Katselin aamulla blogini historiikkia, on siellä jos minkälaisia hakuja, hakusanoja, joilla tänne on päädytty. Ihan aiheeseen liittyviä, raakaa faktaa, mutta aika kaukaakin haettuja asioita. Päällimmäisenä mieleeni jäi merikakku, siilihiukset, kissan neutrofiilit, kuorsaus suu kiinni mikä avuksi, hiukset tippuu, aitaus kissalle, reseptejä, unisuus, raivo, vihanpito, teini-ikä, hampaiden pureskelu, koristelu, hää- ja hautajaiskimput, rippijuhlat, seinämaalaukset, niskakivut, terassi, perennapenkki, naamiaisasut, nykytanssi...
Hakuni kouluihin on myös tuottanut lisää tulosta, nyt minulla on kaksi opiskelupaikkaa. Olen salaa ihan otettu. Salaa siinä mielessä, ettei sitä kauheammin ole (omassa perheessämme) noteerattu, olemassa olevien faktojen rinnalla. Mutta kuitenkin, kiksini olen saanut. Ja äidin hyväksyvän hymähdyksen. Olenhan joillakin mittareilla vielä yhteiskuntakelpoinen ja läpäissyt tiettyjä testejä, joiden mukaan olisin vielä potentiaalisesti koulutettavissa ja sopiva. Minä, kuulemma keski-ikäistyvä ja kriisissä oleva syrjäytynyt sohvaperuna, olen sittenkin jotain. Tai sitten olen hiivatin hyvä näyttelemään, enpäs muuten tajunnut teatterikouluun hakea. Ainakin tunteiden skaala laidasta laitaan, sen osaan, kykenen nauramaan ja itkemään spontaanisti ja vaihtamaan tunnetiloja lennosta ja sikin sokin sekaisin. Häpeääkään en enää pahemmin osaa aistia, sellaista epäonnistumisen pelkoa. Sen kuin heittäytyy, kerranhan täällä ollaan, entäs sitten. En jaksa kauheammin ajatella mitä muut asiasta ajattelee, tai kuinka pitäisi pingottaa muiden mielestä. Jos ei ole pingotus mukana, on mieletöntä ja vapauttavaa olla pingottamatta. Kykenen heittäytymään myös ihan vereslihalla pelkoihin, iloihin, hauskuuteen, kauhuihin, raivoihin, vihoihin, pettymyksiin ja mokaamiseen.
Viime viikkoina lapset ovat kuulemma hävenneet minun vieraille kissoille huuteluani. Kun ajelen tuolla, niin kissojahan on vaikka pyöräteillä, suojateillä, liikenteen vieressä. Olen ottanut tavakseni avata ikkunan ja huudahtaa heille "ole varovainen!". Tämä on kuulemma hävettävää. Mutta kissat ovat kääntyneet ja kuunnelleet, ottaneet opikseen, jaksan uskoa. Yhtenä päivänä hiljensin liikenneympyrää lähestyttäessä ja huudahdin siilille saman. Kuulemma "koko" liikenne seisoi ja kaikki kuulivat ja kaikki häpesivät huudahteluani. No, hiukan myöhässä se tulikin, sillä siilillä näytti olevan jo vasen takajalka suorana, vaikka olikin viheriöllä. Se ei ollut ollut varovainen. Joka päivä toivotan Tollollekin saman varovaisuuden, kun ulos päästän. Samoin lapsille, sillä maailma, liikenne ja elämä on välillä vaarallista. "Ole varovainen!", pätee niin moneen asiaan, jaksan uskoa. Voihan saman huutaa vaikka harakanpoikasille, kastemadoille, naapurin lapsille, itselle, ystävälle... Kuka nyt mitäkin tekee, kannattaa olla varovainen, se on ihan hyvä muistaa. Tietenkin tämä on minun mielipiteeni, johon olen lasteni mielestä juuttunut hävettävällä tavalla. Toisaalta on koomista, kuinka hyvin lapset apinoivat, jopa korostetusti itse asiaa nykyään huutelevat. Eli nyt asia menee jo niin, että lapset huutavat kissan nähdessään ennen minua.
Niin ne koulut joihin minä ole hakenut ja päässyt ovat viriketoiminnan ohjaaja monimuotoisena ja ammattikorkeakoulussa sosionomi. Puolensa molemmissa, paas kattoo....
Naistentansseihin yksi tanssikaveri minua tiistaina pyysi. Mutta naistenhaku, ei nyt jaksanut napata. Se on välillä aika röyhkeää ja kun minulla on myös kainompi puoli olemassa, en ole niin röyhkeä tuossa asiassa. Mieluummin toki tulisin itse haetuksi, mutta se on naistentansseissa aika kaukaa haettua se. Luulin myös tanssitaitojeni kadonneen, tanssimattomuudesta johtuen. Mutta kyllä ne olikin vielä minussa, kun yhden luottokaverin kanssa sain tanssia. Kaikki meni kun vettä vaan nautinnon ja hauskuuden kautta, opin uusiakin kuvioita. Osasin, sittenkin, kun vain heittäydyin ja luotin.
Lakuja, sekin rimmasi tuohon luetteloon. Yleensä sekakaramellipusseissa lakut, varsinkin ne mustat tylsät pökkelöt jäävät minulle. Lapset eivät niistä niin piittaa.
Sakuja, sammakot ovat ohittaneet nuijapäävaiheensa. Alkavat muistuttaa yhä enemmän Sakuja, Saku Sammakoita siis. Niidenkin olisi syytä olla varovaisia, sillä aika harva Sakuksi asti ehtii.
Nakuja tai puolinakuja hyppii huushollissamme. Bikineissä lähinnä ja jossakin kesäkaftaanissa trampoliinilla vesi-ilmapalloja räiskien. Siellä pomppii lapsia joka lähtöön, välillä paljustakin sinne päätyy, joko lämmittelemään, kuivattelemaan tai jäähdyttelemään. Uimavedet ovat hiukan vilipoisia ja Kalajoessa on uimarannan kohdalla ollut jopa uintikielto, kun vesi on ollut niin korkealla ja virtaukset niin kovat. Eli nakuja on loppujen lopuksi aika vähän liikenteessä. Käytin typyjä yhdellä kalliomontulla tiistaina, silläkin oli vain yksi tuttu äiti lastensa kanssa. Muina kesinä siellä on perheitä autolasteittain, ei ollut nyt. Ihan sai omat puolinakut polskia rauhassa.
Sitten makuihin, se onkin laajempi osanen tätä rimmauskuviota ja käsittää aika laajasti ja monia asioita. Ensinnäkin ihan oikeita makuja, niitä mikä Reetalle maistuu. Kerroinhan, että neidillä on ollut kuvotusta, yökkäilyä ja ruokahalu hukassa. Miksi? Nooh, se on varmasti monen tekijän summa ja aika vaikea sulattaa. Reettahan on syönyt aina hyvin, joten saattanen tehdä myös kärpäsestä härkäsen monenkin mielestä, joilla tämä on arkea ja kuulunut hoitoihin. Oli miten oli, mutta hiuksia olen asian puitteissa repinyt. Oikeita makuja hakenut ja tarjonnut. Tälle aamulle kermaperunat olivat se oikea maku, niitä on mennyt lautasellinen samoin iltapalaksi meni kunnon kasa.
Sitten on tämä meidän symbioosimme, eilen minulla meinasi mennä kuppi nurin sen kanssa. Olemme niin kiinni toisissamme, aivan liian kiinni. Lapsi jopa minuun fyysisesti takertuu, mikä on tavallaan ymmärrettävää, mutta raskasta molemmille. Tarvitsisimme hajurakoa toisiimme, ihan oikeasti, sillä imemme toisistamme myös niitä negatiivisia asioita. Käsitykseni mukaan Reetta apinoi minulta stressiä, päänsärkyjä, kipuja, kuvotuksia, sekopäisyyttä, miten sitä nyt aikuinen asioihin reagoi meikäläisen nahoissa...Reetta osaa huoliani kasvattaa jatkuvalla naukumisella, kipujen hokemisella ja hakemisella. Mikä on oikeaa, mikä sitä huomiohakuisuutta. Eilen piti jälleen kilahdella, jotta sain lapsen liikenteeseen, sillä niin kiva olisi valita se helpoin tie ja matalin aita. Nyt Reettaa on pitänyt kovasti tsempata ja rohkaista, mikä on ihan uusi piirre. Eilen kävimme kovaa ja isoäänistä koulua, tänään meillä on jälleen monta astetta ja pykälää reippaampi lapsi. Tänään meillä on sama entinen Reetta, joka on iloinen, hauska, spontaani ja nopeatempoinen jutuissaan ja teoissaan. Huojentuneempi äitikin. Onneksi jaksoimme eilisen tahtojen taistelun ja jaksoin repiä ja kannustaa. Ensinnäkin se pään magneettikuvaus osoittaa, että ei mitään syytä kipuun löydy, nyt sekin on todistettu tutkimuksin. Mikä on huippuhieno asia, mutta ei se nyt kipuja vienyt. Neiti kieltäytyy ja vitkuttelee ruoan kanssa, pelaa aikaa ja venkoilee. Mikä varmasti myös aiheuttaa päänsärkyä. Verensokerit ovat ok, niitä Reetta Pasin kanssa seuraa nyt säännöllisesti. Ruokarytmiin ja laatuun olemme myös nyt paneutuneet, urakalla. Samoin juomiseen, kyylään ja kyttään, muistuttelen.
Neiti roikkuu minussa yötä päivää, Reetta ei anna minun jutella kylillä kenenkään kanssa, puhelujakin joudun keskeyttämään, en saa olla rauhassa hetkeäkään esim. koneella, en voi keskittyä mihinkään kun keskeytetään, neiti haluaisi kaupasta pois kesken ostosten, vetoaa huippasuun, huonoon oloon, heikotuksen tunteeseen, kaksoisnäkyihin, särkyihin ja milloin mihinkin. Totta noista monikin asia, mutta niille ei saa ja voi antaa liika paljon siimaa. Mietinkin, josko osa jo paniikkihäiriön piikkiin menisi, kun isossa maailmassa laukeaa moiset oireet oikein korostetusti. Minähän olen todellakin paniikkihäiriön tunnistaja omasta kokemuksestani johtuen, joten se on yksi vaihtoehto. Mutta kun ei sille saa antaa valtaa, sen kanssa on elettävä ja toimittava, muuten jää elämästä paljon elämättä ja kokematta. Kyllä Reetta ihan onnistuu, kunhan rohkaisen ja sitkeästi vien, mutta ärsyttää moiset "oireet". Miksiköhän Reetalla olisi paniikkihäiriötä? Niin, miksiköhän ei? Mielestäni hänen lapsuutensa on enemmän ja vähemmän epänormaali ja käsittänyt paljon sellaista mitä ei osa aikuisistakaan kykene käsittämään tai käsittelemään. Eihän se ihme ole, ei todella, jos hiukan välillä oirehtii. Saa oirehtia ihan luvankin kanssa, mutta ne eivät voi vallata kokonaan.
Eilinen oli siis pitkästä aikaa jopa kesäinen ja lähes poutapäivä, olimme paljon liikenteessä. Kävimme aamupäivällä pyörillä ostoksilla. Sen jälkeen haudalle kastelemaan kukkia ja viemään isälle kimput pellonpientareelta, samalla reissulla päädyimme myös jäätelölle ja Pasia töihin moikkaamaan. Tuplat palasivat kahdestaan kotiin, minä veivasin pitkästä aikaa ihan yksinään ja omaa tahtia tuppisuuna aggressiivisen pyörälenkin. Omat ja lainalapset kävivät pelaamassa myös sulkapalloa. Illansuussa päätimme jälleen lenkkeillä. Fanny ja minä päätimme kävellä koirien kanssa äidin luo, matkaa suuntaansa reilut seitsemän kilometriä. Reetta ei kuulemma olisi halunnut kotoa lähteä, mutta sain rohkaistua pyörän selkään. Tuplat siis pyörillä lähtivät. Pasi oli töissä ja Tessa suhaa jossakin Tornion ja Haaparannan välillä serkkutytön kanssa polkupyörillä. Lähdimme, oikeastaan heti alkoi sataa tihuuttamaan, mutta jatkoimme matkaamme. Reetalla sattui käteen, lasit sumenivat pisaroista, silmissä vilisi, kaksoisnäkyjä vilahteli. Mutta jatkoimme. Tuplat ajoivat ja aina meitä kävelijöitä odottivat jonkun puun tai tunnelin suojissa. Sitten Fanny jätti koirat minulle ja lähti juoksemaan pyörien rinnalla. Siinä vaiheessa vettä tuli kuin aisaa. Minä lonksutin likomärkänä perässä likomärkien koirien kanssa. Jossakin välissä Verna sitten puikahti pyörällä luokseni. Fannystä ja Reetasta ei näkynyt jälkeäkään. Olivat kuulemma menneet jo. Keksimme siinä, että josko minä ajaisin. Eli hyppäsin Vernan Jopon satulaan, Verna tarakalle ja koirat rinnalle. Minä veivasin niin lujaa kuin jaksoin kaksitoistavuotiaan penkinasetuksilla kaatosateessa reidet hoosiannaa huutaen. Saimme Fannyn kiinni, kuulemma taas hävetti se minun veivaamiseni lasten pyörällä ja tapa liikkua. Tai ei se Vernaa kauheammin hävettänyt, kun nauroi tarakalla ääneen koko matkamme ajan. Kainokin juoksi todella reippaasti rinnalla, Reinolla ei nyt koskaan mitään ongelmia olekaan. Reettaa ei löytynyt taaskaan, ei näkynyt missään. Lopulta olikin käynyt näin, että kipuileva, kiukutteleva ja muka jaksamaton tyttö olikin laittanut ison vaihteen Jopossaan päälle ja polkaissut mummun tykö paljon ennen meitä. Kiitos kuuluu myös kovalle vessahädälle, oli pakko polkea menemään. Kun me loput lievästi märkinä saavuimme perille oli Reetta jo vallan tyytyväisenä ja itsenä voittaneena sohvalla huopaan kääriytyneenä. Lapsikin sai kiksinsä ja voitti tasan omat peikkonsa moisella suorituksellaan. Eiliselle tuli siis ulkoilua useampi tunti. Laskimme Reetalle pyöräiltyjä kilometrejä yli seitsemäntoista ja sulkapallon palaamiset päälle. Hyvä suoritus sytostaattiviikolla ja kipujen kanssa! Monta voitettua asiaa, voitettua kipua, voitettua estettä. Tälle aamulle on löytynyt oikein urheiluvaatteet ja kännykkään liikuntaa mittaava sovellus, kauppareissu Pasin kanssa pyöräillen ja nyt ovat kalassa. Kalastamista vastaan Reetta yritti kapinoida ja olisi halunnut jäädä kanssani kotiin, mutta onneksi Pasi omana vapaapäivänään sai neidin houkuteltua mukaan, jotta saan hetken omaa tilaa ja vaikka keskittyä tähän naputteluun. Pyykki- ja tiskikone laulaa, kissat kehrää, muuten on hiljaista. Sain aamun siivoukset imurointeineen jo tehtyä, josko seuraavaksi vaikka lukisin... Taivas antaa taas vettä, oikein kaatamalla. Tänään on parempi päivä kuin eilen, monta raskasta kiveä tuli käännettyä ja voitettua. Joskin taistelemalla, mutta kuitenkin. Tänään on ihan voittajafiilis, monestakin syystä. Pikkumurheet ei hetkauta ja isoja ei noteerata. Hieno sadepäivä!
Kuulehan, täällä ollaan jos hajurakoa sieltä tarvit :)
VastaaPoista