TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

lauantai 17. lokakuuta 2015

LUMIPALLOEFEKTI

Huomenta, kotoa, aamukahvikupposen äärestä. Naputtelen, koska en ole naputellut, en ole edes ehtinyt. Olen siis kirjoittanut viimeksi reilu viikko sitten. Onko sen jälkeen tapahtunut jotain, mistä voisin kirjoittaa. No on paljonkin, ja siksi justiinsa en ole ehtinyt kirjoittaa.


   Mehän tulimme kotiin silloin viime viikolla tiistaina. Jo kotimatkalla neidin ääni alkoi olemaan käheä ja olo tukkoinen. Pari koulupäivää lisäsivät oloja sillä seurauksella että perjantaina nousi kuume. Otin näytteet, toimitin ne labraan ja pian sain sieltä puhelun tuloksista. Todella hyvää palvelua, kiitos teille! Sen jälkeen soitin osastolle. Muuten ok, mutta crp 92, ja eiku menoksi. Kuume kävi 38:ssa, eikä sen jälkeen sitä ylittänyt, mutta crp jatkoi kipuamistaan. Antibioottia kenties bakteeripohjaiseen infektioon ja sitten löytyi yleinen rinovirus, joka jyllää juuri noilla alueilla elimistössä. Joo, rino se varmaan oli, melkein dino. Lähinnä ajattelin dinoa, kun olen kuulemma dinosaurus kun en kuulu sosiaaliseen mediaan. Olen niin vanhanaikainen. Sitten ajattelin, että se tuo lapsi sai melkein yhtä vanhanaikaiselta kalahtavan vanhanaikaisen viruksen, rinon. Muistisääntö se on tuokin. Tässäkin huomaa kirjoittaessani että meinasin kirjoittaa sote, kun piti kirjoittaa some, tuskin minua kukaan kaipaisi sote-elimessä. Somesta on kyllä kaipauksia kuulunut, mutta ei tällä mopolla, en jotenkin halua. Ja toisekseen sehän pian koukuttaa liiaksi, pian muu elämä, luovuus ja sen sellaiset loppuu, kun pitää tarkistaa 463 kertaa päivässä mitä naapurit syö tai missä kukakin lomailee, lymyilee ja hymyilee. Sehän saattaisi pian katkeroittaa tai aiheuttaa kateutta, siis minussa. Saati sitten toisin päin jos minä luukuttaisin aina samoja sairaalahuoneita, tippaletkuja, mustia silmänalusiani, kuluneita muumikuppeja osastolta, kuvia taksin takapenkiltä, kuvia nojatuolista jossa tuli istuttua 9 tuntia ja 48 minuuttia samana päivänä. Toki videopläjäys sähkösängyllä ajelusta saisi varmasti sotenkin kateelliseksi, kuinka helppoa, et tarvitse omia lihaksia (lue lihoja) muuta kuin rullailla, kun napista saa hoidettua asennonvaihdot. Eli suojelen muita kieroutuneelta ajatusmaailmani suppeudelta, samalla käytän ajan vaikka virkkaamalla pöllöjä.


   Sinä tuli aasinsilta pöllöihin... Eli olemme virkanneet osastojaksoilla paljon pöllöjä, sattuneesta syystä. Reetta jaksoi röhästään huolimatta ulkoilla, syödä hyvin ja muut veriarvot olivat "loistavia" verrattuina huonoihin. Kasvutekijän piikittäminen voitiin viimeinkin kuukauden jälkeen lopettaa, Punasoluja ja tromapperita ei ole sunnuntain jälkeen annettu. Nyt ne nousevat viimeinkin itsekseen. Sunnuntaina ne olivat hiukan alhossa ja annettiin pussista. Kävimme tankkauksia odotellessa kuitenkin käsityömessuilla Oulussa, kun kerran niinkin lähellä olimme. Olihan siellä vaikka ja mitä, laidasta laitaan. Nyt tekee muuten lehmät tuloaan. Itse kun näpertelemme paljon kaikkea, niin olisihan siellä meillekin markkinarakoa, mutta kuinka aina hinnoitella ja elättää itsensä moisilla tuotteilla, mistä sellaiset volyymit millä tuottaa ja millä myydä. En jaksa edes ajatella. Tulin myös siihen lopputulokseen, että moni asia on mennyt kilpavarustelun puolelle, itse tykkäämme sellaisesta rouheisemman kotikutoisemmasta ja missä pitää omaakin päätä käyttää ja oma kädenjälki näkyy. Toki joillekin, jotka eivät ole käsityöläisiä on hyväkin, että on valmiit pussukat ja ohjeet, joita noudattamalla onnistuu. Monta puolta ja kanttia niissäkin piireissä. Tai voiko piirissä olla kanttia, voi sovitaan niin.
   Eli olemme tulleet kotiin nyt keksiviikkona, kun saatiin crp 30:een. Tiistaina oli nukutus selkälääkkeineen, likvortesti puhdas. Huomasin, että tuonkin saa supistettua yhteen lauseeseen, aina ennen olen jauhanut monen mutkan kautta. Eli olemme nyt hyvillä vesillä, sellaisilla tyynemmillä. Alat ovat myös tavoitelluissa elle 200, viimeinkin. Edellinen eri antibiootti nosti niitä reilusti, nyt kirjattiin ettei sitä enää käytettäisi, koska vaikutukset olivat rajutkin.
   Monen asian huojentamana olin tiistaina oikea itkuiita, ihan hoitajatkin säikähtivät. Ensinnäkin meillä tulee isän kuolemasta pian vuosi, siihen liittyvät valtavat muistot, rankkoine sairaalajaksoineen. Systerin kanssa mietimme juuri niitä, silloin alkoi isänikäväitku, eikä siitä meinannut loppua tulla. Pelasin Unoa Reetan kanssa ja nauroin samalla kuin roiskusin. Posket ja silmänaluset kuluivat puhki, tai siis paloivat karrelle, eikä se itku loppunut siltikään. Varmaan kohentuneet Reetan asiat uskalsivat vasta nyt itkettää, olimme viimeinkin saavuttaneet kuukauden hukassa olleita asioita, tavoitteita. Itku kesti aikansa, mutta teki tehtävänsä. Helpotti, moniakin asioita. On se herkässä yhä, mutta onhan näitä itkuiitakausia ennekin ollut. Moon niin herkkis... Tänään ei ole sillä tavalla itkettänyt tai herkistänyt muu kuin ihmisten hyvyys...


   Ihmisten hyvyys oli taas aasinsilta seuraavaan aivomyrskyni lumipalloefektiin. Ihan hengästyttää ajatuskin, kuinka osaisin asioita tänne kirjoittaa ja jäsennellä ymmärrettävästi ja suhteellisen lyhyesti... Aloitetaanpas. Tämä tarinamme täyttää huomenna viisi vuotta, se on pitkä aika roikkua hirressä. Mutta yhä pihisee, uusilla toivonmurusilla ja mahdollisuuksilla. Olemme myös suunnattoman kiitollisia näistä vuosista. Siis aivan huikeita, onneksi hurjimmat ajanjaksot ja alhot kykenee aikuinenkin unohtamaan, koteloimaan alitajunnan syviin lokeroihin. Jos jotakin, niin hetkessä elämistä olemme oppineet. Elämme nytku, eikä sitku. Olemme oppineet lapsenomaisempaa kykyä tarttua asioihin, kun asiat on hyvin ja jarru ei ole jumissa niin silloin mennään eikä itse jarrutella. Mitä ilmeisemmin olemme myös menneet, tehneet, toimineet jopa nauttineet, saaneet siitä myös kiitosta kun emme ole lamaantuneet tai jääneet monttuun. Toki tekeminen ja touhuaminen on myös pakoa, ei passaa jämähtää, pian silleen jämähtää. Eiliset labrat vielä tähän väliin; Hb 112, pysyy ja nousee itsekseen. Trompparit 60, nousseet reilusta 40 itsekseen. Leukkarit nyt 0,8, ovathan ne huipusta laskeneet, mutta selkälääke näkyy ja kasvutekijän lopettaminen niissä. Suunta siis oikea, todellakin ja kertoo luuytimen toipumisesta. Toki neiti on yhä röhäinen ja tukkoinen, mutta kukapa meidän huushollissa ei olisi. Jee!!
   Elokuussa koulupalaverin yhteydessä koulunjohtaja varovaisesti kyseli, kuinka suhtautuisimme, jos koulu ja vanhempainyhdistys järjestäisivät perheemme ja lähinnä Reetan hyväksi hyväntekeväisyyskonsertin ja myyjäiset. Heti silloin pelkkä ajatuskin kosketti ja silmäni kostuivat. Sehän olisi mieletöntä. Ottaisimme sen kiitollisena vastaan, itse en olisi moista voinut odottaa ja kuvitellakaan. Tiedän, että se vaatii valtavasti työtä ja organisointia, siis kaikille kaikkea ja ylimääräistä. Koululla on muutenkin ollut haasteita tälle syksylle, mutta tämä on kuulemma positiivinen asia ja haaste. Eli näinpä homma on sitten lähtenyt käyntiin ja edennyt. Muutama viikko sitten sain kuulla päivämäärän, 2.11. maanantai, Ylivieskatalo Akustiikka, kaksi konserttia kello 12 ja 18... Olen siis saanut infoa puhelimitse, kun itsemme olemme aika tapisti siellä Oulun suunnalla olleet. Hommat ja viralliset lupa-asiat ovat edenneet meidän vain seuratessa sivusta, yhteistyökumppaneita on ilmaantunut kuin sieniä sateella. Lumipalloefekti otti ensimmäiset kierroksensa omassa pikkukaupungissa. Tässä vaiheessa itse kopissa ajattelin kantaa oman korteni kekoon, ajattelin virkata sata selviytyjä-pöllöä jämälangoista, alkuperäisideana Reetan tekemä pöllö. Ajattelin, että sata pöllöä kympin hinnalla on tuhat euroa, sekin on oma panostus, sen mihin itse kykenemme. Ettei tule makua, että olisimme vain ottamassa kaksin käsin. Ja kun itse ei voi mihinkään sitoutua, tekemisiin tai järjestelyihin. Eli olemme siis virkanneet, osastojaksoilla, siinä samalla kun olemme istuneet, lusineet, voittaneet päiviä ja kun on tuota aikaa ollut. Kun henkilökunta alkoi ihmettelemään kroonista veivaamistani, olen kertonut sadan pöllön tavoitteestani... Nooh, tästä kierähti jälleen uusi lumipalloefektin kierros. Siivoojat, hoitajat ja vanhemmat ovat lahjoittaneet jämälankoja ja nappeja. Minä olen veivannut ja veivannut, yli sadan olemme jo hyvänkin matkaa.
   Viikko sitten torstaina, kun satuimme kotona olemaan tästä koulun tempauksesta ja meidän perheestä tehtiin haastattelu. Juttu julkaistiin kahdessa lehdessä tämän viikon keskiviikkona, Kalajokilaakso ja Keskipohjanmaa. Niin, antaa jälleen naama tälle todellisuudelle, onhan se raskasta. Mutta uskon ja luotan myös siihen, että asioista pitää puhua niiden omilla nimillä, sillä emme ole ainoita perheitä joita syöpä koskettaa. Se koskettaa yhä useampia, kukaan ei voi olla turvassa. Korostin ja korostan yhä, että me emme ole tällaista osaa tai tarinaa valinneet, tämä tilanne ei ole omien valintojemme tai tekojemme seurausta. Mahdolliset kulut Saksaankin hoitoon pääsyn myötä ovat tukijaisperheille aika ylivoimaisia. Ainakin meille, eivätkä ole millään tavalla budjetissamme, ei todellakaan. Nooh, tästä lehtijutusta vierähti jälleen lumipalloefektiin muutama paksu kierros. Some räjähti ja tarinaa linkitettiin aina uudelleen ja uudelleen... Linkityksestä sen verran, etten minä, ei systeri, eikä meidän tytöt saatu sitä tänne linkitettyä. Joten jos joltakin linkitys onnistuu, niin voiko sen vaikka kommenttikenttään heittää? Kiitos! Keksiviikkona lähdin illalla väsyneenä mutta liikuntaa kaipaavana tanssikurssille. Sen kolmen tunnin aikana sain valtavan puhelu- ja viestivyöryn. Tutuilta ja tuntemattomilta. En ymmärtänyt oikein mistä oli kyse. Enkä tajua vieläkään. Yritykset ja ihmiset alkoivat haastamaan toinen toisiaan, varsinkin miesvaltaiset yritykset olivat alulle panijoita, oikeita rampan kalakattajia. Moni, varsinkin mies, on kertonut kuinka Reetan tarina oli uinut syvälle sisimpään... Uihan tuo, meidän Reettamme, neiti ui niin moneen mieleen ja sydämeen. Se kun on meidän Reetta, niisk! Olen saanut sähköpostia ja viestejä suoraan ja välikäsien kautta. Minun aivoni, toimistoni ja pöllötehtaani menivät kertalaakista tukkoon. Huokailin vain ja tajusin olevani riittämätön. Vain avuton äitipolo, jonka päätehtävä kaiken tämän viidakon ja somen keskellä on huolehtia lapsestaan. Juuri tuosta selviytyjästä selviytymään tästä ja tulevasta. Tajusin kuinka tärkeää on pysyä ja olla juuri nyt pois tuolta somesta, sillä saatan imaista sieltä mielipahaakin itselleni. Kuulemma satoja ja taas satoja ihmisiä keskustelee meistä. Omine mielipiteineen. Onhan se hyvä että puhuttaa, mutta en tiedä miltä juuri sinusta tuntuisi olla kohde. Närästää ja samaan aikaan ei närästä, ristiriitaista, mutta suunnattoman nöyrää ja kiitollista. Reettakin on miettinyt kauppareissuilla, pitäisikö naamioitua. Saman aikaan olen aivan ymmälläni tämän pienen kaupungin ja nyt myös laajemmin yhteisöllisyydestä. Valtava voima ja ihmisillä niin hyvä tahto ja sydän paikallaan. Pienistä puroista syntyy iso virta, tuntuu uskomattoman hyvältä, jopa pelottavalta. Samaan aikaan olo on syyllinen, miksi me saamme näin paljon apua, kun avuntarvitsijoita on paljon muitakin. Ehkä juuri avoimuus asian suhteen palkitaan nyt, kun emme ole tätä piilotelleet näiden viiden vuoden aikana, emmekä nytkään uusien haasteiden ollessa käsillä.
   Mutta siihen lumipalloefektiin, heitin ilmaan torstaina, että pöllöistä on nyt noin 850 kappaleen vajaus. Eikä mammapolo kykene yksinään moiseen vaikka nopea ja suuruudenhullu onkin. Nyt sitten on käynnistyneet pöllötalkoot. Yhdet oli jo , tänään meillä on vartalotalkoot ja huomenna jatkuu systerillä. Samoin mummujengit, porukat, yksityiset, koululuokat, miehet, naiset ja lapset virkkaavat. Pöllöreseptini on kuulemma lähtenyt somen kautta kiertoon ja tämä on lähtenyt niin lapasesta... Oikeesti. Ehdotin systerilleni puolen vuoden virkavapaata, ottaakseen pöllömanageroinnin hoitaakseen, tätä ei voi enää handlata ihan tuosta vaan vasemmalla kädellä. Tähän vielä tiedoksi, pöllöt tulevat myyntiin Akustiikan konserteista alkaen, eli 2.11. Siihen asti vain veivaamme ja veivaamme. Eli ihmiset, jos haluatte niitä niin silloin sieltä ja sen jälkeen  muualta jälleenmyyjiltä. Mehän aloitamme toivottavasti blinatumomabin 3.11., eli me emme ole sorvia pyörittämässä, täytyy jotenkin organisoida tämäkin juttu. Nyt siis puskee lankoja ja talkoita ovista, ikkunoista ja postilaatikot pursuaa. Mieletöntä. Haasteisiin otetaan kiinni poronerotteluissa, moottoripyöräkerhoissa, eläkejärjestöissä, pienissä ja isoissa firmoissa. On tulossa turnauksia, liikuntatapahtumia, tehdään selviytyjä-pinssejä, kortteja, julisteita, muikunpaistoa, järjestetään myyjäisiä, neulotaan sukkia, Vantaalla puuseppälinjalla tehdään pöllöjä, miehetkin virkkaa, ompelee nappeja ja koukkuihin tarttuu sellaiset ihmiset jotka eivät ole vuosikymmeniin virkanneet. Viestejä tulee työporukoilta, kyläyhdistyksiltä, terapiapajoilta, luokilta ja ja ja ja... Siis tämä on huikeaa. Kaikki on mukana, niin kaikki.


   Samaan aikaan tämän positiivisen lumipalloefektin rinnalla lapsemme tilanne on yhä vaikea. Hän on yhä ihan yhtä vaikeiden asioiden edessä ja vakavasti sairas. Jokainen päivä on voitto ja jokainen päivä kotona on iso voitto. Tätä todellisuutta emme voi ohittaa, pöllöilläkään peittää, unohtaa tai raha-avustuksillakaan korjata. Monia asioita tulee helpottumaan tämän positiivisen ja hyvän lumipalloefektin myötä, siitä olen suunnattoman kiitollinen jo nyt. Mutta samaan aikaan todistelen Kelalle, että lapsemme tarvitsee yhä hoitoa, joudun yhä olemaan pois työelämästä. Kelan asiantuntijalääkärin lausunnon mukaan perusteet erityishoitorahan maksuun ja tämän kuuluisan 60 päivän maksukaton ylittämiseen eivät tahdo oikein riittää. Tarvittiin jälleen itkupotkuraivareita, puheluita, lisälappusia ja liitetiedostoja.  Samaan aikaan teen valitusta alle 16-vuotiaan vammaistukeen liittyen... Ei ole oikeutta korkeimpaan vammaistukeen, ennen kuin nyt syyskuusta lähtien. Vaikka esimerkiksi elokuussa hoidettiin hermosärkyjä, laitettiin cvk, hoidettiin alkuperäistä leukemiaa, uutta diagnosoitua neuroleukemiaa, oltiin solukuopassa ja tiiviisti sairaalassa. Yleiskunto oli nollilla ja henki hiuskarvan varassa. Silloin on mielestäni kohtuutonta kyseenalaistaa onko lapsi tarpeeksi sairas vammaistukeen? Keväästä saakka olen toimittanut kaikki erikoissairaanhoidon epikriisit, poissaolotodistukset koulusta, neuroleukemian ilmenemismuodot jo silloin näköharhoina, päänsärkyinä, kaikkien hoitojen ja lääkkeiden sivuvaikutuksineen... Kohtuullisuutta ovat osastolääkäritkin toivoneet ja antaneet omat puhelinnumeronsa Kelan asiantuntijalääkäreiden käyttöön. Kuulemma voivat soittaa suoraan, ettei meitä enää kuormiteta. Lääkäritkään eivät tajua, miksei asian vakavuutta tajuta ja mikä lappu muka mistäkin puuttuu. Noooh, eilen luukutin muutaman lappusen Kelan järjestelmään, yhä uusine todisteineen. Josko niillä taas pari kuukautta rahoitettaisiin meidän elämäämme, siis joka kuukausihan minun kuitenkin pitää samaa asiaa, eli erityishoitorahaa,  hakea nelisivuisella hakemuksella.
   Itse kuitenkin haluaisin levätä, latautua, olla muidenkin tyttöjen kanssa, harrastaa jotain itselle tärkeää ja jotain mitä voisimme koko perheelläkin tehdä näinä päivinä kun saamme olla kotona. En siis uskalla antaa somelle pikkusormea, enkä täysin hurahtaa pöllöorganisaatioon tai mihinkään, kun en tiedä mistään mitään, saati huomisesta. Minä vain yritän olla näille tappeleville teineille äiti. Nyt ne tosin tappelunkin lopettivat ja laulavat ja tanssivat. Ihania ja niin syyslomalaisia. Mutta olen huomannut, että näinä vähinä kotipäivinä meillä menee kaikki aina sata lasissa tyttöjenkin kanssa, koko laaja tapahtumien ja tunteiden skaala.
   Lapset vihjailivat imuroituaan, että äitikin voisi pukea päällensä ja skarpata. Pöllötalkoot ovat alkamassa, ihan kohta. Toivottavasti postauksestani ei jäänyt ahne tai kiittämätön kuva, sitä en ainakaan tarkoita. Tämä on jotenkin todella outoa ja hämmentävää, enkä oikeasti tiedä miten minun ja miten meidän kuuluisi suhtautua. Joten yritämme jatkaa itsenämme, nähdä asioita samalla tavalla ja nöyryydellä kuin tähänkin asti. Ilman toisiamme moni asia olisi paljon surkeammin. Pysykää siis mukana, kiitos myötäelämisestä.


   Kirjoitan taas, jahka kiireiltäni ehdin. Ajattelin kiireisenä kokata lasteni kanssa, kenties käydä tanssimassa, metsässä, pyykätä, huushollata jne... Sellaisilla kiireillä tämä mammeli on varustettu tälle päivää, kunhan saamme muutaman pöllövartalon valmiiksi. Ainakin torstain talkoot olivat kivat, jälkeenpäin sain kuulla kiitoksia talkoolaisilta, jotenkin hämmentävää, sillä minusta kiitokset kuuluisi mennä toiseen suuntaan. Lumipalloefektin voima on valtava, näen tämän lumipallon isona, auringossa säihkyvänä, kerros kerrokselta vahvempana ja niin rohkeana.


  P.s. Jos siis joku nörtinsukulainen saa linkitettyä niitä lehtijuttuja tänne, iso kiitos siitä!

13 kommenttia:

  1. Hmm.. yritin, mutta ei onnistunu puhelimella. Ehkä koneella onnistuu. Eikös kirjottaessa tuu ne linkitys-painikkeet? Entä jos kopsaat vaan osoitteen lehtijutusta ja liität sen tekstiin?

    Mä meinasin tilata pari pöllöö yhelle taistelutoverille + tulevalle hippuselle , mutta enhän mä viihti teitä lisää kuormittaa. Äläkä yhtään tunne syyllisyyttä lahjoitusten saamisesta. Ootte rohkeita! Minusta on hienoa, että nämä asiat tulee julkiseen tietoon. Antaa katkerien ihmisten rypeä omassa katkeruudessaan. Ei meistä kukaan voi tietää tulevaisuuttaan. On vain elettävä tässä ja nyt ja yrittää tehdä kaikkensa sen tulevaisuuden eteen. (Ehkä jatkan tästä aiheesta lisää yksityisesti sun kans).

    Tsemppiä! ;)

    VastaaPoista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. Ei taida tulla linkkinä, kun Padilla kopioitu, mutta www-osoitteen pitäisi olla oikea.

    http://www.lehtiluukku.fi/lehti/kalajokilaakso-ke/_read/14.10.2015/91979.html

    VastaaPoista
  4. Tulipa kiva fiilis tästä. Hyvä, Ylivieska, ja koko pöllöilyporukka! -terkut Kanta-Hämeestä

    VastaaPoista
  5. http://www.kalajokilaakso.fi/sisalto/1950/leukemiaa-sairastavan-tyton-hoitokustannuksiin-saatiin-kerayslupa/c/ff0cc5f3

    VastaaPoista
  6. En tiedä onnistuko tuokaan linkkinä, kun tabletilla yritin...

    VastaaPoista
  7. Kun me sivustakatsojat emme voi parantaa vaikka kuinka haluaisimme, niin tämä konkreettinen keino auttaa edes jollain lailla tuntuu hyvältä. Liput haettu konserttiin ja tilillekin laitan jotain.
    Luulen että viisas päätös pysyä poissa somesta.

    VastaaPoista
  8. Huikeeta, huikeeta. Pöllöjä pitää saaha Savoonkin tai nettikauppaan. Halit koko teidän perheelle!

    VastaaPoista
  9. Kyllä on nyt mennyt sormet ristiin kiitollisena useammankin kerran näitä kuvioita pohtiessani. Olette ansainneet jo tuota iloakin.

    VastaaPoista
  10. Ei tullut yhtään ahne kuva. Te elätte keskellä todellisuutta, ja kuvaat sitä hienostuneen rehellisesti. Pois turhat ääri-ilmaisut, kerrotaan asiat niin kuin ne ovat: huoli on kova ja prosessit ovat pitkiä, mutta samanaikaisesti elämässä on myös paljon iloa. Pidän peukkuja!! Ps. Pöllöt toki kiinnostavat, jos niitä voi tilata.

    VastaaPoista
  11. http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1445320996543.html

    VastaaPoista
  12. Hei :) Perustimme Vehmaksen Paulan kanssa perheenne, ja etenkin Reetan, tueksi Facebook-ryhmän Reetan pöllöt. Katsotaan, miten pöllöbuumi etenee! :D https://www.facebook.com/groups/1511255889186515/

    VastaaPoista
  13. En saanut lähetettyä sinulle sähköpostia, mutta ainakin Paulalta kuulet lisää :) terveisin Pirja ps. voimia :)

    VastaaPoista