TAHDON

"Tahdon." Ja he saivat toisensa. Ihanat häät, kotona pihapiirissä, vihkiminen jokirannassa. Sulhasella sudenkorento olkapäällä, perhonen Raamatun vieressä, taustalla joki. Joenrannassa kyynelehtivät kaasot. Kaunista, ihanaa ja onnellista ja kaikki omasta tahdosta. Vieraina tahtomansa ihmiset, ystävät ja läheiset. Kaikki hääunelmat toteutettu oman tahdon mukaan. Täydellinen päivä ja täydelliset juhlat. Oli mielettömän hienoa saada elää mukana. Kiitos teille tuore tahtonsa ilmaissut aviopari!

   Lukuisia kertoja tämän hääprojektin aikana ja yleensä muiden elämää seuratessa, olen miettinyt tahtomista. Itse olen aika, varmaan muiden mielestä liikakin, nopea käännöksissäni ja päätöksissäni. Tahdonilmaisuissani. Mutta miksi asiaa vatvomaan ja monimutkaistamaan vitkuttelemalla, jos siihen voi omalla tahtomisellaan vaikuttaa. Vaikka minä kuinka tahtoisin Reetan ja meidän tilanteemme olevan toisella lailla, niin en siihen suoraan pysty vaikuttamaan. Vaikka kuinka on tahdonvoima, niin en voi tätä taistelua jättää taistelematta. Saati sitten pysty tuosta vain parantamaan lastani. Vaikka kuinka tahtoisin kiertää sairaalat kaukaa, minulla ei ole sitä mahdollisuutta. Tahtoisin elää niin kuin normaaalit ihmiset elää, vatvoa vaikka matonhapsuja, mutta en voi. Se on minun tahdonvoimalleni raskasta. Näinpä sitten itse meinaan hermostua muiden puolesta, jos ratkaisuja ei tehdä vaikka se on juuri siitä omasta tahdosta kiinni. Onko sillä loppupeleissä mitään merkitystä maistuuko vaikkapa hääkarkki suklaalle vai piparmintulle tai mansikalle. Sehän on oma tahto, minkä valitsee, yksi päätös. Mitä sitä vatvomaan. Tai onko sukkahousuissa satiinipinta, muuten vain kiiltävä vai matta. Ota se paketti ja anna nailonien paukkua. Kuka siihen loppupeleissä kiinnittää mitään huomiota. Entäpä mitä mausteita vaikka hampurilaisen väliin laittaa, mitä sitä vatvomaan. Kaikki, jos ei ole ruokarajoitteita. Miksi niuhottaa ja vatvoa vaikkapa ketsupin koostumusta tai määrää, samanlaista mössöä siitä loppupeleissä tulee. Varsinkin seuraavana päivänä... Sama oli muutama viikko sitten tehty Lapuan keikka, sitä Ukkokulta vatvoi ja jappasi kokonaisen viikon. Mitä sitä jappasemaan, sen kun menee, jos tahtoo. Sitten kun tajusin, että kiertoilmaisujen takana onkin mahdollisuus ottaa eukko mukaan, niin olimme kolmen tunnin kuluttua jo perillä. Eilen tahdoin itselleni pitkät ripset, tahdoin sellaiset kauniit ja kaartuvat. Tahdoin upeat kehykset sielunpeileilleni. Ostin siis sellaiset liimattavat. Niinpä ne sitten ripsipikaliimalla liimasin silmiini. Siinä vaiheessa kun hypin puolisokeana, silmästä vesi virraten ja kirvelyä kiroillen, mietin omaa järjettömyyttäni. Kaikkea tyhjänpäiväistä sitä ihminen tahtookin, moinen kipu ja sokeuspaniikki omasta tahdostaan. Loppupeleissä tajusiko sitä oikeastaan kukaan, että sielupeilini ovat kehystetyt. Tai siis Ukkokulta tajusi, että pupillini ovat pikimustat ja pienet, varsinkin kun vedin ilman laseja. Ääneen kuului ihmettelevän: "Tuollaisetko nuo vaimon silmät oikeasti ovatkin, enpä ole aikaisemmin noin syvälle niihin katsonutkaan..." Tärkeä havainto kahdenkymmenen yhdessä oletun ja eletyn vuoden jälkeen. Sekä viidentoista "tahdotun" vuoden jälkeen. Niin ja loppupeleissä ne pikaliimat eivät pitäneet niitä ripsiä paikoillaan, vaikka kuinka lisäilin. Eli toinen kaaso muistetaan ainakin roikkuvista ja irronneista tekoripsistä. Siinä ne heiluivat otsatukan mukana, vaikka kuinka tahdoin ne heilumaan ripsien mukana.
   Lapset ja Pasi tahtoivat eilen aikaisemmin kotiin ja nukkumaan. Meitsi sai jäädä bilettämään ja tanssimaan. Teki niin hyvää ja oli kivaa. Pääsimme kotiin muutaman tunnin päästä muusta perheestä. Toisaalta tytöt olisivat tahtoneet jäädäkin, mutta väsy voitti. Kuulemma selvää kauraa kotiin päästyään, ei tarvinnut nukkumaan komentaa. Menivät omasta tahdostaan. Häissä Reetta tahtoi ruokaa jatkuvasti. Näinpä sitten valtasimme hääparin jääkaapin sisällön. Reetta tahtoi sämpylää, voita ja leikkelettä. Tahtoi aina uuden sämpylän toisensa jälkeen. Sai tahtomansa.

   Mitä minä tänään tahdon. Tahdon rauhoittua, latautua ja jopa nautiskella. Mutta eipä ainakaan tällä hetkellä tahtoni ole toteutumassa. Pasi on lähdössä kahden kanssa kotitalolleen ja sieneen, joten sehän aiheuttaa naukumista. Reetta kulkee perässäni alahuuli pitkällä, spanielin katseen siivittämänä, hartiat lysyssä..."Mitä minä voin tehdä?" Näinpä se sitten kostautuu meille kotiin jääville eriarvoisuutena ja naukumisena. Varmasti Reetalla kortisonit ja eilinen juhlaväsy vaikuttavat myös, sillä kaikki on niin paljon herkemmällä. Mutta lapsi ei voi lähteä sienimetsään eikä tyhjillään olevaan mökkiin vaikka kuinka tahtoisi, piste. Se ei mielestäni ole äidin vika, mutta äitihän moisesta syyllistetään ja äidillehän se kostetaan. Yritin paeta moista saunan lauteille, samperi kun unohdin oven lukita, sillä pian kiukaan vieressä kökötti lapseni kysymyksineen: "Mitä minä voin tehdä?" Tänään en tahtoisi kiristellä, en siivota, en kokata, en ajatella aamua, en ajatella ensi viikkoa. Mutta on pakko, vaikka kuinka tahdonvastaisesti. Toisaalta Helsingissä tahdon vastauksia, tahdon kommentteja, tahdon tietoa. Tahdon jäädä sinne latauatumaan kahdeksi päiväksi, sillä Pasi lentää Reetan kanssa takaisin. Minulla olisi ollut paluu taas perjantaina äitiviikonlopun vuoksi. Tahdoin jäädä jo samalla keikalla sinne niinkuin valmiiksi. Nyt kun tämän tahtoni tajusin, niin minun pitääkin tehdä tänään jotakin ihan muuta kuin löysäillä. Minun pitää pakata, pyykätä, organisoida ja päättää mitä tahdon mukaan.
  
   Se kuinka valtavasti tahdomme Reetan paranemista on todella uuvuttavaa. Pelkään, että jos hetkeksikään lipsun tästä tahtotilastani, niin hoidot eivät pure halutulla tavalla. Olen tavallaan tahtokrampissa, tahdon sitä koko ajan ja taukoamatta. Kaikin keinoin ja jatkuvasti. Tahtoisin kaiken olevan positiivista ja samaan tavoitteeseen suunnattua, mutta siihen kun tulee tällaiset arjen pyörityksen tahtomiset naukumisineen mukaan, niin onhan tässä savotta. Olen toisaalta miettinyt, että lipsuiko minulla tahdonvoima tuossa keväällä, pidinkö Reetan toipumista liian itsestään selvänä, jolloin murunen palasi. Oliko tahdonvoimani liian kevyt ja luottavainen, siksikö. En minä itseäni tällä asialla syyllistele sen enempää, mutta se on juolahtanut alitajunnasta ajoittain. Onneksi minulla on tahdonvoimaa siirtää moiset soutamiset ja huopaamiset taka-alalle. Mitään en olisi äitinä voinut toisin tehdä.

   Nyt Reetta tahtoo, että opetan floristiikkaa. Mistähän lienee moinen villitys? Kodissa on vielä ateljeen rippeet pöydillä ja värkit levällään. Eilen pakkasin käsilaukun mukaan, todella naisellisen sellaisen. Samaan laukkuun liimapistooli, rautalankaa, veitsiä, kaason muistiinpanot, sytostaatit, kortisoonit, särkylääkkeet, hiuskiinteet, aurinkolasit, rahapussi ja irtokynnet ripsien kera. Mitä ei ole, niin sitä ei tarvita-periaatteella. Kaikki tarvittava oli mukana, siinä kaaoksessa. Tahdoin onnistua ja tehdä parhaani kaasona ja floristina. Mielestäni onnistuinkin, olen itsestäni ylpeä. Osasin aikatauluttaa tekemiseni ja löysin sisäisen sykkeen luovuudelle. Oli ihana näpertää ja "pistää haisemaan", siis niinkuin heittäytyä täysillä ja saada aikaiseksi vaikka ja mitä. Olen sen asian puitteissa tänään todella tyytyväinen, minussa on vielä muutakin jäljellä kuin panikoiva, väsynyt, kyyläävä ja tiukkapipoinen niuhottava äiti. Tahdon välillä olla entinenkin Tiina. Eilen lapset nauroivat, kun niille aamulla piippailin korkkiruuveja. "Ajatella kolmenlaisia palovammoja samana päivänä. Kuumaliimapistoolilla, kananrasvalla ja piippausraudalla, aika monia siis..."
   Nyt minun on jäsenneltävä tahtomisteni tärkeysjärjestys. Ensinnäkin tahdon paistaa itselleni kaksi munaa, sillä siitä se päivä käynnistyy. Reetta on minulle aamukahvit seitsemän jälkeen jo keitellyt. Tahdon, että tästäkin päivästä jää iltaan mennessä positiivinen muistijälki. Mitähän muuta sitä tahtoisi?