Aloitin aamuni rentouttavalla ja ihanalla hermoratahieronnalla. Hierojani kanssa on loistava yhteys ja teen siellä muitakin elämän oivalluksia kuin hermopinteet. Kannattaa olla pari tuntia rassattavana, sillä moni asia aukeaa uudella tavalla.
Hieronnan aikana olin ruusupeiton alla ja tyynyssä oli myös ruusuja. En pidä itseäni olleskaan ruusuihmisenä. Tai siis olen kaikki nämä lukemattomat vuodet yrittänyt kapinoida sitä vastaan. Keväällä havaitsin ostaneeni ruusutunikan. Kaapissani on retku, jossa on ruusu edessä ja takana. Selässä myös teksti "forever happy", HUS:n hoitajat kommentoivat kuinka ihana idea... Aina ei tajua miksi jokin asia päätyy omaan kappiin. Niin ja päälle. Kesällä haksahdin ruusutoppiin. Eilen kauhukseni tajusin kulkevani kukkakoltussa. Ja ne kukat ovat punaisia ruusunkukkia. Luojan kiitos ne ovat villiruusuja, ettei mene liika paksuksi. Jotain särmää sentään ruusuissakin, villiyttä ja vapautta, hallitsemattomuutta ja kapinaa. Äsken luin artikkelin keski-iästä. Nainen on keski-ikäinen 42,8 vuotiaana. Minulla kolahtaa päälle ensi huhtikuussa tuo ikä. Vielä on aikaa puolisen vuotta olla villi ja nuori. Sitten alkaa seesteisyys ja aikuisuus... Matka järkevänä keski-ikäisenä ilman haahuiluja. Mietinkin saako minua tuohon muottiin?
Hieronnan jälkeen ryntäsin suihkuun. Samalla vauhdilla koulun vihkijäisjuhlaan. Todella lämminhenkinen ja ihana juhla. Typyt esiintyivät monissa ohjelmanumeroissa. Reettakin virittäytyi juhlatunnelmaan kotona; pukeutui juhlakolttuun, valkoisiin sukkahousuihin, nappaskenkiin ja hiuspantaan. Juhlassa tajusin, että Reetta on ainoa joka on pukeutunut ohjeiden mukaan. Alitajunnastani pulpahti ohjeistus valkoisista sukkahousuista. Aikas monilla se oli toteutettu, mutta meidän typyt pomppasivat rivistä. Huono äiti, en ollut tajunnut lukemaani ja tuonut sitä käytäntöön. Vai oliko sekin alitajuista kapinointia?
Meidän lapset ovat etuoikeutettuja saadessaan olla näin hyvässä koulussa. Huokailin penkissä ja tirautin muutaman liikutuksen kyyneleen asian tajutessani. En silleen, että olisi valunut, vaan silleen että kulmat kostuivat ja piti räpytellä. Muutenkin itkeskely on ollut vähäistä. En siis volise meidän tilannetta ja omaa tunnettani, jos silmät kostuu niin nykyisin pääsääntöisesti muiden puolesta. Yllättävä käänteinen oivallus tämäkin.
Juhlan jälkeen ostamaan ruokaa ja Reetalle lohtutikkari. Sitten koirien kanssa pyöräilemään. Sitten ruokaa uuniin. Jo ala-asteella minulle on jo opetettu, ettei lausetta saa aloittaa sitten-sanalla, mutta kapinoin tätä tietoa vastaan... Sitten ruokailimme. Fanny oli voipuneena peiton alla. Neidille nousi kuume, 38,2 asteeseen. Jälleen ryhtiote ja ajatusten skarppaaminen. Välittömästi yhteys osastolle. Jäimme kotiin, koska Tessakin on kuumeillut eikä eritteitä roisku... Puhelu Oulaskankaalle ja komento päivystykseen. Pakko on vain ylireagoida ja toimia kaikessa heti. Jätin Fannyn itkemään ja syömään loput ruokansa kun lähdin tankkaamaan. Ajatuksena oli soittaa, kun olen palaamassa ja napata muksu lennosta. Tajusin puhelimen olevan hukassa tai se oli todella hukassa, sillä istuin sen päällä. Puhelin-raukka jummittui täysin, mitä ilmeisemmin hapen puutteesta ja painosta. Ei auttanut kuin ajaa Pasin tykö, jotta se saatiin pelittämään.
Sitten nokka kohti sairaalaa, sinne on meiltä 30 kilometriä. Jälleen aikalisä, sillä saimme jonottaa parisen tuntia. Crp hiukan koholla; 16. Hemo 129 ja muut arvot hyvät. Diagnoosi, ei mitään pahempaa tulehdusta ja oireenmukainen hoito. Eli lähes turha reissu, mutta sainpahan mielenrauhan ja asiaan tuli puututtua välittömästi. Enempää ei mamma voi tässä asiassa tehdä. Kotona illalla yhdeksältä, siinäpä sekin päivä. Kaikki tunnit tuli tarkkaan käytettyä ja oli ihan hengästyneen voipunut iltayhdeksältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti