UNISENA

Kello on kuusi, tässä kahvia juon. Unisena. Minulla on muutama tovi aikaa, sitten lähden kuskaamaan äitiä. Unisena. Mutta toivon tästä vielä herääväni. Tai oikeastaan olen ihan luomuna herännytkin, ilman kilikattavia kelloja. Naps vaan, silmäni sain auki. Minussa asuu sittenkin, vielä ja ehkä aamuihminen. Asuu, asuu, unisenakin.
   Reinon unenlahjat ovat hyvät, sain melkein ylitse kävellä ja koirapoika vetää vain sikeitä. Pää koristetyynyllä. Kissat heräsivät kyllä, jostakin ne tulivat heti perääni kun unisena köpötin. Tosin, nekin näyttivät hiukan pöllähtäneiltä, ilmeisesti luontainen kello olisi vielä antanut unta nuppiin. Kuinka kaunis on pieni Tinka-kissamme, minikissamme, kun venyttelee ja yrittää tehdä itsensä huomatuksi. Naukuu ja katsoo silmiin, puskee ja venyttele uudelleen. Vieno seurasi vierestä. Kaino kävi jo aamupissalla, Tollo on vielä saalistusreissulla. Yleensä Tollo herää terassin sohvalta seitsemän jälkeen, niin unisena. Tollo on sellainen sohvanvaltaaja. Tollo viihtyy ulkona, käpäsee vain sisällä. Liekö tuo minikissamme aktiivinen ihanuus Tollon ulkoilua lisännyt. Sillä Tinka roikkuu ja riekkuu kaulassa ja isompien kissojen selässä, vaikka kuinka yrittävät olla huomaamattomia tai unisia. Minikissamme harrastaa myös ihan oikeita iltavillejä, se on melkoinen harmaa rasvasalama säntäillessään ja koiruuksia, vai pitäisikö ajatella kissuuksia, keksiessään. Vilipittömän ihana, kuitenkin.
   Hain kahvia lisää ja sain taas hymähtää. Kaino on kömpinyt Fannyn sänkyyn, luvattomasti tietenkin. Samassa sängyssä nukkuu Fanny, Verna ja Kaino. Reetta tuli illalla meidän sänkyymme, näyttää olevan yhä, poikittain.


   Eilinen oli Oulu-päivä. Siellä menikin koko päivä, aamu kymmeneltä lähdimme ja iltakuudelta olimme kotona. Eikö se ole koko päivä. Unisenakin tiedän tämän todellisuuden. Muistan kaiken, unissanikin. Olen välillä saanut kommenttia, että unohdan tilanteemme ja niin edelleen. Mutta tämä elämämme ei unohdu, ei vaikka kuinka yrittäisi, toivoisi jopa hetkellisesti haluaisi. Toki hetkellisesti se ei ole päällimmäisenä mielessä, kun kykenen sen koteloimaan akuutista hiukan syrjemmälle. On huikea tunne, kun näin joskus kykenen tekemään. Se kertoo myös siitä, ettei päällä ole akuuttipaniikki, jos kykenen johonkin muuhun asiaan keskittymään tai heittäytymään. Tekee nupille niin kutaa! Reetan tarina on minuun ikiajoiksi tatuoitu, hakattu, sieluun ja olemukseeni paukutettu. Kovillakin konsteilla. Unisenakin sen tajuan ja tiedostan. Unissanikin teen ajatustyötä ja suunnittelen. Tämän elämän kanssa on opittava elämään, sillä tämä on meidän elämäntarinaamme, joka on yhä ja aina vain liikkeessä. Kesken, vaiheessa, välillä unisena ja välillä vähemmän unisena.
   Reetan asiathan ovat kaikkinensa hyvin. Unisenakin sen tajuan, ja kaikesta huolimatta. Labrat ovat huippuluokkaa. Eilen saimme yllättäen ajan myös pään magneettikuvaukseen, hyvä niin. Reetallahan on särkenyt päätä, pitkin kevättä. Silmälasit on hankittu, silmät tutkittu, asioita pähkätty. Särky jatkuu yhä ja päivittäin. Välillä kuvottaa, itkettää ja usein jyskyttää. Miksi? Olen siitä puhunut pian puoli vuotta, onneksi eiliselle hiukan niin kuin vahingossa järjestyi kuvaus, ettei tarvitse uutta reissua käydä. Miettinyt olen myös stressisärkyä. Onhan lapsellakin vaikka ja mitä aivotoimintaa, eikä nyt ihan keveimpiä asioita käsiteltäväksi. Ja onhan Reetta stressipäänsärkyisen äidin lapsi, tarttuva taipumus, kenties. Eilen lääkäri kysyi, puhunko itse päänsärystäni tai stressistä. Ei siihen enää edes puhetta tarvita, olen stessikimppu, jota lapseni lukee. Vaikka kuinka yrittäisin olla näyttämättä. Mutta kun jatkuva jysäri ei ole noin vain peitettävissä, sehän vaikuttaa kaikkeen, olemukseen, ilmeisiin, liikkeisiin, huumoriin, ryhtiin, innostukseen... Mietin tässä samalla, mihin huumoriin. Huumori taitaa olla hiukan uninen, ei virkuimmillaan, sillä huumorinkukkaset ovat aika heikossa kukassa. Paska keli, sään vika.
   Verensokerit, varsinkin aamulla on pitkä aika iltapalasta. Illalla otettava sytostaattikin laskee verensokereita. Tiedän taas itsestäni ja koko laumastamme, kuinka tärkeää on ja olisi tasainen ateriarytmi, jottei pääse ailahtelemaan moinen. Noo, Reetta on kieltäytynyt monistakin ruoista, ihan vain kapinoidakseen. Ei kuulemma maistu, on väärää, ei halua ja sitten kun ei syö niin kuvottaa. Oravanpyörä on valmis. Nyt aloitamme aamuisin verensokereiden mittaukset. Illalla piti oikein pakottaa iltapalan syöntiin, jogurttia, mysliä ja kaakaota. Maitotuotteita luustolle ja hiilihydraattitankkausta verensokereille. Kapina, sitä on monessakin asiassa. Neiti on muuttunut teiniksi. Koko olemus, sen huomaa muutkin. Pituutta on tullut lisää, neiti on hoikistunut monenkin asian seurauksena, asenne on muuttunut napakamman kapinallisemmaksi, teiniyden pintamerkkejä on paljon. Vaikkakaan hormonitoimintaa ei pitäisi rajujen hoitojen seurauksena luomusti olla... on sitä, ihan oikeasti. Tai sitten Reetta on loistava apinoimaan muiden perheemme teinien käytöstä, ominaisuuksia, ajatusmaailmaa. Mutta eihän kopioimisen pitäisi koko olemuksessa näkyä, mutta kun näkyy. Neiti on upea säihkysääri, stailaa itsenä kauniiksi, ajatuksella ja hyvällä maulla. Panostaa hiuksiin, vaatteisiin, kokonaisuuteen. Ulkoisesti neiti on valmis murkkupaketti, sanoo labranäytteet mitä hyvänsä. Eilen sen myös lääkäri vahvisti, kun ei ollut pariin kuukauteen pahemmin nähnyt. Eli kaikki ei ole aivan minun mielikuvitukseni tuotetta. Myös sanallinen sivallus on napakkaa, eilen väsyneenä stressiäitinä sohvannurkkaan sain sanallisia iskuja aika napakasti. Hitsin terävä kielikin...
   Tänään saamme magneettikuvauksen tulokset, lääkäri soittelee jossakin vaiheessa. Neurologiset testit ovat kaikki normaalit. Olen myös lihasjumeja miettinyt, sillä olemme olleet ennätysmäärän sisällä, passiivisesti sängyissä, sohvalla ja laiskana. Paska keli, sään vika! On se sitäkin, mutta varmaan turnausväsymystäkin on ilmassa. Kaikilla. Mikä turnausväsymys? Niin mikä, mikäs tässä vain lomaillessa...
   Tuosta Reetan päänsärystä vielä, olen myös miettinyt olisiko se lääkepäänsärkyä. Lääkkeistä johtuvaa siis. Kun menee särkylääkettä aika usein, sekin voi aiheuttaa. Neiti tahtoisi opiaattejakin, mutta en ihan siihen ole lähdössä. Mikä on tapa ja keino hallita, milloin ollaan koukussa ja mihin. Mikä on valtataistelua, huomionhakuisuutta. Mikä on mitäkin. Nyt vaihdettiin myös PamolF Buranaan, ettei maksa kuormitu, tulevaisuutta ajatellen. Kalkkiannostus tuplattiin myös, sillä luustolle annetaan nyt kunnolla toipumisvärkkejä, kun näyttää olevan tuo kasvupyrähdyskin ja tulevaisuudensuunnitelmat huomioiden. Kuvottavaan oloon myös pahoinvointilääkettä, ensimmäistä kertaa kotiin moisen reseptin pyysin. Sillä koko aikana Reetta ei ole pahemmin kuvottanut, vaikka on pumpattu sen sataa mömmöä ja sytostaattia. Tämä on siis meille aivan uusi asia, enkä siksikään osaa suhtautua. Monelle muulle se on jatkuvaa hoitojen aikana, vuosikausia. Olemme siis paljolta säästyneetkin.
   Kiitollisuus, sen tajuan unisenakin. Hitsi kuinka saan olla kiitollinen, monestakin asiasta ja lukuisista eri syistä. Vaikka välillä tuleekin kerrottua ne negatiiviset huiput näin julkisesti, on positiivisakin huippuja jokaisessa päivässä olemassa. Mutta ainakin meidän perheessä tahtoo tulla ne negatiiviset asiat ääneen sanottua ja osoitettua. Ilmaistua. Toivoisin, että oppisimme samalla teholla ja tunteiden palolla kertomaan hyvistäkin  asioista. Miksi ne positiiviset ja hyvät asiat on niin vaikeita tulostaa ja ulkoistaa. Sama pätee myös työelämään, ihmisyyteen, vuorovaikutukseen ja ympärillämme pyörivään yhteiskuntaamme. Media nostaa myös esille pahat ja negatiiviset asiat, vaikka tarjolla olisi varmasti myös hyviä uutisia ja asioita jaettavaksi. Mutta kun media elää myös pahojen asioiden ja negatiivisen viestinnän kautta. Ristiriitaista. On toki päiviä, jotka haluaisin vaihtaa, antaa pois, unohtaa. Mutta siltikin ne ovat osa meidän elämäämme. Ilman jokaista kokemusta ja juonenkäännettä emme olisi tässä. Tarinamme rakentuu monista toisiinsa nivoutuneista säikeistä, pienistäkin. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, halusimmepa tai emme. On vain jaksettava mukana, jaksettava vaikka ei aina niin uskoisi jaksavansakaan.
   Tunti ja rapiat tässä vierähti. Nyt se Tollokin terassin sohvalta unisena heräsi, kun aamupalalle pyysin. Samoin Reino venyttelee koko komeudessaan ja todella unisena. Lähden nyt kuskaamaan äitiä ja hoitamaan äitin asioita, muut jäävät nukkumaan. Tasaista tuhinaa ja levollista unta. Tulkoon tästäkin monilta osilta hyvä päivä. Ilokseni huomasin vettä satavan jälleen kerran. Mutta jospa ne huumorinkukkaset ovatkin kärsineet kuivuudesta ja olleet uneliaan oloisia siitä syystä? Täytyy nyt tämä sadepäivä kääntää jotensakin positiiviseksi ja keksiä jotain mielekästä puuhaa. Jahka juoksuiltani kotiudun ja jahka uniset lapsetkin heräävät. Pirteää päivää ja onnea kaikille nimpparisankareille! Johannille, Hannoille, Hanneleille...