PILVENLIIKKUJA

Jälleen voin aloittaa sanoilla, sataa sataa ropisee... Mistä tuota vettä oikein riittää? Ilma on todella painostava ja hikeä pukkaa ihan tyhjästä. Kävin illalla tanssimassa, ja kun yhden aikaan yöllä ajelin kotiin oli jotensakin jo syksyinen fiilis. Pimeää, valot imeytyivät mustaan asfalttiin, sammakoita loikkimassa ja vettä tuli oikein kunnolla. Siinäkö se kesä siis mennä vilahti, odotellessa. Tuo pimeys jaksoi hämmentää, missä yöttömät yöt, jokos ne meni? Harmittaa maanviljelijöiden puolesta ja lomalaisten puolesta. Omaan elämään sadesäät ei silleen suuremmin vaikuta, kun en anna vaikuttaa. Eihän se elämä voi muokkautua yksistään pilvenliikkujen mukaan. Ei, ainakaan minun mielestäni. Ei sillä, etteikö aurinko tekisi terää, hivelisi, antaisi energiaa. Toki pyykkirumbamme pyörittäminen ulkona kuivattamisineen olisi suotavaa. Samoin pitkät nautinnolliset pyörätuolilenkit ovat jääneet, kun saa palata uitettuna. Eikä Reetta viihdy, jos on liiaksi kelmutettuna, paketoituna tai peitettynä tuoliinsa. Samoin vesitetty pyörätuoli kestää kuivua.
   Vesijumppaa ja vesileikkejä olemme myös harrastaneet. Sellaista joutilasta lillumista, satoi tai paistoi. Palasimme eilen Rauhalahden lomaviikolta, jonne saimme yllättäen peruutuspaikan. Vertaistukeakin olisi ollut tarjolla, sillä järjestäjänä oli Sylva. Niin olisi, mutta jotensakin kierrän jo kaukaa uudet tarinat ja vertaistuen. Ei vaan rahkeet riitä, aina uudelleen selittää taustoja, tilannetta ja tulevaisuutta. Kun ei niistä kukaan tiedä, etenkään tästä tilanteesta tai tulevaisuudesta. Enkä jaksa meidän sakkia tsempata sosiaalisuuteen, jos haluavat olla ja möyröttää oman sakin kanssa ja ilman uusia tutustumisia, annan olla. Menimme usein erilaisilla kokoonpanoilla, tytöt pärjäävät myös loistavasti jo päineen. Yhtenä iltana olimme Jätkänkämpällä illallisella ja tukkilaisnäytöksessä, tytöt nappasivat Reetan mukaansa ja lähtivät hotellille ennen meitä vanahuksia. Ohjelmaa oli tarjolla monipuolisesti, osaan osallistuimme, paljon menimme omin nokkineen. Lähinnä niiden pilvenliikkujen mukaan muotoutui päiväohjelmamme... Enkä suinkaan minä niitä liikkuja seurannut. Mutta ei siinä, olihan risteily kivempi aurinkoisella säällä ja pidemmän kaavan mukaan, kuin sateessa pienemmässä paatissa kököttäen. Asioilla on monia puolia, monenlaisia pilvenliikkuja, enkä nyt sen enempää ruodi niitä. Mutta sen voin sanoa, että kompromisseja muokkasimme, usein, on tämä meidän klaanimme sen verran vahvoilla tempperamenteilla varustettu. Reetalla myös mitta täyttyi pyörätuolissa istumisesta ja vaipoissa olosta, ymmärrän. Onneksi uima-altaassa neidin asennot monipuolistuivat ja hän selvästi rentoutui. Ruokaahan oli tarjolla joka käänteessä, kyllä me söimmekin. On se ihan sairasta, aamupalalta suoraan lounaalle, sitten pientä naposteltavaa, päivällisen kautta iltapalalle. Reetta söi todella hyvin, varsinkin kiinteitä siis. Kaikki liharuuat maistuivat, on huikeaa nähdä ja saada syöttää kaksikin isoa jauhelihapihviä ja perunoita aterialla. Ja pitkästä aikaa neiti aukoo suutaan kuin linnunpoikanen kun on niin nälkä. Jess! Jostain syystä Reetta ei halua ottaa lusikasta tai haarukasta, moni ruoka on helpompaa syöttää sormin. Olkoon ihmiset ja sivusta seuraajat mitä mieltä tahansa sormiruokailusta, syötän paljon sormin, koska saan tytön syömään ja hyvin saankin. Korvikkeen eli letkun kautta tiputettavan litkun määrää olemme vähentäneet, nyt menee purkillinen päivässä eli 500 ml. Muu on sitten ihan oikeaa ruokaa, siis smoothieita, soseutettuja oikeita ruokia ja keittoja, mehuja, vettä, jogurtteja ja sen sellaista, mikä nyt saadaan letkujen kautta menemään ja toki suunkin kautta menee loistavasti. Paas katto mitä ravintoterapeutti sanoo, jahka näemme joskus.
   Viikon aikana sain tajuta, huomata ja liikuttua myös meidän tyttöjen tiiviistä yhteydestä. Kuinka loistavasti he ottavat Reetan huomioon ja auttavat, osaavat lukea häntä ja toimivat todella napakasti Reetan hyväksi. Suihkussakin tytöt auttoivat pesemällä Reetan ja jopa minunkin hiukseni, kun pidin Reetasta kiinni, ettei putoa pyörätuolista. Auttoivat altaisiin kantelussa, tutkivat esteet edeltä, olivat kärppänä auttamassa. Kylpylässä Reetan käyttöön oli varattu oma pyörätuoli. Oli ja oli, isohan se oli, matala, liukas ja vedätti alaviistoon. Siinä oli myös irtopala, reiän päällä, joka oli istuimessa. Ensimmäinen kerta oli hurja farssi, Reetta liusui, luisui ja keikkui, minulla oli täysi työ saada pidettyä neiti kyydissä. Melekosta epäergonomista akrobatiaa, varsinkin itselle. Mutta harjoitus tekee viikossakin mestarin, kehittelimme oman tekniikkamme. Laitoimme kainaloiden alta ison pyyhkeen, jonka tiukasti vedimme kädensijojen päälle, eli omien käsien alle ja lukitsimme tavallaan siihen. Sitten pystyi napakasti keulimaan tuolilla ja saimme neidin liikenteeseen, kun varpaat eivät raahanneet maata ja neiti pysyi isossa tuolissa. Toki olihan altailla Pasikin mukana, mutta naistensaunassa ei... Välillä altailla samaa ikäluokkaa olevat pojat alkoivat matkimaan Reetan oloa ja asentoa, kun joudumme sylissä pitämään. Se satutti katsoa, kun toiset irvailevat ja pelleilevät, heittäytyvät vanhempiensa käsivarsille, ääntelevät ja ovat puhumatta. Mutta en heitä sanallisesti kuitenkaan ojentanut, tietty mieli teki, ajattelin ettei kukaan koskaan voi tietää mikä on itse kunkin kohtalo. Ehkäpä nuokin pojat saivat toisaalta ajattelemisen aihetta, jos noin monia asioita Reetasta rekisteröivät. Tärkeää ja kaiken muun yli meni Reetan nauttiminen, rentoutuminen ja rätkätys. Systereiden kujeilut ja vesileikit.
   Nyt esille on nostettu Reetan vaatteet, lähinnä se miten kotona neidin puemme. Nooh, kunnon kritiikkiä, Reetan puolesta. Leggarit ja helpot kotivaatteet, välillä kuulemma mauttomasti yhdistellen ja lapsellisesti, ei olenkaan Reettamaisesti... Nyt siis shoppailimme Reetallekin vaatteita, kouluakin ajatellen. Sellaisia yhdessä valittuja, pillifarkkuja, puseroita ja kenkiä. Kyllä neidinkin silmät kiiluivat kun hypistelimme ja Verna vaatteita Reetan puolesta kokeili ja päälleen mallaili. Tytöt tuntevat Reetan maun hyvin ja samalla kun alerekeistä itselleen vaatteita bongasivat, valikoivat Reetallekin. Toki itseä välillä mietityttää paljonko vaatteita ihminen tarvitsee, mutta suon sen lapsilleni ja ovathan he järkeviä rahankäyttäjiä, omilla korteillaan höyläsivät menemään. Ja iltaisin ynnäilivät tekemänsä säästöt, kun ostivat aletuotteita. Aikanaan itse olen saanut syksyisin yhdet uudet samettifarkut ja pari puseroa, joilla porskutettiin sitten koko lukuvuosi. Kaikessa ajateltiin myös kasvunvaraa ja niin edelleen... Jostain syystä ruskeat samettifarkut yököttävät ja puistattavat minua yhä. Haluan siis mahdollistaa lapsilleni vaatteiden vaihtelun pilvenliikkujen ja fiilisten mukaan. Reetalla on ollut sairaalajaksoillakin tapana miettiä, minkä värisen päivän tänään valitsen, sillä päiväthän eivät suinkaan ole fiiliksiltäänkään samanlaisia. Ja vaatteillahan niitä fiiliksiä tuodaan myös julki ja vaatteet määrittelevät mikä on oma fiilis, kuinka niissä viihtyy. Minäkin haksahdin kahteen silkkitunikaan, sellaiseen liehuvaan, heiluvaan, varsinkin tanssiessa miellyttävään. Minulla on ollut yksi luottosifonkipusero jo nelisen vuotta, joka päällä tykkään heilua tanssiessa, sellainen joka liehuu kun taiteilen parketilla. Joka elää ja mukautuu liikkeeseen, antaa kevyen vaikutelman ja ei ahdista. Kuvittele vielä vähän... siis pidän tanssiessa sellaisista vaatteista, jotka liehuvat, hulmuavat ja eivätkä kahlitse. Sellaisista jotka eivät ahdista, peittävät alleja ja vatsamakkaroita (ainakin luullakseni), joissa on helppo ja huoleton olla. Ovat ajattomia ja haukkuvat hintansa pitkällä käyttöiällä, ovat myös eri vuodenaikoihin sopivia. Aah, nuo ostamani tunikat olivat ainakin minulle sellaisia, tosin osa kriitikoista vähän nokkaansa kipristeli, kun hotellihuoneessa liehuttelin ja fiilistelin.
   Sunnuntaina harrastin tanssimista tyttöjen kanssa. Hotellilla oli sunnuntaihumpat, tauotonta musiikkia laidasta laitaan. Tanssiparketilla pyörähti ajoittain pari tai kaksi, kunnes meidän laumamme parketille rynni. Tyhjässä salissa Reetallakin oli tilaa pyöriä tuolissa. Sain myös opettaa tytöille joitakin paritanssin kuvioita, askeleita, pyörähdyksiä ja kädenalituksia. Kun heidänkin estot karisivat ja musiikki vei mennessään, ei mitään rajaa. Kiipesivät fiilistelemään jo bändin lauteille ja antoivat mennä. Illan päätteeksi yksi taitava tanssijapappa tuli kehumaan tyttöjen tanssia ja rytmitajua. Se hiveli äidinylpeyttäni, näytti hivelevän myös tyttöjen fiiliksiä. Eiväthän he tahdo ottaa korviinsa minun kehuja ja kannustuksia, mutta ulkopuolisen sanat vaikuttivat. Samainen papparainen puhutteli meitä viikon tanssikaverinaan. Keskiviikkona oli naistentanssit, arvatenkin uudessa liehuvassa tunikassani olin heti keulilla pyrkimässä mukaan. Kymmeneen saakka ravintolassa sai olla myös lapset. Tytöillä oli kova kiire päästä mukaan, katsomaan lähinnä. Nooh, mamma näytti mitä on ujouden karistaminen ja naistentanssimeininki. Löytyi muutama loistava tanssittaja, sain vetää rumbat, fuskut ja foksit aivan täysillä. Heittäytyä liehumaan tunikassani. Oma tanssitaito on sen verran jo kohentunut, että kykenen ja uskallan uudenkin tanssittajan vientiin mukautumaan ja lähtemään. Viimein Pasikin pääsi (huomio sanalla pääsi) todistamaan minun harrastustani. Sain jopa positiivisia kommentteja, jostakin käsien venymisestä, pitkistä askelista, vauhdista ja heittäytymisestä. Hetkuttelusta, ketkuttelusta ja hytkyttelystä. Harmi kun en kirjannut niitä uusia tanssiverbejä ihan paperille, joita Pasi keksi seurattuaan tanssimistani. Pointti oli sillä, että perheeni tajuaa kuinka nautin ja jopa osaan, fiilistelen musiikkia. Ihan sama meneekö askeleet ihan nappiin tai kohdilleen, kunhan korvien väli ja kroppa saa sen mitä haenkin.


   Nyt on siis lauantaiaamu ja kello pian yksitoista. Reetta on saanut letkuruoan ja torkkuu tyytyväisenä säkkituolissa. Neiti nauttii niin kun pääsi kotiin ja omiin paikkoihinsa, vapautui vaipoista. Kitinät loppuivat välittömästi kun kotiuduimme. Matkustaminen oli aika äänekästä, huh huh. Auton ja laumamme sisäiset pilvenliikut olivat välillä aika paksut, suorastaan käsinkosketeltavat. Osan matkasta Reetta huusi ja tytöt mukana. Lopulta se meni yhteishuudoksi, niin hyvässä kuin pahassa. Parasta huutamisessa oli huutaa aakkosia tai vokaaleja vuorotahdilla yhteen ääneen. Reetta kun aloitti aina A:lla, muut jatkoivat aakkoset loppuun ja Reetta rätkätti mukana. Välillä lauloimme, veisasimme, heitimme kakkahuumoria, pelleilimme, leikkasimme kiinni, otimme aikalisiä... Kännyköillä tytöt pelleilivät myös. Mitä sitä nyt suurperheen liki kolmeensataan kilometriin saa mahtumaan, saa, myönnän. Minä sain olla ratissa, nautin niin ajamisesta. Pasille iski lomaflunssa, nyt makaa kuumehorkassa ja hikoilee sängyssä. Illalla kuume kiiri yli 39 asteeseen. En tiedä mistä on kyse ja mistä moinen tuli, toivottavasti ei mene koko sakkia läpi. Kakkahomma. Vernan ja Fannyn vein saman tien eilen illalla mummulle yökylään. Tessa oli yhä hereillään kun tanssimasta yöllä palasin. Reetta nukkui loistavan yön ja on silmin nähden rennompi ja tyytyväisempi, ennen kaikkea hiljaisempi, eikä osoita mieltään kotona. Äsken toin Väinön likomärkänä Reetan luo. Hämmennyin, kun Reetta ojensi heti kätensä ja alkoi omatoimisesti silittämään kollia. Oikeilla liikkeillä ja itsenäisesti. Viikkoon emme ole tukilastoja harrastaneet ja omatunto hiukan soimailee, mutta tuo oma-aloitteinen kissan silittäminen ja toiminta oli ihana nähdä ja tajuta. Voi sitä rätkätyksen määrää, kun eläimet tulivat puskemaan ja pussailemaan Reettaa heti jo autoon. Ilo kuului ja näkyi, silmät loistivat ja ikävä kotiin oli ollut kova. Meillä oli kotona eläimillä hoitaja viikon, yksi tärkeä henkilö perheessämme, sukulainen joka ei ole mitään sukua. Oli mieletöntä palata tyytyväisten eläinten luo, siivottuun, mopattuun, siistiin ja pyykättyyn kotiin. Kiitos!!!! Loistava ratkaisu, joka loksahti tavallaan itsestään.
   Mitäpä tälle päivää olisi suunnitteilla? Ken tietää, paas kattoo mihin suuntaan pilvet liikkuvat. Nautin simppelistä aamukahvista, omasta isosta pöllökupistani. Tessa ja Pasi nukkuvat yhä, näyttää Reettakin ottavan tirsat. Kasseja ja pusseja olisi muutama purkamatta. Pyykkikone odottaa käynnistämistä. Eilen oli toiveena kunnon kotiruokaa, tein huushollin isoimman kattilallisen kermaista lohikeittoa, jota riittää tällekin päivälle. Meille piti tulla vieraita viikonlopuksi, muttei tullutkaan. Tavallaan minulla onkin yhtäkkiä omaa aikaa, saan naputella kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa, sekin tekee kyllä hyvää. Ja varsinkin kun tuo Pasi alkoi nuurumaan... Piha on muuttanut viikonkin aikana muotoaan, nauhukset puskevat kukkaa kovalla tahdilla ja kasvu on ollut hurjaa monilla turppailla. Toki ruohokin on venynyt ja pitäisi ajaa oma ja mummun piha. Mutta kun tuota vettä sataa, ei siinä hommassa ole suurempaa järkeä sateella. Odotan, että kotona ruokailut normalisoituisivat ja ähky-ylensyönti loppuisi. Tytötkin ovat kuulemma herkutelleet aivan liikaa ja ottavat kurinpalautuksen.
   Eilen minulta kysyttiin oliko rentouttava loma? Nooh, mitähän tuohon rentoutumiseen ja lomaan oikein vastaisi. Oli ja ei, moni asia on niin paljon helpompaa kotona ja omissa kuvioissa. Loma, mikä määrittelee loman, joidenkin "asiantuntijoiden" mielestä olen ollut "lomalla " pian kuusi vuotta. Minulle loma on myös latautumista, hyviä fiiliksiä ja ylettömästä jatkuvasta huolehtimisesta edes hetkittäistä vapautumista. Yöllä kun ajelin kotiin, ajattelin meillä olevan hyvän vuoden, kaikkinensa, verrattuna huonoon vuoteen. Haasteita, mutkia ja esteitä on ollut ja on yhä ja aina vain, myös muussakin lähipiirissä. Elämän helppoutta en liioin menisi korostamaan tai uskottelemaan, ehei, helppoahan tämä ei ole ja vaatii joka päivä suunnittelua, mukautumista, paljon organisointia ja jaksamista. Loputonta puurtamista, lähinnä lapsemme parhaaksi. Reetan asiat edellä, sitten tulee muut ja oma itsensä jossakin hännillä...  Kelailin kaikkea muutakin taivaan, maan ja pilvenliikkujen välistä. Mistä se elämämme nyt koostuukaan. Jos lataa liikaa odotuksia ja huipputavoitteita niin sanotulle lomaviikolle, niin metsään menee että rytisee, ainakin meidän sakilla. Olen pieniin hippuihin, valonpisaroihin, tuokioihin ja hetkiin tyytyväinen. En kurottele utopistisesti kuuta taivaalta, sillä pilvenliikut saattavat vaikeuttaa kurottelua ja olla esteinä. Ja jos ottaa kaikki sadekuurot ja pilvet elämässä esteinä, niin johan niitä riittää. Eilen juttelin myös ihmisten kanssa, jolle tanssiminen on todella tärkeä keino pysyä pinnalla, torjua pahaa oloa ja pahaa mieltä, torjua jopa vihaa, parantaa myös kropan kremppoja ja kuntouttaa monessakin mielessä. Huoltaa ihmistä kokonaisvaltaisesti. Ymmärsimme toisiamme ja puhuimme samaa kieltä, on tärkeää löytää itselle se oikea keino pitää itsestään huolta. Tänään jaksan taas monta kertaa paremmin, kun kroppani huutaa positiivista tanssikipua ja korvien väli on yhä leppoisa. Tunnen ja luulen olevani nyt lomafiiliksissä, vaikka sade jatkuu yhä ja pilvet roikkuvat alhaalla tummanpuhuvina. Reetta on myös loistavissa kotifiiliksissä, heräsi hymyn noustessa heti silmiin saakka. Tässä pilvilinnassa moni asia tavattoman hyvin! Aurinkoisen positiivista sadepäivää, nauti niistä pilvistäkin!