TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

lauantai 9. toukokuuta 2015

ÄITIYDEN MONET KASVOT

Näin äitienpäivän aattona, vetää herkän hartaaksi. Siis tavallaan, pistää miettimään asioita arjen taistelun ulkopuolelta, silleen äitiperspektiivistä. Tunnetasolla. Omaa äitiyttäni on kestänyt nyt sen viisitoista vuotta, jos se lasketaan virallisesti esikoisen syntymästä alkaneeksi. Mikä on oikea määritelmä, milloin on äiti? Onko äiti jo silloin, kun äitiys saa alkunsa, alkaa kasvaa minussa.  Rajanveto on kuin veteen piirretty viiva. Kuinka monia äitiyden muotoja tähän elämäni aikajanaan mahtuukaan. Huh, huh,  äitiyshän on yhä kesken, päivittäisessä muutoksessa, jatkuvalla matkalla, liikkeessä.
   Millaista oli olla äiti ensimmäistä kertaa. Miltä tuntui se tuhiseva nyytti, oma, outo, ihmeellinen, oikea ja samaan aikaan jotenkin tuttu lapsi annettiin omiin käsiin. Nostettiin rinnalle. Vauvantuoksuinen, punainen, paketti josta annettiin vastuu ihmisiäksi. Oma aikaansaannos, oma "luomistyön tulos". Ai tältäkö näyttää kun yhdistetään sinä ja minä? Ahaa, ihan söpö, kannatti yhdistää... ajatuskuviolla. Se valtava vastuun hyöky, kun tajuaa että siitä nyytistä pitää kasvattaa ihminen. Oikea, yhteiskuntakelpoinen ja inhimillinen. Kertoimella neljä. Kun niitä vain putkahteli maailmaan tasatahtia. Pluts, pluts, neljä plutsia alle kolmen vuoden. Onhan se lapsisarjatulipläjäys. Ihana, haluttu, toivottu, kauhisteltu ja palvottu. Myös valvottu. 
   Miltä tuntuu, kun löytää oman tavan olla äiti. Äitiyden heräämisen. Kun se uusi tunneaalto ja ominaisuus nousee jostakin uinuneesta olemuksestaan. Sitäkin ihmettelee aivan yhtä lailla kuin sitä tuhisevaa nyyttiä. Äidinrakkauden voi tuntea, muka ymmärtää. Mutta sen mittasuhteita ei voi käsittää. Joskus Reetta on sanonut, että hän voi tuntea äidinrakkauteni myös puhelimen välityksellä. Minusta se on kauniisti sanottu, määritelty. Noin hän osasi sanoa jo kahdeksanvuotiaana, sairaalasta käsin minulle kotiin. Upeasti määritelty.


   Eilen olin naistenillassa, kokoelma erilaisia naisia, erilaisista yhteyksistä. Kooste äitejä, tasan erilaisia äitejä, tasan erilaista äitiyttä. Mutta kaikkia yhdisti se jokin punainen lanka, omakohtainen kokemuspohja. Olihan hauskaa ja niin äänekästä. Totuttuun tapaan olin liikenteessä autollamme, tilavalla sellaisella, sinne mahtui sen seitsemän äitiä nauruineen, laukkuineen ja korkkareineen. Siinä ei paljon karaokekuppilassa mikrofonia tarvittu. Sitä laumaa ei voinut olla kuulematta.
   Tanssilattiakin kului useamman tunnin hinkkaamisen jälkeen. Ihan diskoteekkimeiningillä ja nihkeillä kengillä, mutta tulipahan heiluttua. Nauroinkin, ettei sillä vapautuneella naisenergialla ollut eteerisen hillitystä keinumisesta tietoakaan. Kun äiti tulee tiettyyn ikään, ei moiseen enää jaksa ja tarvitse suuremmin kiinnittää huomiota, antaa mennä enemmänkin hurmion kautta. Toista oli paljeteissaan ja tekoripsissään oikeaa kuvakulmaa ja eteerisyyttä tavoittelevat nuoret naiset. Vieläkin naurattaa, kuinka harkittua voi tanssiminen olla, jokainen liike niin niin viimeistellyn pidättyväistä. Oliko se nautintoa? Tosin omien lasteni kanssa sain kuulla, että minä olen aina vähintäänkin yhtä nolo, outo, estottoman hölömö, spontaani ja äänekäs, vaikka olisin kuinka kuskina. Otin sen kohteliaisuutena.
   Yksi porukan äideistä ihmetteli minulle ääneen kuinka jaksan, siis olla iloinen, osallistuva, jaksava, tanssiva, bilettävä, luova ja positiivinen. Otin senkin kohteliaisuutena. En ole itse tätä osaani valinnut, mutta jaksamisen olen valinnut, kun ei ole vaihtoehtoa. On osattava nauttia jokaisesta hetkestä, vedettävä ilo tappiin, kun on siihen aihetta. Ja onhan minunkin elämässäni ja äitiydessäni iloon aihetta. Vaikka joka ainoa päivä äitiyttäni käsitellään sen seitsemästä kuvakulmasta. Kun moinen äitiys lapsen sairauden myötä annetaan elettäväksi, ei ole vaihtoehtoa kuin jaksaa. Vaikka itse luulisi, ettei jaksa jos annetaan omalle kohdalla, plaa plaa plaa. Jostakin ne äitiyden jaksamisrippeet vain löytyy, aina uudelleen, aaltoillen, muuttuen ja velloen. Mutta ne on meissä jokaisessa. Enkä minä näitä äitiyden muotoja olisi halunnut koskaan löytää, olisi halunnut koskaan tarvita. Mutta näin tämä nyt vain menee. Kuuluu minun elämäni käsikirjoitukseen, minun äitiyteeni.
   On raskasta kuitenkin löytää äitiyden pumpulista ja unelmista pelko. Pelon ja huolen lukuisat eri ilmentyvät, kauhuskenariot. Sitä äitiyden muotoa on ollut vaikea ennen äitiyttä kuvitella. Kuinka vahvat ne ovat. Minulle on yhä vaikea ne myös hyväksyä osaksi äitiyttä, kun ne vellovat liian suurilla aalloilla, lyövät yli laidan, roiskuvat ja kastelevat. Siitä äitiyden merimatkasta on vaikea löytää nautintoa. Kun on koko ajan merisairas, kuvottaa ja aina tulee se uusi aalto. Aalto, jonka voimaa ei kykene kuvittelemaan, kun pitää vain silmät selällään kiinni jostakin pysyäkseen kyydissä. Paljonko on hyötyä äidistä, joka putoaa kyydistä tai vetää liikaa vettä henkeensä. Muutaman kerran olen hörpännyt oikein kunnolla, mutta aina ne jotenkin saa röhittyä ulos, vaikka välillä luuleekin hukkuvansa. Mutta nyt en halua velloa tuossa aihepiirissä enempää, haluan lillua suojaisemmassa poukamassa, vähän chillaten ja nautiskellen.


   Otsikossa kirjoitin äitiyden monet kasvot. Niitähän tässä on saanut peilailla, oikealla peilillä ja sielunpeilillä. Katsella joka kulmasta, tulkita, oivaltaa ja katsoa taas uudelleen. Äitiyden kasvoni ovat välillä kurtussa, ruttuturpaiset ja kaikkea muuta kuin leppoisat. On raivostuttavaa kohdata omia ärsyttävimpiä puoliaan omissa lapsissaan kertoimella neljä. Kun ne toistavat omia kipupisteitä, omia juuttuneita ajatuksia, omia ärsyttäviä piirteitä. Kaikkine kommervenkkeineen ja lieveilmiöineen. On myös ihanaa nähdä, kuinka omissa lapsissa puskee se jokin oma piirre väkisellä esiin, vaikka lapsi itse sitä kuinka minussa arvostelee. Uskon tasan tarkkaan ja tiedän jo nyt, että noista typyistä tulee olemaan hallitun hillitty eteerisyys kaukana, kun vetävät hurmiossa. On tärkeää elää elämänhurmiossa, siihen olen lapsiani kannustanut ja itseäni jatkuvasti rohkaissut.
   Nyt tämä äiti lähtee markkinoille laumansa kanssa. Sitten tämä äiti lähtee oppimaan muutamaksi tunniksi paritanssia. Eilen oli muuten harrastamassa hyötyliikuntaäitiyttä ja oman äidin omaishoitajuutta. Se on aivan oma äitiydenmuotonsa sekin, isoäitiys, sitä odotellessa. Niin siitä hyötyliikunnasta. Nakkelin puita liiteriin tasatahdilla taakse ja heittäen. Kunnes yksi oksantynkä tarttui hanskaani ja lentorata hiukan muuttui. Se muuttui sen verran, että kalikka nousi yläviistoon ja laskeutui kivassa kulmassa paukahtaen lapoihini. Silloin tämä äiti meni kontalleen, kun henki salpautui kertapaukusta oikein kunnolla. Mutta eipähän sentään päähän osunut. Pari tuntia aikaisemmin lutistin yhden sormen rollaattorin väliin. Se oli sen verran napakka rutistus, että yhä on kolme sormea turtana ja ihan kipeänä. Eli tämän äidin kanssa sattuu ja tapahtuu yhtä jos toista, eikä ne aina ole mokia, ne vain lipsahtaa sattuvaksi. Hiukan sain pään puistamisia jälleen osakseni, sillä eiliset tapaturmat sattuivat jo aamu kymmeneen mennessä. Saan kuitenkin olla ylpeä, etten toheltanut eilen sen enempää. Vaikka olin liikenteessä kaikki vuorokauden tunnit.
   Äitiyden kasvoissa olisi ollut vielä monta eri kuvakulmaa, mutta ne markkinat odottaa.


   Hyvää ja ainutlaatuista äitienpäivää kaikille äideille, ilman meitä maailmassa olisi tosi tylsää ;-)
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti