TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

TISSIKELLO JA TÖRKYTERAPIAA

Eilen Reetan veriarvot olivat hulppeat, leukkarit 9,5, neutrofiilit 8,32, Hb100, trompparit 58 ja crp alle 3 eli normaali. Eilen siis on lopetettu antibiootit ja kasvutekijä. Nesteytystä vähennetty huomattavasti, sekin menee nyt  perus 10%-sokeriliuoksena. Ei siis enää rasvoja ja muita lisäyksiä. Suun kautta menee ravintoa valtavasti; eilen ainakin kaakaona noin litra, hernekeittoa puoli purkillista, valkosipulivoipatonki kokonaan, lättyjä ( pieniä ) 8 kappaletta hillolla ja kermavaahdolla... Eilinen tippatauko kesti liki viisi tuntia, joten vapaana neiti tanssi vakioita, balettia, kävi suihkussa ja testasi kädet vapaana liikkumista. Sekin on todella vapauttavaa kun ei tarvitse ohjata painavaa telinettä ja kymmeniä piuhoja.
Minä ajelin eilen heti aamusta kaupungille, oli jo toinen kerta kuukauden aikana! Näköjään ihminen tarvitsee hiplaamista, nollaamista ja törkyterapiaa. Reetalle ostin helmet, samanlaisia lähtee postitse muillekin tytöille. Ostin myös turkoosin huovan, peilin peilaamista varten. Kauhukseni eksyin myös kirjakaupan houkutuksiin. Siellä oli niin hyviä ja todella tarpeellisia tarjouksia. Minä vihkoneuroottinen ihminen silittelin, hiplasin ja silmäilin vaikka kuinka upeita vihkoja, mutten ostanut. Reetalle löysin hyviä värejä ja maalauspapereita. Nytpä voin minäkin vapaammin tarvittaessa niitä käyttää, ei tarvitse henkilöstön katsoa alta lipan kumpi niitä käyttää. Olemme nääs kaiken suurkuluttajia...
Löysin itseni yhdestä bling bling-kaupasta. Upeita rihkamia joka lähtöön. Hyllystä huuteli minulle sellainen messingin värinen pitkällä ketjulla oleva kaulakello, eli tissikello. Se halusi välttämättä osoittaa elämässäni uuden ajanlaskun alkaneen. Siis se puhui minulle, huuteli ja kertoi tarpeellisuudestaan. En voinut jättää sitä sinne, yksin. Mieleeni tuli joku seitsemänkymmentäluku ja Neuvostoliiton matkailu. Sieltä koko kylän naisille tuotiin tuliaisina kaulakelloja, miehet alkoivat niitä tissikelloiksi kutsumaan. En ymmärtänyt moisia hömpötyksiä silloin, mutta nyt olen tullut siihen ikään että näköjään ymmärrän... Onneksi tässä omassani on hillitympi väri, pidempi ketju ja se ei ole niin pramea. Reetta sitä kaulaansa kokeili ja antoi ymmärtävän hyväksynnän hankinnalleni. Minulle sillä on symbolinen merkitys, uusi aika, uusi ajanlasku. Reetta oli viime yönä nähnyt hyvää unta, oli kuulemma parantunut ja päässyt kotiin. Voi miten ihanan kuuloista, positiivista.
Kyselin eilen vielä tuosta käänteishyljinnästä, sitähän on joka tapauksessa, muttei se välttämättä osoita merkkejä päällepäin. Tällä hetkellä Reetalle menee 1/3 käänteishyljintälääkkeet, eli alimmalla mahdollisella annostuksella. Pienen verenkuvan lisäksi kokeita otetaan valtavasti muitakin, mutten ole niistä kiinnostunut, koska en niistä mitään ymmärrä. Antaa ammattilaisten niitä rauhassa analysoida. Niissä seurataan hyljintää, maksa- ja munuaisarvoja, monen asian eri pitoisuuksia, niiden vaihteluja jne. Hyljintälääke menee nyt suoneen, mitä se tekee sitten kun siirrytään suun kautta otettaviin. Onhan se sellaista nippelitiedettä, että huh huh. Niin paljon tapahtuu lapsen sisällä ja minä vain huolehdin rasvauksista, kannan ruokaa ja harrastan. Ilmeisesti voin siis olla äiti, enkä niinkään hoitaja. Sekin on vapauttava tunne. Välillä iskee tosin alitajunnasta kauhea peikko. Olenko liika vapautunut, liika leppoisa, enkö tajua, enkö suhtaudu tarvittavalla vakavuudella asioihin, olenko sokea todellisuudelle, liika optimisti ja niin edespäin. Mutta välillä on annettava lupa itsellekin relata. En todellakaan vain paistattele ja nautiskele, kummasti se todellisuus vain puskee pintaan viimeistään sairaalaan lähtiessä. Aamun rytmit ovat aina samat, ennen sairaalaan lähtöä. Jos yönsä on nukkunut hyvin, niin kyllä se kuulkaa silmien rakosistakin aamulla mieleen vilahtaa missä mennään. Miksi asun yksin, oudossa paikassa, miksi sydäntä puristaa, miksi on kiire sairaalaan, miksi on koti-ikävä. Todellisuus on läsnä joka ainoassa päivässä, onneksi ei sentään joka ainoassa hetkessä. Siis voin nauttia yhdessäolosta Reetan kanssa, ilman että koko ajan tiedostan sairaalamiljöön. Siihen vaikuttaa uppoutuminen lukemiseen tai taideterapia. Se on mieletön tunne kun inspiraatio vie.
Kello on nyt vartin yli kahdeksan, aika stailata itsensä. Eiku tissikello kaulaan ja menoksi!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti