Näköjään minulle on tullut tietyt aamurutiinit. suihkun jälkeen istun keittiön pöydän ääreen, avaan koneen ja juon aamukahvit. Nukuin peräti kahdeksaan, mikä minut oli uuvuttanut? Illalla pyöräilin jälleen syömään valkosipulietanoita, huuhdeltuna kuoharilla. Sillä ajattelin kohottaa maljan itämiselle, yksi tärkeä etappi saavutettu. Onko moinen käytös järkevää, ei varmaankan kaikkien mielestä. Mutta ihan ammatti-ihminen täällä on sanonut, että se on loistava tapa nauttia hetkestä ja saavutetusta tavoitteesta. Meillä on siihen oikeus. Se ei tarkoita, että tuulettaisimme voittajina, sillä matka on vielä pitkä. Reettakin oli eilen ihmeissään, miksen tuo mitään onnittelulahjaa. No mitenpä tuon, jos en saa poistua huoneesta ja lastenklinikan kanttiinikin on kiinni viikonloppuisin. Pussailin kyllä.
Keväällä kuvittelin, että rannasta tulisi minulle tärkeä. Paikka missä latautuisin, haukkaisin happea. Kyllä minä rantaan suuntaan, mikäli mahdollista. Tässä viikolla oikaisin itseni puistonpenkille selälleen. Katselin taivasta, lintuja, pilvienliikkeitä. Siinä asennossa myös aistin ihmisten askeleet, sepelinropinan jalkojen alla. Senkin voi kuulla, jos nilkuttaa. Siis minunkin länkkäämiseni voi myös kuulla, sillä sepeli rohisee eri tavoin. Tunsin myös tuijotusta, olinko outo makaaja, pulieukko kassinsa kanssa, sairaskohtauksen saanut ihminen tai vaan niin outo näky. Koiratkin olisivat väkisellä halunneet tulla haistelemaan lähempää. Olinko niin oudon hajuinenkin, sitä kyllä olen jatkuvasti...
Täällä asuvat ystävämme ovat kuulemma huolissaan minun selviämisestä liikenteessä. Olen kuulemma niin tohelo, että voin oikeasti jäädä jonkun vehkeen alle. Kieltämättä noita läheltäpiti-tilanteita on jatkuvasti. Autot vetävät punaisilla, melkein lähtee eturengas pyörästä. Meinasin jäädä myös ruohonleikkurin alle, se vaan puski kohti. Lastenklinikalta tuli auto, iskä katsoi vain vasemmalle ja minä tulin pyörälläni oikealta pyörätietä. Siihen se vain veti eteen, tieni tukoksi tajuamatta. Vedin jarrut täysille, sitten se kuskikin tajusi. Niin ja sitten jos ihan oikeasti tajuan itse olevani väärässä tai pyörä ei taivu toivotulla tavalla, alan huutaa. Sori, sori, anteeksi törttöilyni! Sekös ystävissä aiheutti myös hämmennystä, eihän täällä kukaan anteeksi pyytele huutele ajaessaan. Kaikki vain vetävät täysillä. Olenkin löytänyt oman reitin asunnolle. Yllättävää kyllä, se kulkee Mannerheimintietä pitkin. Siis tarjolla olisi lyhyempiä, rauhallisempia, suorempia ja turvallisempia reittejä. Minä vaan ohjaan pyöräni tapahtumien sykkeeseen. Nollaanko päiväni sillä, että on pakko pysyä skarppina. On myös kiva analysoida koiria, ihmisiä, vaatteita, ikkunoita jne. Eilen etanoita syödessäni yksi nuorimies veti kyynärsauvoilla ja rullalaudalla. Miksen minä silloin keppieni kanssa moista tajunnut. Näytti etenevän vauhdilla. Yksi nainen ulkoilutti kummikoiraansa, jokin pieni ja valkoinen. Koira ei kuulemma haluaisi millään ulos ja on kova kiire takaisin. Kerroin Reinon käyttäytyvän samoin välillä mummulassa, pysyvän pissaamatta pitkälle iltapäivään sisällä. Tulimme siihen lopputulokseen, että se on koirien tapa hakea sitä turvallisuutta oudommassa ympäristössä. Ennenkaikkea tulimme siihen lopputulokseen, että molemmat koirat ovat normaaleja. Noin paljon kerkiää selvitä asioita, kun ylittää Mannerheimintien vihreillä.
Nyt Reetta soittelee minua seurakseen. Parasta valita lyhin reitti pelkällä alamäellä, siten olen taas nopeimmin perillä lapseni luona. Sovitaanko, että tästäkin tulee hyvä päivä, päivä +10.
Saimme päivän arvot, kuulemma hyvää nousua neutrofiileissa havaittavissa; tänään 0,16 eilen 0,06. Leukkarit aamulla 0,2 ja illalla 0,3. Crp laskenut 19:sta. Kuulemma kovat suun ja nielun kivut ovat merkki itämisestä. Morfiinihuurut hoitavat niitä, mutta parhaiten hoitaa nousevat neutrofiiliarvot. Aamulla neiti tanssahteli, räppäsi suihkussa, lauleskeli. Välillä on ollut myös heikkoa oloa, huippasua ja päänsärkyä. Onko ne arvojen noususta johtuvaa vai tästä äärettömän raskaasta huoneilmasta. Iholla myös lievää kutinaa. Juotavaa menee jo ihan hyvin, myös muuta kiinteämpää suupala silloin tällöin. Olisi niin hyvä, että alkaisi taas ruoka maistamaan. Reetta on soitellut kavereilleen pitkiä ja hauskoja puheluja. Kun tippavehkeet ovat alkaneet piippaamaan kesken puhelun, on Reetta kavereitaan rauhoitellut, ei mitään hätää. Nämä nyt piippaavat vähän väliä, minä olen niihin jo ihan tottunut. Olemme siis viettänet päivämme hyvillä mielin ja toiveikkaina.
Ihan kymppipäivää koko perheelle!
VastaaPoistaTäydellistä 10 päivää teille molemmille sinne ja kotiväelle kotiin!!!
VastaaPoistaTäällä tirautettiin pienet onnen kyyneleet teidän onneksi ja itämisen kunniaksi! Voi kumpa pystyisi laittamaan pakettiin ison sylillisen
( ihan minun sylillisen ) haleja Reettalle ja sinulle ja sitten vain postiin!
Eihän sitä tiedä vaikka posti teille pian jotain tuokin...
Tsemppiä tähänkin päivään !
Heipä taas!
VastaaPoistaLueskelin tuossa uudestaan kirjoitustasi parin päivän takaa niistä Reetan peloista, kivuista ja muista nyt niin raskaista asioista. Palasin ajassa oman sairauteni tuohon vaiheeseen. Kyllä elämä oli todellista tunteiden vuoristorataa silloin. Kaikki tunteet olivat ääritunteita. Pelko oli äärimmäistä, suoranaista kauhua, myös ilo edistymisestä oli tosi vahva, jopa euforinen, kokemus. Mikään ei ollut tasaista.
Minäkin mietin, samoin kuin Reetta nyt, että tuleeko minusta enää entisenlaista Tuulaa, vai jäänkö jotenkin omituiseksi outolinnuksi, josta kaikki heti huomaavat, että " tuossa tyypissä on jotain outoa".
Ja totuuden nimessä on sanottava,että kyllähän tällainen kokemus muuttaa. Sitä kun joutuu käymään sellaisten asioiden äärellä, joihin useimmat eivät elämänsä aikana törmää. En kuitenkaan pidä noita muutoksia huonoina asioina, milteipä päinvastoin. Näiden kokemusten myötä olen saanut tilaisuuden mm tutustua itseeni paremmin, oppia näkemään muiden vaikeuksia uudella tavalla. Olen myös saanut tilaisuuden opetella oikeanlaista nöyryyttä (ei siis nöyristelyä) elämän edessä.
Vaikka kukaan ei tietenkään tällaista sairautta elämäänsä halua, on meillä kuitenkin mahdollisuus vaikuttaa siihen, mitä se elämässämme saa aikaan.
Reettakin on jo saanut huomata, että hän on vahva ja urhoollinen tyttö, joka tekee sen, mitä pitää, vaikka välillä sydän vapisee pelosta eikä tunnu yhtään urhoolliselta. Reetta on jo voittanut monta taistelua, vaikka sota vielä onkin kesken. Tähänastiset voitot antavat voimaa ja luottamusta tuleviin koetuksiin.
Kokonaan tämä aika ei varmaankaan unohdu, mutta sen muisto haalistuu, ja se jää taka-alalle voimavaraksi, jonka tarvittaessa voi ottaa käyttöön. Kipukaan ei unohdu, mutta ei se jää piinaamaankaan. Sen sijaan siitä jää tieto, että se on kestettävissä, ja että minä, Reetta, kestän kipua. Ei Reetta jää sairauden leimaamaksi, vaan hänestä tulee taas nauravainen, iloinen ja eläväinen tyttö kavereineen, kouluineen ja harrastuksineen.
Ulkonäköasiat ovat onneksi niitä, jotka eivät ole tulleet jäädäkseen. Muistan kyllä kuinka kurjalta tuntui, kun peilistä katsoi joku tyyppi, jolla ei ollut tukkaa eikä nenääkään meinannut näkyä kortisoniposkien takaa. Mutta hetki vain, ja Reetta on taas entisen näköinen söpö pikku prinsessa.
Tällaisin ajatuksin halusin teitä tänään lähestyä. Nämähän ovat tietty vain minun kokemuksiani, ja joku muu on varmaan kokenut ne eri lailla. Reetalle tulee sitten ihan ikioma kokemuksensa.
Uskoa ja luottamusta tulevaan teille kaikille.