TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

sunnuntai 21. elokuuta 2016

TEMPOMISTA

Tempoa, vauhtia ja tahtia, onhan sitä. Suorastaan tempomista aiheesta, tilanteesta ja asiasta toiseen. Tempomme on aika napakka. Ei sillä, monta kertaa napakka, tuttu ja turvallinen tempo onkin hyvä seikka, siinä on helppo askeltaa. Toki nyt näin syksyn alussa, rytmejä koulun ja muidenkin asioiden suhteen hakiessa, sellainen turvallinen ja jouhevan nautittava tempo menee enemmänkin kellon kanssa kilpaa tempomiseksi. Joskus jopa riuhtomiseksi. Mutta koen, että tempoa ja tempomistakin tarvitsemme.

   Eilen aamulla metsäretkellä ajattelin taas sen seitsemää aihepiiriä, joista tekisi mieli kirjoittaa, pieniä arkisia oivalluksia jakaa. Mutta samaan aikaan tempoilin mättäältä toiselle sieniä bongaten, näppäimistö oli aika kaukana. Ja sitten kun sieltä mättäiltä kotiin pääsee, tapahtumat ja tilanteet määrittelevät nopeallakin tahdilla temposta. Tahtipuikko heiluu ja heiluttajia riittää. Hmmm, josko opettelisin käyttämään sellaista sovellusta, johon voisin vaikka sanella ajatuksia mättäillä pomppiessa. Kutkuttava ajatusleikki, menisi tasan ajatusvirtojen mukaan, mitähän siitäkin seuraisi. Vedänpäs katkelman, sillä asiahan alkoi kiehtomaan suunnattomasti. Eli jos sanelisin koneelle sen mitä mielessä liikkuu, kone ei tietenkään sensuroisi, laukaisisi kaiken eetteriin ja teidän luettavaksenne, meinasin ajatella että iloksi, mutta eihän se aina välttämättä teitä ilostuttaisi...

   "Tämä se tekee hyvää, olipa hyvä kun sain lähdetyksi. Kivaa näyttää Vernallakin olevan kameransa kanssa. Aina sama kaava, muka ei tekisi mieli lähteä, mutta sitten ei saa metsästä pois. Ihana kuinka niistä aina kuoriutuu aitoja metsäläisiä, samat metsät kun minunkin lapsuudessa. Tietävät mille kalliolle haluavat, tutut maastot. Puolukoita, onpas niitä, vähän raakoja vielä. Perhoset eivät ole vielä heränneet, siksikö ne ovatkin päiväperhosia nimeltään, nythän on aamu. Onko se perhosenkin raskaampi lentää aamukasteisilla siivillä. Onpas paljon kastetta. Missäköhän ne nukkuvat. Haperoita, nyt niitä löytyy kun rouskuja lähdin hakemaan. Tosi hyviä, ei yhtään etanoiden jyrsimiä. Yäk, heti oli etana sormessa, leikkaanpa sen palan sienestä ja etanan sen mukana, ei jää ruokailu kesken. Jännä miksi etana pienenä ja elävänä on yäk, ja sitten tilaan oikein vapaaehtoisesti valkosipulietanoita ravintolassa. Proteiininlähde, olisikohan, jos paistaisi sienet etanoineen ja toukkineen. Nykyäänhän ne ovat muotia. Jos poukkoilisin suu auki ja söisin hyttysen elävältä, paljokohan olisi päivän suositusannos. Haperot ovat niin hyviä, aina muistuu entisen työntekijän perheen kanssa tehdyt metsäretket, sienestykset. Kuinka lapsilauma söi nurisematta ja kyseenalaistamatta haperoista haudutettua kastiketta pastan ja parmesaanin kanssa. Lihaisia ne ovat, kunpa kaikki uskaltaisivat kokeilla. Onhan täällä onneksi rouskujakin. Ihania, tuolla ja tuolla. Nyt haisee tuore kakka, Kaino, oliko se pakko siihen mättäälle vetää. Olisit nyt vähän kauemmas mennyt. Kunpa en liiskaisi, kunhan en siihen liukastuisi. Olisihan se kiva taas ajella tuoreelle sille ihtelleen haisevana kotiin. Koirat ovat kans metsäläisiä. Vetävät irrallaan, mutta kuitenkin lähellä, varmaan minä olen heille hajuetäisyydellä. Ihana sammaloitunut kivi, onkaloita, miniatyyrimetsää. Mieletöntä torvijäkälää, nyt Verna heti tänne kameran kanssa, ennen kuin kivi ja jäkälät karkaa. Ei ne tavallaan karata voi, mutta tuolla on hapero, joka pian karkaa, jos en hae sitä. Ja sitten hukkaan tuon mielettömän paikan. Paljon pintoja, struktuureja, muotoja, värejä, mieletön määrä pienessä palasessa luontoa. Voi noita olisi vaikka kuinka paljon, pitäisi ottaa jäkälä- ja sammalkirja mukaan, voisi tutkia. Mutta tämäkin retki tuli taas niin yllättäen, ei siinä ehtinyt kirjoja kaivella. Mitäs jos Lillukan tarinoissa syventäisin vielä niitä metsäjuttuja. miten osaisin maalailla sanoilla lukijalle metsän maisemia, tunnelmia, pintoja, lapsiperspektiivistä. Lillukalla voisi olla jäkäläkirja mukana, se pitää muistaa. Dialogia, otankohan sitä Lillukan tarinaan, se on aina yhtä vaikeaa minulle. Tai siis en uskalla. Kuitenkin olen sitäkin kokeillut, pitää kysyä kirjoituksenopettajalta mielipidettä, testailla ja kokeilla. Hämähäkinseittiä on nyt joka paikassa, suussakin, onkohan hämähäkki seitissä kiinni ja minussa nyt kiinni. Kaino on taas aivan risujen peitossa, se on outo elukka. Taas haisee kakka, Reino, ihan viereenkö piti rykäistä. Vernan piti tuokin toimitus ikuistaa, kaikkea sitä kuvaakin. Voisiko instaan julkaista eläimien paskannuskuvia, onkohan kukaan moista keksinyt. Meidän kuvasarja olisi aika napakka, tuotoksia olisi muutama päivässä. Siellä lapset kyykkisivät pitkällä putkella tsuumaten kun kissa kakkaa, koira kakkaa, kissa, koira, jopa niitä nyt olisi. Häiritseeköhän kuvaaminen elukkaa, ihmistä häiritsee varmasti jos kakkaamista kuvaa, eipä ole kokemusta. Monttu, olipa syvä, nitkahti. Aina unohtuu jalkoihin katsoa. Onneksi ei ollut vettä saappaanvartta enempää. Polkuja, niitä on paljon. Voisin tästäkin kirjoittaa, siitä miten niihin voi suhtautua. Monia oivalluksia, niihin olen nyt melkein jokaisella sienireissulla törmännyt. Mitenkähän senkin asian osaisin kirjoittaa niin, että lukija oivaltaisi saman oivalluksen. Se on minulle ollut aika hämmentävä asia, mutta sehän on tavallaan elämää, polut, elämänpolut. Kukahan nämäkin polut on tänne tehnyt, mistä ne ovat syntyneet, kuka niitä ylläpitää. Mielenkiintoisia. Polkusarjan kuvas, onkohan instassa sellaistakaan. Kivoja kuvakulmia Verna löytää. Aamukasteinen aarniometsä, salaperäinen ja sitten siellä alakulmassa kyykkää Reino. Onneksi haju ei ole kuvissa mukana, eikä Reino kaikissa kuvissa. Polku, sama polku, kun sen kulkee kerran tiettyyn suuntaan noita sieniä tsiikaillen. Kun luulee löytäneensä kaiken nähneensä tarpeeksi, kannattaa kuitenkin palata samaa polkua. Tosi monta kertaa olen paluumatkalla nähnyt uudesta vinkkelistä ja löytänyt uusia poimimattomia rouskuja, vaikka muka menomatkalla poimin kaikki kasvaneet. Mistä niitä tulla putkahtelee selän taakse. Tämä se on, se ajatus, sama polku eri suuntiin kuljettuna, kuinka eri asioita näkee. Kumpi suunta voisi olla se myötäkarva, voiko sitä ajatella vasta ja myötäkarvana, sopiiko karvamääritelmä polkuun. Taas nuo karvaiset kaverit sekoittivat ajatuksen. Siis oikeastaan paluumatka voikin olla se myötäkarva, jopa helpompi, positiivisia löytöjä tutulta reitiltä. Elämä on siis kuin polku, tuttu polku. On silleen pakko mennä ja etsiä, hakea, tempoa, väkiselläkin kaivaa asioita polunvarrelta. Niin kuin Reetan tilanne, raskaskin polku, josta yrittää koko ajan löytää jotain hyvää, uutta, etsimällä etsiä. Monen tekijän summa. Onkos se sitten rohkeutta vai laiskuutta, kun palaa samaa polkua takaisin. Toisaalta se on myös oivalluksia, uusia tajuntaakin räjäyttäviä, tai etes tajuntaa ravisuttavia oivalluksia. Ei räjäyttämistä, se on negatiivinen pamaus. Sama polku, kun palaan takaisin, tajuan että jotain jäi näkemättä ja kokematta, oivaltamatta yhteen suuntaan mennessä. Paluumatkalla, olkoon se nyt sitä myötäkarvaa, tajuaa samat asiat uudelta kantilta. Toiseen suuntaan mennessä on pakko mennä ja tehdä ratkaisuja, etsiä, löytää, hakea väkisellä. Jokainen rousku paluumatkalla on positiivinen yllätys. Jopa jauhan, mutta selviääkö se nyt muille jos jauhan, se on ollut aika tärkeä oivallus. Elämää pitää uskaltaa katsoa peruutuspeilistäkin, löytää hyviä asioita kunhan uskaltaa kohdata. Onkohan minulla burnoutti, olenko liika väsynyt, miksi en olisi. Milloin on liian väsynyt? Jokainen kesä on aina semmoinen väsyttävä, ei lomasta ja rentoutumisesta tietoakaan. Olenkohan tarpeeksi hyvä äiti Reetalle, entäpäs muille. Osaanko tehdä oikeita asioita, ainakin eilen näytti etten oikeita tehnyt kun hytkyin tyttöjen edessä. Mutta samalla ne olivat tyytyväisiäkin, vaikka häpesivät, muka. Vernan alahuuli väpätti, luulin että nyt kouraisi häpeä niin syvältä, että lapsi itkuun purskahtaa. Silloin minuakin kouraisi, mutta sillä olikin suu täynnä sapuskaa, siksi alahuuli heilui. Pieni, jo niin iso tuokin. On sillä sääriä, niistä on hyötyä metsässä. Jokohan Pasi on Reetan ruokkinut ja aamuhommat hoitanut, en soita, kait ne muistaa mikä on aikataulu aamulle. Hyvin ne jäi nukkumaan, ovi kyllä kolisi, miksi se aina kolisee silloin kun yrittää hiljaa liikkua. Aina joku paikka rytisee, minä kun en osaa salaa mitään. Pitäisi ottaa itseä niskasta kiinni, miettiä mitä suuhunsa laittaa, etanavalio. Karsia hiilihydraatteja, maha ei niistä tykkää. Pitääköhän Reetan väsystä huolestua? Järki nyt käteen, älä ala panikomaan, miksi paniikkivipu on koko ajan, aina joka asiassa niin herkässä. Mutta pelko ja paniikki on niin elämääni, joka puskee alitajunnasta, vaikka ei haluaisikaan. Onneksi samikset vanhemmat ymmärtävät aina kun asiasta kertoo, ei välttämättä muut. Burnoutti, siksi, siihen vedoten ja sen varjolla saan olla justiinsa niin paniikissa ja seko kuin haluan. Ha, heti helepotti, kun tavallaan luvan annoin, itseäni ymmärsin. Onhan nuo muutkin väsyneitä, miksei Reettakin. Onhan se tämänhetkinen polku Reetallekin aivan outo ja tuntematon, paljon uutta, vaikeaakin maastoa, koko ajan. Miltähän kaikki lapsesta tuntuu? Voi kunpa Reetta pystyisi kertomaan ajatuksiaan. Kuulenko häntä oikein, siis ymmärränkö? Onko polku sellainen minkä lapsi itse valitsisi, jos voisi?  Näillä faktoilla siis valitsisi. Polku on myös parisuhde, ikä, elämä laajemmin. Mikä tahansa ihmissuhde, pätkä elämänpolkua, ajanjakso. Moniko uskaltaa kääntyä samaa reittiä takaisin, voiko asioita korjata paluumatkalla? Eikä todellakaan ole järkeä jokaista polkua ees takasin kulkea, eihän sekään mitään edistystä tai kehitystä olisi. Kun tajuaa jonkin virheen, virhearvionsa menomatkalla, onko se menomatkalla tehty asia korjaamaton. Toisaalta paluumatkan oivallukset ja löydökset eivät suinkaan aina niitä virhearviointeja ole. On myös asioita, joista tekee mieli itseä kehaista, kuinka siinä ja siinä mutkassa tajusikin katsoa sammalen alle ja miettiä mitä siletä löytyy. Paluumatkalla kerätty rousku maistuu kuitenkin samalle kuin menomatkallakin, ei se siihen vaikuta. Sienisalaatissa se on täysin pätevä, samaa sukua ja makua, vaikka tuli menomatkalla sivuutetuksi, paluumatkalla vasta löydetyksi. Jos tuohon asiaan vertaa, niin miksi ei voisi korjausliikettä paluumatkalla tehdä, jos tarve vaatii? Voihan sen, kun tarkemmin ajattelee. Samahan on mielipiteilläkin, kun asioille löytyy uusi katsantokanta, vaikka saman polun paluumatkalla, voi mielipidettä muuttaa, kun siihen löytyy uudet rouskut. Perusteet. Miten ihimeessä osaan tuon kertoa tai kirjoittaa, sillä se on ollut nyt monen rouskun kohdalla selvä oivallus, juuri niiden paluumatkalla löydettyjen, iloisena yllätyksenä löytyneiden. Ei se ehkä olekaan laiskuutta, paluumatkalla matkasta voi jopa nauttia, kun uskaltaa kääntyä samaa reittiä takaisin. Alkaa aurinkokin nousemaan, aamukasteet kuivumaan. Ajantaju häviää, tämä on hyvä paikka rentoutua, metsä. Kunpa kaikilla olisi se oma metsänsä, paikka nollailla, ajatella, poukkoilla. Onneksi sain lähdettyä, varmaan viiden tai kuudes metsäkeikka, ei se varmaan ole burnouttia, silloin ei metsät kiinnosta. Luulisin, tai tuskin näkisi noita rouskuja ja haperoita, torvijäkälän punaisia päitä. Äsken Verna kyllä sanoi, etten nähnyt kauneimpia torvijäkälöitä, onneksi se kuvasi ne minulle, olin kuulemma tallonut päälle. Onpas Reinolla ohuet kintut, mikähän onkalo se oli jossa kävi. Putoankohan itse kohta samaan. Näyttäisinkö minäkin sitten samalta, kun sääret kastuisi, ohuet sääret iso vartalo, eriparia. Kainokin löysi, mennyt paljon syvemmälle. Paljonkohan se kello lie? Ajantaju se katoaa, nyt näkyy perhonen. Verna, iso liitelee tuolla, kamera tänne. Mitenkähän Reetta jaksaa ensi viikon rytmit, kun en itsekään tahdo jaksaa. Mutta toki nämä eka viikot ovat sellaista säätämistä, hakemista. Pitääpä taas muistaa soittaa siitä keskiviikon kuljetuksesta, olen varmaan raivostuttava vanhempi, mutta pitäähän sitä tietää milloin haetaan ja palautetaan. Kuuluuko minun säätää tässä? Tavallaan kuuluu, yhdessähän tässä opitaan, kaikki. Kelaltakin oli viesti, mitähän nyt. Että minua raivostuttaa, niitä ei saa puhelimella kiinni, mikseivät ne soita jos on epäselvää. Viestittely Kelan kanssa on niin tyhmää, aina tulkinnanvaraista mitä viesti tarkoittaa, oliko siinä kaikki. Voi kunpa Reetta tuosta tokenisi. Pääsisi eteenpäin, löytäisi vaikealtakin polulta niitä uusia asioita, vaikka samaa polkua palaisi. Pakkohan se pyörätuolilla on rullata samaa reittiä, jos on kerran yhteen suuntaan päässyt, miksi ei palaisi samaa reittiä, jos on löytänyt passelin. Toki uusia polkuja kokeillemme, mutta ei mahdottomia kerralla, samaan aikaan Reetta rullailee todella monilla uskomattomilla ja hämmentävillä poluillakin. Pelottaakohan Pasia varjoliito? Vai jännittääkö? Aika hyvä ilma sille, kait se tykkäsi lahjasta? Uskaltaisinkohan minä? Jaksaisiko mikään varjo, puhuri tai ilmavirta minua nostaa, yltäisikö valjaat ympäri. Entäs jos olisin kaikin puolin sopimaton, jos se lentäjä sanoisi, ettei halua ja voi ottaa minua mukaan taivaalle. Olisinko liian rasittava ja raskas, painajainen leijutettavaksi, taivaallahan pitäisi nauttia ja olla kivaa, sekoilisinko sielläkin. Säätäisin, koheltaisi, vahingossa mokailisin ja vetelisin vääristä vivuista ja poks tultaisiin syöksyllä alas. Varmaan toisi liitimen alas alta aikayksikön ja vapauttaisi valjaista, kiitos ja näkemiin, ei ilman virtaukset riittänyt pidempään lentoon. Osaisiko olla panikoimatta taivaalla, vai iskisikö idioottihysteria? Olisinko sellainen henkilökemiallinen ihminen, että minua ei edes huolittaisi? Toivottavasti Pasin liito onnistuu. Pitääköhän tässä kotiin, kohta "Varjo" soittaa ja pitää olla kentällä. Haperoja lauma, hitsi kuinka hyviä. Rouskuja löytyy myös laumoittain, kannattaa aina tutkia tarkkaan vierestäkin. Kuusien aluset, siellä monta kertaa, ja kannoissa. Kuinka kaunis on kokonainen pieni ryöpätty rousku sienisalaatissa, noita äskeisiä en pilko. Onpas jo syksyistä, mihin se kesä meni?  En taaskaan tajua, tykkään syksystä, onneksi kesä on valmis. Kurjet kiertää taas yläpuolella, äänistä tiedän. Nyt kyllä pitää saada nuo likomärät iloiset koirat autoon ja Verna myös. Ihana kun se keskittyy tuon kameran kanssa. Huppu päässä, ainakin erottuu kirkkaassa takissaan. Verna täällä on perhosia, amiraali, neitoperhonen ja herukkaperhosia. Viime sunnuntaina oli suruvaippakin. Olikohan se parin viikon takainen jättitoukka horsmassa joku noista. Upeita, Verna äkkiä, tänne. Hei ota nyt noistakin kuva, miten ihmeessä koirat voi ristiin paskoa!..."

   Nyt heiluu tahtipuikko taas terävällä tempolla. En siis ehdi asioita availemaan, auki kirjoittamaan, jäätte tasan sekavaan hämmennykseen, joita mätäsaivoituksissani päästelin eetteriin. Aurinko paistaa, kohta tulee vieraita. Positiivista tempoa sinunkin päivääsi!

6 kommenttia:

  1. ❤ Voi semmoinen metsässä rämpiminen tekisi hyvää itse kullekin. Sais sitä paniikkivipua vähäsen edes höllennettyä.

    VastaaPoista
  2. Oi mikä ihanan hengästyttävä metsäretki teillä! Miten sinä ehdit kaiken tuon nähdä,mietiskellä,havainnoida... Tulee mieleen että mitenköhän sokkona ja kuurona itse siellä kuljeskelen! On sulla terävät aistit,varmaan tuossa rumbassa terävöityneet vielä entisestään. Täytyykin seuraavalla kerralla yrittää itsekin nähdä saappaidensa kärkiä pidemmälle! Kiitos tästä silmiä avaavasta tekstistä ja voimia ja aurinkoa syksyynne!

    VastaaPoista
  3. On se hienoa että meiltä löytyy noita nollaamispaikkoja, nytkin tulis niin tarpeeseen, rutistus!❤

    VastaaPoista
  4. Tiina, mitä teille kuuluu? Kaipaan jo upeita tekstejäsi!

    VastaaPoista
  5. Upea,rehellinen ja elämänmakuinen kirjoitus uudessa Kotivinkissä.Kannattaa lukea.

    VastaaPoista