TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

SOSIAALINEN ERAKKO

Täällä omalla osastolla on ollut hyvä olla. Olemme saaneet lukuisia halauksia ja tervetuloa takaisin- toivotuksia. Niin moni on tekstieni mukana saanut jakaa seikkailumme, tarinamme. Ihana saada palautetta.
Hämmennyin, kun avasin tänään koneen, satatuhatta kävijää oli eilen täyttynyt. Kiitos, nöyrä kiitos! Ihana kun jaksatte mukana, niin myötä- kuin vastatuulessa.
Olen syyllistynyt neulomiseen eli kutomiseen. Viime vuonna sanoin, etten aloita osastolla kutomista. Niska-hartiani eivät siitä tykkää ja en löydä moisessa kohtuullisuutta. Nyt sitten lankesin ihanaan lankaan ja veivaan itselleni kaulahuivia. Kaikkihan on taas seurausta siitä petroolinvärisestä käsilaukusta... Kenkiä ei löydy, niistä olen luopunut. Sitten ajattelin ostaa oikean värisen huivin, ei löytynyt. Sitten ajattelin ostaa säärystimet, ei löytynyt. Sellaiset kasarityypiset silmälasinsangat olisivat löytyneet, mutten uskaltanut niitä ostaa. Näinpä sitten päädyin lankakauppaan ja nyt veivaan itselleni huivia. Osatolla onkin kuin ompeluseuroissa, äiskät kiikkuvat kutimiensa kanssa aulassa. Näyttää olevan selkeä syksyn merkki.
Tänä aamuna Reetta oli hoitajansa kanssa tehnyt minulle jekun, muuten Reetta oli kuulemma ollut erittäin yhteistyöhaluton, joten sallittakoon. Hoitaja oli kutonut huiviani kierroksen ja tahallaan väärin. Kyllä Reetan nauru raikasi, kun asian tajusin. Onnistu, onnistui, ihana jekku!
Olen asunut nyt jonkin aikaa tornitalon potilasasunnossa. Ankea kämppä, josta käveli jääkaapin sisältö vastaan. Mutta viihdyn. Minusta on tullut erakko, olen asunut nyt reilun kuukauden yksin. Tuon asunnon patjat ovat aikansa eläneet. Parhaiten saan nukuttua 45 asteen kulmassa, pää parisängyn jalkopäässä, jalat jakkaralla. Eli näillä näkymin ei mitään asiaa omaan makkariin, tai ainakaan Pasin kanssa yhtä aikaa. Alkaa olla aika omintakeiset tavat. Siellä ei ole myöskään pyykkikonetta. Keksin alkukantaisen pyykkäystavan, idea tuli viinirypäleiden polkemisesta viiniä valmistettaessa. Suihkukopin lattialle vaatteet, pesuaineet ja juokseva vesi. Siinä sitten kun aikansa tallustelee, johan puhdistuu vaatteet. Hätä keinot keksii.
Tajusin juuri, että olen saanut päivittäin osastolla puhua muiden vanhempien kanssa. Purkaa tuntojani. Näin ollen oman nupin sisällön saa silloin analysoitua. Ei ole siis ollut tarvetta miettiä asioita täällä. Reetan kanssa myös asiasta keskustelin. Reetta tuumasi, että täällä ei tarvitse olla eristyksissä eli on muutakin kuin huone. Ei tarvitse olla yksin vieraalla maalla, on tutut vanhemmat ja ympyrät. Ei tarvitse purkaa ajatuksia tänne, kun ne on jo päivän mittaan ajateltu muiden kanssa. Näin ollen minusta on tullut sosiaalinen erakko.

1 kommentti:

  1. Käsityöt ovat erinomaista mielen terapiaa :) Tervehdys sukkuhullulta käsityöintoilijalta ja pitkäaikaissairaan lapsen äidiltä. Sukkia valmistuu enemmän kuin olisi tarvettakaan :)

    Tuo ilmaisusi sosiaalinen erakko on erinomainen, sopii myös minulle titteliksi. Kaikkea hyvää sinulle ja tyttärellesi!

    VastaaPoista