oli tänäänkin havaittavissa lääkärissä. Voiko se nilkan pöhötys nousta silmäpusseiksi asti. Kun ihminen tulee tiettyyn ikään, niin remppaa alakaa olemaan..
Lauantaina vietin kaverini kanssa pikkujoulun kenraaliharjoituksia. Silloin ei kyllä yhtään ollut kipuja ja kolotuksia missään. Korkkarit jalkaan ja menoksi. Olimme ikäihmisinä liikkeellä jo alkuillasta nykyisen aikakäsityksen mukaan. Innostuimme tekemään dj:lle toivelistan; vaatimattomat neljäkymmentä biisiä (ainakin). Sitten se soitti suurinpiirtein kaikki, oli siinä mammoilla hytkyminen! Ennen niillä oli sellainen vinyylilaatikko, jos levy oli mukana sai sen kuulla ja jos ei, niin sitten ei. Emme tajunneetkaan, että nykyisin kaikki löytyy tietokoneelta. Tai siis ainakaan minä en tajunnut... Oppia ikä kaikki.
Aamulla lähdin koirien kanssa pirteälle pakkaslenkille. Oli ihana aamu, aurinkoa, narskumista, lunta jne. Myös koirat nauttivat suunnattomasti. Siinä sitten pää pilvissä saapastelin ja laskeskelin naakkoja (tai muita kottaraisia) langalla. En siis tuijottanut maahan vaan ylöspäin. Kas kummaa soratiehen oli jäätynyt kiinni kunnollisen kokoinen kivenjärkäle, johon onnistuin törmäämään. Jälleen vihlasi ja huudatti. Nyt repiäminen tuntui pakarassa, sieltähän tuo ei ole vielä vihilonutkaan! Tulin sieltä pilivistä aika rytinällä jälleen alas. Tein lenkin kuitenkin nöyrästi askeleita harkiten. Kotona ukkokulta olikin sitä mieltä, että olen toivoton. Eihän tuollaista toheloa voi olla olemassakaan. Lapsetkin miettivät, olenko ollut aina tällainen, vai onko homma jo riistäytynyt käsistä. Tai pitäisikö sanoa jaloista. Kyllähän minä aina itsekin mietin, varsinkin sen jälkeen kun olen jotain toheltanut... Ei se kuulkaas ole helppoa näissäkään nahoissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti