AAMUJA

Mitä kaikkea ystävyyteen kuuluu? Kuinka olla ystävä? Mistä tunnet ystävän? Sitten tietenkin yksi "pahimmista" ajatuksista, millainen ystävä minä itse olen? Olenko oikeanlainen, riittävä ja tarpeellinen? Aamuni alkoi näitä asioita pohdiskellen, ihan ystävänpäivästä johtuen. Olohuoneen lattialla on ystävänpeti, eli normaalimmin siskonpeti. Sieltä venyttelee viisi enemmän ja vähemmän esiteiniä. Tuplat juhlivat eilen virallista 12-vuotispäiväänsä. Tänä vuonna he halusivat luopua teemoista ja keskittyä muutamaan ystävään ja yöbileisiin. Synttäreiden ohjelmaan kuului paljuilua, saunomista, ulkoilua, herkkupöytää, kännyköiden näpräystä, tyttöjenjuttuja, elokuvia, patjoilla lötköilyä, naurua, teineilyä, eläimiä kainalossa, kikatusta, kiltteyttä, ystävyyttä ja vielä vähän naurua. Toki tälle aamulle kuuluu myös aitoa ja äänekästä todella naisellista piereskelyä, kiherrystä ja yhteen ääneen puhumista. Yö meni ilmeisesti hyvin kaikilla, ainakin me vanahat saimme nukkua. Kuuluvat pojille ystävänpäiväviestejä lähettelevän....? Ihanat lapset huutelivat minullekin ystävänpäivätoivotuksia patjan pohjalta, teki hyvää.
   Minä pääsen osallistumaan tänään kirjoittajakurssille, sitten onkin tanssikurssin alkeis- ja jatkotaso iltapäivällä. Leipomiset huolehdin sarjatyönä jo eilen. Kurssien jälkeen veivaan kakun valmiiksi. Tursottelen ja pursottelen. Pölyt on pyyhitty, lattiat muutamaan kertaan siivottu, loput joulukoristeet ikkunoidenkin välistä tajuttu, vessat pesty, servetit ostettu... Eikö se ole sillä valmista? Saapi olla, toki hämppiksenseittejä alkaa uhkaavasti heilumaan milloin missäkin, taitavat olla talvihämähäkkejä? Huomista vierasmäärää emme tarkkaan tiedä, mutta varmaan rapiat parikymmentä, sillä suurin osa kummeista asuu kaukana. Tulee kuka pääsee ja kelle passaa, ovet ovat avoinna.
   Aamuni ovat olleet tällä viikolla kankeanlaisia, siis työläitä ja ärsyttäviäkin. Olen nukkunut (todella) huonosti, aika monestakin syystä johtuen. Yksi syy oli, että olen riehunut lapion kanssa takapihalla, hiukan etupihallakin, terasseilla ja taas takapihalla. Olen kaivanut polkua paljulle, sillä lunta on. Ja katolta on lisää pudonnut ja pudotettu. Olen myös yrittänyt kaivaa kevättä esiin, sillä aurinko antaa siitä viitteitä, hohtavat kestohanget ja titityyt koivunoksilta. Vanhana ja raihnaisena moinen riehuminen on tehnyt todella hyvää, mutta se on "hivellyt" myös resuja paikkojani ja saanut kipuja heräteltyä. Mutta nyt taitaa olla asettumaan päin, kulumaviat meinaan. Minulla on ollut myös ongelmia harrastamisen suhteen, ei olisi huvittanut, ei sitten millään. Oikeastaan mikään. Mutta olen raahannut itseni milloin mihinkäkin ja olen aikani heiluttuani jopa lopulta huvittunut milloin mistäkin. Eli hyvä kun on tullut lähdettyä.
   Viime viikkoina ja kuukausina tämä elämä on ollut yhtä menemistä ja lähtemistä, kalenteria on buukattu aika tehokkaasti, useilta sektoreilta. En ole ehtinyt pahemmin hiimaileen tai omia aivoituksiani aivoittelemaan. Torstaina minulla oli keramiikan aamupiiri. Olen tehnyt teekannua, vatia jos minkälaista. Haaveilin syksyllä jo pöllön tekemisestä. Tietenkin pöllöstä. Noh, minulla oli mielikuva, selkeä sellainen, mutta en vain osannut. Olen jo kotona sitä yrittänyt, eikä siitä tullut sellainen kuin yritin. Yritin uudelleen ja siitähän syntyi sellainen avuttoman kyvytön viharakkaussuhde koko aiheeseen. Menin jo valmiiksi vihaisena vääntämään sitä savipaakkua, kun tiesin, ettei se onnistu. Syksyllä ostin kotiinkin muutaman kilon savea, josta tytöt tuosta vain vaikka pöllön muovasivat. Söi naista, ai että söi ja korvensi, miksen osannut vaikka muka lapsilleni asioita yritän opettaa. Torstaiaamuuni kuului tuo edellisellä viikolla aloittamani epätoivoisen pöllön muovaaminen. Eli ärsytti mennä jo valmiiksi, sillä se aikaansaannos ei tyydyttänyt minua lainkaan. Veivasin taas, tuhisi ja tupisin, ärsyilin ja vihoittelin, lähinnä varmaan itselleni. Kunnes aikani jauhettuani asiaa, keskusteltuani ja jopa oivalluksen kautta päätin lyödä pöllöalkion yhdeksi köntsäksi ja siitä se sitten lähti. Pistin paakun lakanoiden väliin ja mankeloin tasaiseksi levyksi. Muutin ajatusmaailmaani patsaasta reliefiksi, eikä mitään ongelmaa. Pöllö syntyi hetkessä, niin kuin nopealta ja suuruudenhullulta yleensä syntyy. Ai että helpotti, kyllä oli vyöryvä helpotuksen tunne joka lähti sen mukana. Joskus omat ajatukset, osaamattomuus, kyvyttömyys ja tunteet on vain mankeloitava ja pistettävä kasaan, aloitettava alusta. Kannatti, sillä minusta kuoriutui samalla huojentuneen huumorintajuinen ja innostunut ihminen, sen farssin taustalta. Naapurimummu kannusti, tajusi projektini, luovuudentuskani ja nämä lieveilmiöt. Reliefistä tuli kutakuinkin haluamani. Ajattelin josko kokonaisen pöllöperheen vaikka muovaisin, tekisin lisäksi vielä isän ja meidän neljä pikkupöllöä. Jos vaikka saunan seinälle pöllöperheen sitten kiinnittäisin. Sitten homma lähti varmaan lapasesta, kun muovailin ja muotoilin tälle äitipöllölle isot ja kohtuu terhakkaat "ne". Naapurimummun kanssa kihersimme kuin esiteinit konsanaan... Siihen kerääntyi sitten koko kurssiporukka katsomaan äitipöllöäni. Kuului tuhinaa, paheellista tupinaa. Meikä taas pääsi vauhtiin ja innoissaan silmät kiiluen kertoi tekevänsä isäpöllön ensi kerralla... Siitäkös mummut taas entistä enemmän paheksuivat, hartioitaan kohauttelivat, osa jopa nauroi pöllöydelleni ja sen luoville ominaisuuksille. Hauskaa oli, ainakin muutamalla mummulla ja minulla. "Ne" olivat irralliset, joten otin ne kuitenkin pois, jolloin sain muutamalta mummulta hyväksynnän sen jälkeen. Kuulemma "parempi näin". Se siitä pöllöydestä...
   Keskiviikkona olin kotona, vaikka Reetalla oli osastolla käynti. Pasilla oli mahdollisuus käydä Oulussa ja käyttää neiti lääkkeellä. Joten jäin tavallaan huojentuneenakin kotiin hommimaan, sillä moista mahdollisuutta ei kauhean usein napsahda. He menivät Ouluun jo tiistaina ja samalla sukuloivat. Vernakin oli mukana, kuulemma haluaa olla Reetalla kaverina moisilla keikoilla. Sen kun aina tietäisi mitkä ne Vernan syvimmät tarkoitusperät poissaololle ovat. Mutta ripset räpsyen hän osaa asiansa esittää, yleensä on jo valmiiksi suunnitellut ja läksyt selvittänyt. Tokihan asiasta aina myös opettajan kanssa keskustelemme. Vastuullista ihan, joo. Päivä kotona ja lapionvarressa, ei sekään helppo ollut. Reetalle tuli hammaslääkärikäyntikin samalla keikalle. Kuulemani mukaan neidin asiat ovat hyvin, kaikin puolin. Labrat sain ihan lapulta syynätä, jotta tajuaisin, hyvät asiat ymmärtäisin. Laitanpa niitä teillekin, pitkästä aikaa. Diffi puhdas! Hb 117, pyörinyt nyt molemmin puolin 120:tä. Leukkarit tavoitetasolla 2,8, viimeksi hiukan sytostattia nostettiin, kun leukkarit olivat päälle 4. Neutofiilit hyvät 1,6. IgG otettiin  edellisellä kerralla, se oli yhdellä immunoglobuliinipaukulla korjattu. Nyt osasin se lääkkeen nimen kirjoittaa, kun lunttasin epikriisistä. Munuais- ja maksa-arvot ovat myös hyvät. Lähinnä seuraan alat arvoa, joka on välillä ollut päälle 500. Nyt jänskätti, onko se kohonnut kun sytostaatin annostusta nostettiin pari viikkoa sitten, mutta se oli 243, eli kohtuullinen ja pysynyt hallinnassa.
   Yleensä sairaalakeikoilla stressaan tahtomattanikin ja tiedostamattakin. Näin myös keskiviikkona. Sain illasta kauhean jysärin ja huojennus valahduksen. Mutta nythän se huojennus ja helpotusvalahdus tuli tavallaan muutaman tunnin viiveellä, kun vasta lappuja selaamalla porukan kotiuduttua kerralla huojennuin. Yleensä huojennun ja tiedostan asioita jo osastolla, asia kerrallaan ja kotimatkalla saan jäsenneltyä monta asiaa omaan kategoriaansa. Nyt ne venyivät ja käsittelyä oli pakko siirtää, kun ei ollut tarvittavia dokumentteja syynättävänä. Pasi ei muistanut lukuja, lyhyesti vain kommentoi asioiden olevan kuulemma hyvin. Mutta minulle kun tuo hyvyyskin kuuluu pilkkoa, kertoa mistä se koostuu. Raivostuttavaa ja inhottavaa, mutta tällainen olen, enkä itsekään mitään sille voi. Menin myös ensimmäistä kertaa vertaistukiryhmään, jossa kokoontuu (tuttuja) omaishoitajia. Minun piti jostain syystä taas märistä, se märinä vain oli tullakseen. Lähinnä märinä koostui helpotuksesta, huojennuksesta ja väsymyksestä. Toki se oli myös turvallinen paikka olla heikko, kiitos teille, tunsin kuuluvani joukkoon. Sillä enhän minä heikkouttani voi tai uskalla kovin monessa paikassa näyttää. Päästää niin kuin valloilleen. Toisaalta, eihän minun onneksi tarvitse kovin paljon märistäkään... Seli seli.
   Tällä viikolla Reetalla menee myös kortisonit, mitä neiti itse stressasi ennakkoon, raivosi asiaa ilman kortisonin nostattamaa tunneherkkyyttäkin. Kauhulla siis odottelimme itse lääkkeen ottamista. Reetta jäsenteli asiaa itsekseen ja sanoi kestävänsä moisen lääkkeen ja sen lieveilmiöt, vaikkakin on synttärit, vaikkakin on kavereita, vaikkakin on herkempi ja vaikkakin ei ole niin kivoja tunteita tiedossa. Reetta on aina huomattavasti väsyneempi kortisonin aikaan ja ottanut ihan reiluja päikkäreitä. Hyvä näin, Reetalle ja meille kaikille.
   Mutta nyt tunikaa päälle, sillä minun pitäisi olla puolen tunnin kuluttua jo pulpetissa. Hiukset on ok, kait, en ole paljuilun jälkeen peiliin vilkaissut. Eväät mukaan, läksyt, vesipullo ja tanssikengät. Tulkoon tästä hyvä päivä, hyvien ystävien päivä hyville ystäville ja hyvälle ystävyydelle. Tyttölauma söi kikattavan aamupalan ja ovat nyt lähdössä ulkoilemaan. Kikattaen jälleen kerran. Reetta jaksaa hyvin lauman mukana, sillä hänkin nukkui hyvän yön. Ihana, että tytöillä on ystäviä. Ja onhan niitä meilläkin, minullakin ;-) Kiitos!!!