TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

lauantai 28. toukokuuta 2016

KISSA(T) PÖYDÄLLÄ

Nostetaan kissa pöydälle... Sehän on vanha sanonta, kun aletaan setviä jotakin asiaa, aihetta, patoutumaa, kiistaa, vaikeaa juttua, konfliktia silleen perusteellisemmin. Monta kertaa se on arkakin asia, jopa vaalittu tabu, joka vain jossakin välissä tulee tiensä päähän, kenties seinää vasten. Siihen on silloin ihan pakko syystä tai toisesta pysähtyä ja keskittyä, nostaa se kissa pöydälle.
   Onhan noita kissoja. Kaiken värisiä, kokoisia ja kaikenlaisia. Moni kissa itsekseenkin pöydillä pomppii, kiipeää itse tutkittavaksi, näytille, esille. On hetkiä, että niitä on useitakin yhtä aikaa, useallakin pöydällä. Joku kissa ei pysy, vaikka kuinka nostaa, on sen verran itsepäistä sorttia. Tälle aamulle olen itsekseni jo kolmea kissaa kannellut, pöydille ja pois. Kovin on monen painoisia, rentoa ja vähemmän rentoa kissaa. Jäntevää ja luottavaa, sitten on pois pyristelevää. Kapinoivaa ja kamppailevaa, vastahakoista. Kehräävää ja sähisevää. Kyllä tähän laumaan tunteita ja persoonia mahtuu.
   Tämä koneemme on nyt siis olohuoneen nurkassa, josta on suora näköyhteys kesää puskevalle takapihalle ja terassillemme. Ihan hyvä paikka koneelle, hiljaisina aamun tunteina. Tällä hetkellä koneen naputus on suurin ääni, mitä nyt elikoiden ääntelyt ja tassujen rapinat lisäksi. Kuulen omien korvieni kohinan, niskani rahinan, kaappikellon tikityksen, jääkaapin, takapihan suihkulähteen. Lintujen konsertitkin kuuluvat, sen sataa sointua. Juon aamukahvia, Reetan isosta pöllökupista, omani oli tiskikoneessa. Sänkyjä näyttää olevan tyhjänä, lapsia nukkuu kaiketi Mökömajassa. En ole vielä laskenut ketkä kaikki ovat itsensä ulkoistaneet. Kello on seitsemän, on lauantai.
   Reetta tuossa kuiskaili kuuden paikkeilla, kävin peittelemässä. Pasi neidin meidän keskelle nosti, mitä ilmeisemmin nukahtivat uudelleen, kun ei kuulu tarinaa. Sielläpä nukkuvat. Katsoin oman aikani koittaneen ja hiivin kahvinkeittoon. Terassilla on ikkunoita vasten sohva ja iso pöytä. Tällä hetkellä pöydän nokassa maailmaa ihmettelee Vieno. Raikas valkoinen kissamme. Toiselta reunaa pöydälle kipusi upea kiiltomusta kollimme Väinö, nyt se jatkoi matkaansa sohvan karmille ja tuijottaa siitä suoraan meikäläistä. Tollo kuuluu syövän ja Tinkamme lähti kuin rasvasalama pellolle, kun takaoven aukaisin. Eilen tytöt olivat seuranneet apinaoppimista kissojen tapaan. Viime viikolla Tinka vakli Väinöä muutaman metrin päästä. Eilen Väinö oli heinää syönyt, Tinka oli seurannut heinätupsun toiselta puolelta. Aikansa katsonut ja alkanut itsekin jyrsimään. Isoja paloja oli vedellyt ja yökkinyt, mutta opetellut kuitenkin. Vienohan näytti kiipeilyn mallia, sitä muut seurasivat ja nyt koko laumalla Mökömajan katolla ja terassin kaiteilla keikkuvat. Koskaan aikaisemmin ei kissat olleet menneet Mökkärin katolle, kunnes tuo kuuro rämäpäämme sen keksi. Keittiössämme on kaksi ikkunaa apupöydän päällä, suoraan etupihalle. Se on kissojen vakipaikka, usein seuraavat mitä tiellä ja ennen kaikkea pihallamme tapahtuu. Kun ajaa autolla pihaan, kissa reagoi siihen nopeasti ja juoksee ovelle vastaan. Kodinhoitohuoneessa kissojen ruokakupit on nostettu pöydälle, syystä että koirat eivät niitä saa. Hiekkalaatikon kannen päältä on hyppylinja pöydänreunalle ja siitä kupeille. Pienimmät hyppivät sitä kautta ja kollit komeat loikkaavat suoraan kupeille. Toki jos tassut ovat aamukasteiset, niin kolleillakin saattaa ote livetä ja pudota. Linjahan on silloin suoraan koko lauman vesikuppiin, sehän ei ole kiva lipsahtaminen se. Useina öinä Reetan tyynyn vieressä on nukkunut Vieno, kissa hakeutuu siihen ihan itse. Vaihdoimme sänkyjemme paikkoja kamarissa, yritimme tehdä muutoksia. Useilta tahoilta kun saamme ohjeita, jos vaikka koittaisimme järjestää ja mööbleerata, joo olemmehan sitä koittaneet, mutta kun sängyt ovat tietyn kokoisia ja neliötkin saman kokoisia kuin kaikilla muillakin. Vaikka suuruudenhullu olenkin, niin kaikkea ei silläkään taipumuksella muuteta.


   Tähän saumaan napsahti sähkökatko, taisi täältäkin muutama tallentamaton rivi kadota. Lähdin siis muiden aamuvirkkujen mummujen ja tummujen tapaan kauppaan, kun ei kerran naputtelu onnistunut. Nyt on sitten jääkaappi siivottu pikaiseltaan, täytetty myös. Aamupalat naposteltu, muutaman murkkukisulin sähinät kuunneltu. Jännä, mikä se pistää pitkän ulkona nukutun yön jälkeen sähisemään ja sihisemään. Vaikka äitikissa croisantteja aamupalaksi toi, teki munavoita ja karjalanpiirakoita osti. Samoin nuo karvaiset kissamme kritisoivat välillä äänekkäästikin aamupaloja ja tarjottavia. Eilen aamulla oli tiukkaa katsetta, kun ei pehmeää aamupalaa ollut tarjolla, pelkkiä naksuja, kinkkua, raejuustoa ja juustoa. Mitä nyt hädissäni jääkaapista kissoille löysin. Saimme myös aamupäivävieraat iloksemme, kissaihmiset, kivaa! Kuinka paljon kissojemme seikkailuja piti takapihalla seurata. Onneksi kissat heittäytyivät myös hoidettaviksi.


   Tälle viikolle olen sen muutaman palaveria istunut, ollut nostamassa kissoja pöydille. Monenlaisia. Samoin olen ollut osallisena yllättävienkin kissojen pöydille nostoissa viimeisten viikkojen aikana. Kipeidenkin kissojen käsittelyssä. On myös tullut yllättäviä ja positiivisia kissakokemuksia. Ehkä, sana painolla ehkä, niitäkin kissoja joskus ruodin, jahka aika on kypsä.


   Ensi viikko on minulle äitinä arka, kipeä, todella valpas, epäilevä, leijonaemomainen kissa pöydälle nostettavaksi. Minua ahistaa suunnattomasti tuleva sairaalaviikko, mutta yritän olla siitä ahistumatta tai sitä ääneen laulamatta, jotta Reetta ei saisi vaikutteita. Minulle on myös napakasti sanottu: "Jos kerran olet sitä mieltä, että tyttäresi ymmärtää, niin voisitko sanoa sille, että tekee ja sanoo mitä pyydetään... Enhän muuten voi sitä todeksi uskoa. Niin, siitä sessiostahan määräytyy monikin asia, terapioiden tarpeellisuus ja kehittymisen mahdollisuus..." Niin, saadapa kissa kehräämään ja tottelemaan käskystä, jopa painostuksesta, Reetta kissa nimittäin. Ei onnistu, kyllä tuon lapseni sen verran tarkkaan tunnen. Moni asia kun riippuu myös vastapuolesta, sekin merkkaa äärettömän paljon Reetalle, saa merkatakin. Olen siis saanut lausuntoja arjessamme eläviltä ammattilaisilta, kuinka he asioita tulkitsevat, onpahan jotain kättä pidempää itselläkin esitettäväksi, eikä yksistään äitiparka leijonaemon höpinöitä. Torstaina Reetan seurana oli pari tuntia ihminen, joka on viimeksi helmikuussa Reetan nähnyt. Reettapa tunnisti, muisti hänet välittömästi. Voi kuinka raikas, innostunut, suora katse ja välitön lämmin hymy. Samainen henkilö totesi, että Reetta ymmärtää ihan kaiken ja heille löytyi jo parissa tunnissa yhteys, tai se helmikuinen yhteys jatkui. Se lämmitti suunnattomasti omaa mieltä kuulla, sillä näinhän heti ilmeestä lapseni tulkinnan, se oli molemmin puolista.
   On myös kysytty itkeekö Reetta. Mielestäni Reetan ei tarvitse arjessa itkeä, eikä edes itkeskellä. Onhan toki ihmisiä, jotka jokaisen vinkauksen ovat itkuksi määrittelemässä. Mutta olen inttänyt vastaan, sanonut, ettei Reetta itke. Sillä Reetalla on lukuisia eri ääniä, äänteitä, jopa vaihtuvia äänimaailmoja riippuen viikoista ja tilanteista. Yhtenä iltana kunnon murkkuhuuruisen kissatappelun jälkeen Reetta itki, kun joutui moista kuuntelemaan ja varmaan väsyneenä säikähtikin. Tunnistin sen samaisen itkun, joka on Reetalle ominaista. Tunnistanhan myös sen samaisen tutun rätkätysnaurun, miksen siis itkuakin. Samaan aikaan minulle tuli varmistus siitä, ettei Reetta päivisin itke, ei todellakaan, sillä se oli oikeaa itkua. Kunnon nyyhkytystä. Onneksi se meni hetkessä ohi, kykenin pikkukissani lepyttelemään ja lohduttamaan. Minulle oli kuitenkin tärkeää kuulla myös tuo oma kyky, Reetan ikioma ääni. Itse revin siis itkustakin positiiviset kiksini ja kiitin Reettaa kun hän senkin puolen kykeni näyttämään. Eilen illalla olin lähdössä tuplien ja Reinon kanssa saunaan. Siinä samalla kun Reettaa ja itseäni riisuskelin kuului Reetan suusta "ihana!" ja kauheat naurut päälle. Siis olinko minä merinorsuna lapseni mielestä ihana, vai oliko lapseni sarkastinen ja ivallinen minulle. Päästin ilmoille valtavat naurut minäkin ja toki puolialastomana hyllyvän merinorsusamban tanssahdin. Sitä naurua ei voinut olla kuulematta, nauruksi ymmärtämättä. Sama hulluttelu ja hauskuus jatkui pitkin iltaa. Tällä viikolla Reetta on mitä ilmeisemmin toipunut edellisviikon flunssasta, mitä nyt silmätulehdus alkuviikosta vaivasi. Tyttö alkaa ilakoimaan ja kuplimaan omaan tapaansa, palata itsekseen flunssassa nuurumisesta.
   Reetta on myös päässyt paljuun, kenties tänään udelleenkin. Nyt kun cvk:ta ei ole on vesissä lilluminenkin sallittua. Reetan lihaksille, jäykille sellaisille tekee lämpö myös hyvää. Tänään on siis päivä vasta aluillaan, joten ehdimme hyvissä ajoin paljuilemaan, kunhan pistämme töpinäksi. Muu laumamme lähti mummulaan nurmikon leikkaukseen ja pihahommiin. Minä käpsyttelen Reetan kanssa pyörätuolilla perässä. Saman matkan kävelimme sunnuntainakin, tosin siihen saimme kolme tuntia menemään, kun juutuimme matkalla suustamme kiinni. Mutta eihän meillä mikään kilpakävely ole kyseessä. Reetta niin viihtyy, kun maisemat vaihtuu. Matkaa on semmoinen rapiat seitsemän kahdeksan kilometriä suuntaansa, varmaan autokyydillä palaamme. Tälle viikolle on tullut muitakin pitkiä kävelylenkkejä ja asioiden hoitamisia pyörätuolin kanssa, myös jäätelöllä olemme käyneet.
   Nyt kun lähdemme, otamme koirat mukaan, mutta pitää katsoa että kissat jäävät sisälle. Muutenhan meitä on pitkä karavaani, jos kissatkin päättävät mukaan lähteä. Näillä lakeuksilla kuuluu riehuvan oksennustauti useissa osoitteissa, toivon hartaasti, ettei moinen meille rantaudu. Tulevan viikon suunnitelmat ja ajat on jo monta kuukautta sitten varattu, jos nyt joudumme perumaan niin ne menee varmasti elo-syyskuulle ennen kuin uudelleen onnistuvat.
   Oman alitajuntani kissoja olen myös pöydille nostellut, tai alitajunnan kissat hyppii ihan tahtomattakin pöydille, moiset kulkukissatkin. Välillä se raivostuttaa, yllättää, tympäisee ja kiukuttaa miksi ne siinä kiertävät ja pöydille pesivät. Toisaalta monikin alitajunnan kissa näyttää ottavan sellaisen asennon, ettei kiire mihinkään, makaavat kuin leijonat röyhkeän ylpeinä. Paistattelevat auringossa, mutta ovat valppaina näennäisestä rentoudesta huolimatta. Tunnistan heiluvat viikset, korvat ja pään asennon... Nyt minun korvani kuulivat pikkukissan pissaavan kattilaan, se on merkki lenkkivalmiudesta. Pikkukissa on lempeä, ilosilmäinen, odottaa maisemien vaihtumista ja ajoittain myös isoon ääneen kehräävä. Tuota ikiomaa, persoonallista ja vahvatahtoista kissaa on niin rakasta silittää...

1 kommentti: