TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

VISERTÄVÄ VESSANPYTTY

Olemme nyt kaksi vuorokautta miettineet viserrystä, välillä se muistuttaa kurnutusta. Eilen paikallistimme äänen vessanpyttyyn, jonnekkin sen pytyn taakse putkistoon. Siis se vikisee monia tunteja päivässä, korkealta ja kovaa. Eilen valitimme siitä henkilökunnalle, tänään uudelleen. Nyt jälleen iltakahdeksalta valitin asiasta. Hoitaja kysyi, haittaako se sitten jotenkin? Voi perhana, tottakai se haittaa, enhän muuten valittaisi. Mielestämme pytyn kuuluisi olla suhteellisen äänetön lepotilassa. Ainakin meillä maalla on äänettömiä pyttyjä. Voi kuinka sieppasi, miksi sana ei mene niille huoltomiehille? Reetta on korjannut pahimmat ääntelyt potkaisemalla tai nyrkillä. Näin se hiljenee joksikin aikaa. Kunhan ei aggressiossaan murra varpaitaan, kun potkii pyttyä. Kaikkihan on periaatteessa mahdollista... Harmittaa lähteä taas yöhön pytyn vikistessä, sehän saattaa jopa herättää yöllä. Hoitaja kysyi siitäkin, onko ääntelystä jotakin haittaa öiseen aikaan? Mietippä itse; yksin sairaalahuoneessa heräät outoon ääneen. Saattaahan siitä jopa haittaakin olla. Muutama viikko sitten Reetan yöt olivat lääkkeiden tiputuksista johtuen resuisia, alkoi noita-akat hyppimään öisin vessassa. Nyt on noidat lannistettu suihkuverholla ja yövalolla. Emme tosiaankaan halua uutta mörköä viserryksestä. Viserrys kuuluu metsään ja lintujen pariin. Tai niin ainakin meillä maalla, kyllä tämä on ihmeellinen maailma. Saammepa kokea visertävän pöntönkin!

Te muut taisitte samaan aikaan katsoa Elämä lapselle -konserttia, kun minä kirjoitan vessanpöntöstä. Kyllähän nämä hommat jo tiedetään, ihan tutut ympyrät. Enää tämän päiväisten märinöiden jälkeen ei ohjelmasta välittynyt todellisuuskaan ja tarinat itkettänyt. Se on meidän tämänhetkistä elämää, tätä me elämme.
Ojelman aikana kysyin Reetalta, mistä se asenne löytyy sairauden kanssa taisteluun. Reetta vastasi; "hän on ihan sama lapsi kuin ennen sairauttakin, olihan minulla silloinkin jo asennetta." Totta, perusräähkä luonne on ollut havaittavissa ensimmäisestä rääkäisystä lähtien. Siinä ei pienenäkään paljon neuvoteltu, kun neiti jonkin asian päätti. Mitä ilmeisemmin tuo luonne nakattiin juuri oikealle tytölle meidän katraasta. Oliko tulevaisuus jo silloin suunniteltu, käsikirjoitus valmiina?
Minulla vilahti ylitöiksi, sillä katsoimme konsertin yhdessä loppuun saakka. Huomenna saan mennä kuulemma myöhemmin, kunhan muistan viedä nakkeja mennessä. Ajelin ihan hyvillä mielin mutkien kautta asunnolle. Ei satanut, tuulipuku suojasi hyvin, ei palellut, heinäsirkat sirkuttelivat, ei ollut paljon liikennettä ja oli lämmintä. Vielä on kesää jäljellä... Eikä asunnolla vessanpönttökään ääntele. Tästä tulkoon levollinen ja voimaannuttava yö.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti