Sain viimeinkin koko perheelle kriisiapua, siis kun ajattelin että olemme nyt kriisissä, jos ei vielä aikaisemmin olla oltu. Oulussa, ihan ammattilaisten lauman antamana, jokaiselle erikseen. Olen niin huojentunut, että sain äitinä heittää kopin ja se otettiin kiinni. Sillä saatanhan äitinäkin olla kriisissä, jolloin kenties sokeana ohjaan tätä paattia. Mitä siitä seuraa jos sokea ruorimies yrittää tehdä maailmanympärysmatkan paatilla, pian aikamoinen haaksirikko. Niin tai ainakin monta karikkoa. Näinpä haluan ja toivon, että saisin keskittyä enemmänkin ihan tähän äitiyteen, eikä minun tarvitsisi kaikille antaa kriisiapua. Siis millainen apu se on, jonka antaa itse kriisissä oleva kohde. Eli ymmärrät tai et, niin olen todella huojentunut ja levollinen tämän asian suhteen.
Pari viikkoa sitten ensimmäisessä palaverissa olimme kaikki koolla. Ammattilaiset sanoivat, ettei meistä ja lapsista ulkopuolinen näe tai koe, että olisimme pahassa kriisissä. Mitä nyt Ukkokulta oli hiljakseen. Mutta näinhän se menee, kun minä olen mukana, niin automaattisesti Pasi antaa minun heittää faktat kehiin. Osaan kuulemma erittäin monipuolisesti, lapsien ymmärtämällä tavalla jäsennellä asiat... Annoin kyllä puheenvuoron, ehdotin jopa poistuvani tilasta. Mutta tässä asiassa Pasi on todella vanha ja hidas diesel... Minä olen taas äksy viritetty bensavehe, joka yrittää tuntiin päästellä kaikki karstat. Viime viikolla en ollut sitten ollenkaan mukana, vaan muu klaani meni päineen. Se oli ennalta suunniteltua, sain itse mahdollisuuden muuhun ja Pasillekin aukesi tilaisuus päästellä höyryjä. Siitähän en tiedä, mitä kaikkea esille on tullut, mutta samapa tuo. Tytöt kävivät sitten erikseen jokainen. Vernalla ja Fannylla oli sama ennestään tuntematon ihminen täyttänyt kaavakkeita, edennyt kysymys kerrallaan. Se on jokin pisteytys menetelmä, jos saa liikaa pisteitä, niin pitää huolestua. Ei kuulemma ollut syytä kenenkään kohdalla olla huolissaan, kaikki ovat iloisia, tekeviä, lahjakkaita ja ikätasoisiaan nuoria naisen alkuja. Verna tosin oli kuulemma useimpiin kysymyksiin vastannut: "En mää tiiä..." Täti on kysynyt: "Oletko viimeisen vuoden aikana harkinnut itsemurhaa?" Verna vastaa: "En mää tiiä." Kotona Verna sanoi: "Mitä se nyt tuollaisia typeriä kyselee, ei kai minulla ole aikomustakaan tapattaa itseäni. Voiko muka lapsetkin sellaista tehä. Minusta se oli typerä kysymys..." Samoin Fannysta. Toissapäivänä sain palautetta lapsista ja siinä kommentoitiin näitä Vernan vastauksia. Illalla kerroin kotona tuloksista ja ammattilaisten kommenteista ylpeänä. Olemme siis säilyneet täysipäisinä moisessakin pyörityksessä ja meillä on ammattilaistenkin mielestä ihania lapsia. Sain kuulla Fannyn prepanneen Vernaa, sillä on erittäin paljon mahdollista, että Verna junttavuu ja istuu hievahtamatta ja puhumatta vaikka kaksi tuntia. Se on tyypillistä neidille, on ollut aina, se likka ei käskemällä laula. Fanny oli neuvonut, että: "Jos ne kyselee vaikeita kysymyksiä vastaa aina en mää tiiä, mieluummin kuin olet kokonaan vastaamatta. Silloin pääset joskus sieltä testistä pois, kun annat sentään jonkin vastauksen..." Näinpä Verna siis päätti vastata vähänkin monimutkaisempaan kysymykseen Fannyn oppien mukaan. Eilen aamulla soitin tästä asiasta yhdelle niistä hoitajista, jopa tämä henkilö räjähti nauramaan, kuinka hyvin lapsemme tunnemmekaan. Kuinka hyvin toinen olikaan osannut neuvoa, jotta tilanne etenee. Hienoa on myös että lapset keskustelevat keskenään ja ovat halukkaita puhumaan vaikkapa terkkarille jatkossa. (Eli Helena, ota koppi!)
Nyt kun olen saanut virallisia ammattilaisten antamia ja positiivisia kommentteja lapsistamme, olen todella ylpeä. Olen ylpeä lapsista ja meistä vanhemmista. Meillä on ollut oikeat keinot selviytyä kuluneista liki kahdesta vuodesta, olemme löytäneet kotikonstein oikeita vipuja ja keinoja arjessa. Olen saanut kuulla, että lapsemme ovat nokkelia ja osaavat paljon sellaisia asioita, mitä moni ei osaa vielä täysi-ikäisenäkään. Niin kuin ruuanlaitto, pyykkäys eri vaiheineen, siivoukset, moppaamiset ja elämän organisointi. Tytöt näkevät asioita itse ja tarttuvat niihin vapaaehtoisesti. "Tämä ei ole hotelli." Tälläkin viikolla tytöt ovat ehtineet jo leipoa usean kertaan, samoin Tessa tykkää tehdä jauhelihakeittoa, Verna taas haluaa pilkkoa isolla veitsellä kaikkea mitä vaan voi pilkkoa, Fannyn mielipuuhaa ovat olleet salaatit, Reetta kehittää aina uusia reseptejä ja testaa äidillä... Annan tehdä ja rätätä, miksi en antaisi. Toki välillä tahtoo unohtua niiden jälkien siivous, mutta pikku hiljaa siinäkin tapahtuu kehitystä. Mitä nyt monesti hetkeksi unohtuu, kun kaukkua syödään heti ja kuumana.
Nyt siis voin hyvällä omallatunnolla lopettaa ruikuttamisen enneltaehkäisevästä kriisityöstä. Olemme itse löytäneet oikeita vipuja, sillä olemme kyllä kriisissä olleet. Jälki olisi surkeaa katsottavaa, jos emme olisi löytäneet voimavaroja kuluneina vuosina. Tämä luo uskoa myös oman nupin kuntoon ja omiin oivalluksiin, jos olisin luotsannut sokeana koko ajan, olisi paatti aikamoisilla klommoilla tai jumittunut täysin ainakin kaislikkoon. Muutama pohjakosketus ei haittaa, jos vesi pysyy paatin ulkopuolella. Tai en mää tiiä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti