TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

sunnuntai 14. elokuuta 2011

NELJÄ P:TÄ JA MUITA MUISTISÄÄNTÖJÄ

Pinnejä, panta, pompuloita ja Pågenin korvapuusteja. Tällaisen neljän P:n ostoslistan neiti minulle kauppareissulle antoi, kaikki sai mitä halusikin. Hiukset ainakin toistaiseksi puskevat vain pituutta lisää. Niissä pysyy jo pinnit kiinni. Myös muut tykötarpeet pitää olla saatavilla. Peili on seuraavana hankintalistalla. Korvapuusteille kysyin vielä erikseen luvan, sillä niissähän on hiivaa. Sillä esimerkiksi tuorehiivat ovat pannassa, niinkuin simat ja kotikaljat. Myös vihanneksissa, marjoissa, siemenissä on paljon mietittävää.
Suihkut ovat pitkiä ja kuumia. Tällöin huoneen ilmankosteus nousee hulppeisiin trooppisiin lukemiin. Huoneet ovat siis eristys sellaisia, jokaisessa on oma paineilmansa. Eli siellä sitten hikoilemme koko sakki trooppisissa oloissa, kosteus haihtuu ja imeytyy sieltä ajan kanssa pois. Petivaatteet vaihdetaan joka päivä. Painoa seurataan kaksi kertaa päivässä. Viimeisistä Oulun hoitojakson mittauksista päätellen pituutta oli tullut noin sentti lisää ja painoa kilo, hyvä pyrähdys.
Osastolla ei saa vierailla. Siitä olemme tosi tarkkoja, myös hoitohenkilökunta pitää siitä huolen. Emme siis ole vetämässä muuta laumaa tänne aivan ensimmäisinä viikoina. Infektioriski kasvaa heti. Muulle perheelle pitää olla lääkäreiden suostumus. Käsihygienian olemme vetäneet äärimmilleen. Kynnet on leikattu, lakat poistettu ja korut minimoitu. Mennen tullen palatessa ja siinä välillä pesemme ja desinfioimme. Emme tingi siitä piiruakaan. Käsidesi kulkee joka paikasa paniikinomaisesti mukana. Ihan puistattaa, jos tajuaa koskeneensa Siwan ovenripaan, siitähän meni juuri puliukko ennen minua... varmaan tässä asiassa ylireagoikin, mutta mieluummin niin.
Yritän painaa muistinisopukoihin erilaisia maamerkkejä, etten jatkuvasti eksyisi. Pallo pyörii välillä niin lujaa, että suuntavaisto hämärtyy. Olen aina ollut kova hukkaamaan asioita, viime kuukausina sekin on mennyt äärimmilleen. Lähes päivittäin minulla on hukassa silmälasit, avaimet, rahapussi, oma identiteetti, erinäiset muut seikat. Välillä unohtelen lapsia, ostoksia, elikoita tai auton merkin. Yleensä haahuilen parkkipaikalla, yritän kaivaa mielen sopukoista suuntaa, auton merkkiä, värikin olisi kiva muistaa, rekkaria ei kannata ajatellakaan. Tosin rekkarin muistan nyt kun lapset siihen muistisäännön keksivät; EAG, eli Esa Aikoo Golffata.Välillä käytän kaukosäädintä ja yritän saada valot vilkkumaan, jotta saan suunnasta kiinni. Olen mennyt parkkipaikalle avannut auton ovet ja istunut autoon. Sitten olenkin tajunnut istuvani vänkärinpaikalla, vaikka olen itse kuski. Nolona olen siis kiertänyt auton ja hypännyt rattiin. Jos tytöt ovat olleet mukana, on takapenkiltä kuulunut häpeävä ääni; äiti... Lapsiraukat maastaoutuvat häpeillen, etteivät ihmiset tajuaisi kuinka hajamielinen ja hassu äiti heillä on. Mutta pääsääntöisesti minun muistini on loistava ja aivoni toimintakykyiset... Usko jos haluat!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti