TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

maanantai 8. syyskuuta 2014

MITÄ MUISTOJA MUISTI MUISTAA?

Muisti, mitä se muistaa? Mistä muisti muistaa muistuttaa? Mitä muisti kätkee, kykenee unohtamaan? Mitä ovat muistot, mistä ne koostuvat?
   Viimeisen parin viikkoina aikana tämä vipu on ollut kovilla, siis muistini vipu. Mitä kaikkea muistin salatuista komeroista on mieleen pulpahdellut, myös paljon sellaista jota en enää olisi toivonut muistavani. Vaan sieltä ne tulee, muistin lukituista, suljetuista, koteloiduista laatikoista, säie ja lonkero kerrallaan. Muistuttaen. Toki olen viimeisten viikkojen aikana käynyt läpi myös paljon hyviä muistoja, ihania asioita, mukavia muistoja... Pidän itseäni muistavana, varsinkin Reetan asioiden suhteen on vaikea olla mitään muistamatta. Nämä viimeisten vuosien muistot kaikkine kipeine yksityiskohtineen ovat erittäin tuoreessa muistissa. Muistan myös erittäin paljon tyhjänkin päiväistä nippelitietoa ja yksityiskohtia, päivämääriä, kellonaikoja, jalanasentoja, lämpötiloja, tuoksuja, tunnelmia, katseita ja puseron värejä.


   Viikko sitten saimme jälleen suruviestin. Yksi sairaalakaveri menetti nuoren, aluillaan olevan elämänsä, syövälle... Suruviesti sai jälleen kontalleen, olen suunnattoman väsynyt, pettynyt, pahoillani, vihainen, kauhuissani ja nöyränä. Tämä suruviesti toi mieleen erittäin selvästi vuoden 2011, ensimmäisen kantasolusiirron ja muistot K10:llä. Paljon myös hyviä asioita, ihania ihmisiä, mutta myös sitä sen osaston todellisuutta. Kauheinta on tajuta ja muistaa kaikki ne lapset tarinoineen, jotka silloin siellä olivat. Meitä oli niinä viikkoina enemmän ja vähemmän toistensa kanssa tekemisissä seitsemän perhettä, seitsemän lapsen tarinaa. Eniten satuttaa ajatella, että kaikki muut kuusi lasta ovat menettäneet elämänsä syövälle. Reettamme on siitä porukasta ainoa, joka on elossa. Se on niin järkyttävää faktaa elettäväksi, ettei sitä voi kukaan kuvitella, ei kukaan muu kuin se joka on siinä samassa tilanteessa. Mielestäni olen syystäkin erittäin vihainen, peloissani ja samalla raivoisan taistelutahtoinen. Eihän kaikki lapset voi kuolla, eihän? Täytyyhän jonkun edes jäädä henkiin, koska mitä hyötyä on hoidoista, jos kaikki menetetään? Toki muistan sairaaloista myös lukemattomia parantumisia ja onnistuneita hoitoja, mutta tuo aikajakso on elämässämme raskas, sen seurauksia koemme yhä, se sumentaa tällä hetkellä monta hyvääkin muistoa. Mutta jaksan yhä toitottaa ja tähdätä onnistumisprosentteihin, jostainhan niitäkin tulee... Eikä tämä kaveri ole ainoa menetetty, sillä tälle vuodelle Reetan sairaalakavereista liian moni on joutunut jättämään elämänsä kesken. Vahvasti myötäelän kanssanne...


   Onneksi muistoistani on putkahdellut kevyempääkin kamaa... Hah! Kunhan vain kaivelee ja muistelee. Hääpäivä, seitsemästoista sellainen. Hyvä me! Huh, kyllähän siihenkin taipaleeseen mahtuu monta notkoa, rotkoa, nyppylää ja laaksoa. Kaivoimme albumit esiin, muistelimme. Kuinka elävästi mieleen on piirtynyt tietyt asiat, ihan voin vielä maistaa ja haistaa tunnelman. Hämmentävintä oli tajuta, kuinka ihminen on ollut silloin pumpulissa, vailla käsitystä siitä mitä elämä voi tuoda tullessaan. Monta suurta luuloa, haavetta ja toivetta. Unelmista en tiedä, olenko koskaan osannut edes suoranaisesti unelmoida, olenhan paljasjalkainen maalainen. Hääpäivämme oli raskas, tajuttavaksi. Sekin sai miettimään, kuuluuko kokea näin. Mitä muistot herättivät? Paljon hyvää, mutta myös raskaita ajanjaksoja näihin vuosiin mahtuu. Kuvien perusteella myös paljon menetettyjä läheisiä, jotka elävät muistoissamme.
   Kaivoin tyypilliseen tapaani ruttuisen hääpukuni kaapin kätköistä, mallasin sitä itselleni, enkä edes yrittänyt siihen survoutua. Pian olisi pienemmän minän muistot liiaksi pysäyttäneet. Kun katsoo hääkuvia, niin johan oli siloiset posket, rypyttömät silmänympärykset, sorja varsi, leveä hymy, eloisat silmät... Nykyään moni asia on vain muisto, onneksi on muistot, niin ei tarvitse todellisuutta peilistä haeskella. Jotenkin hääpäivämme sai omanlaisensa muistijäljen, sillä Kaino veti hääpukuni lattialle, ja nukahti sen poimuihin. Eli "hääpäivämme" oli rutattuna lattialla koiran makuualustana... Aika konkreettista, muistan sen varmasi aina. Tyttöjen kanssa yhdessä teimme juhlaruuan ja kauniin kattauksen, tärkeitä muistoja tulevaisuudelle. Kiitos tietty Ukkokullalle, yhteinen matka jatkuu...


   Viime tiistaina jouduimme/pääsimme/saimme käydä Reetan "selviytymistarinan" jälleen juurta jaksain läpi. Kotonamme oli muutaman tunnin Kummit-lehden toimittaja, joka teki Reetasta jutun.
Juttuidea lähti Kummien toimesta. On erittäin ristiriitaista ja raskasta antaa moinen juttu, mutta on myös tärkeä tehdä Kummien toimintaa tunnetuksi ja antaa kasvot tarinoille, avun tarvitsijoille. Emme ole ainoita, emme todellakaan. Kummien toimintahan perustuu kansalaisten, siviilipuolen ihmisten lahjoituksiin ja hyväntekeväisyyteen. Tärkeä on korostaa auttamisen tärkeyttä, pienistäkin asioista, eleistä ja lahjoituksista on pidemmässä juoksussa iso apu monelle. Eli jälleen saimme avata muistojamme neljän vuoden pikakelauksella, muistoja joiden aina välillä jo toivoo olevan taakse jäänyttä. Sillä neljään vuoteen mahtuu niin valtava määrä muistoihin liittyvää materiaalia, se on iso kaappi se, se muistojen kaappi. Tärkeää on muistaa muistaa myös ne hyvät asiat tuolta ajanjaksolta, kaikesta huolimatta. Toki edellisen päivän suru-uutinen oli jo valmiiksi nostanut kipeitä muistoja esiin, joten tuo toimittajalle avattu muistojen laatikko oli arka, hauras ja kipeä. Se niin sanotusti mehusti meikäläisen aika kuivaksi, pumppasi tyhjiin. Mutta uskon, että tarinasta tulee kaunis, raikas ja elämänmakuinen... Se hetki ja avaaminen jätti hyvän muistijäljen, kaikkinensa.


   Torstaina saimme avata jälleen nykytodellisuuden muistia, kun Reetalla oli hoidot Oulussa. Kyllä sen huomaa sekä itsessä, että Reetassa, että on todella raskasta repiä "normaaliudesta" ja koulusta sairaalaan. Varsinkin aina se edellinen ilta on yleensä paha, silloin lentää vaikka ja mitä, itketyttää, raivotuttaa, potkituttaa ja kapinoituttaa. No, kestimme, kaikkinensa raskas mutta hyvä reissu. Muistinvaraisesti vedän nyt labroja Hb 121, huippuhyvä! Leukkarit 4,9, tämän perusteella kotilääkitystä hieman nostettiin. Trompparit 219, hieman alemmat kuin edellisellä kerralla, mutta hyvät. Alat olivat nyt 301, hieman nousseet edellisestä (269), mutta näillä lääkkeillä hallinnassa. Kuulemma ylläpitohoidoissa harvemmin edes seurataan moisia maksa-arvoja näin tarkasti, koska nehän ovat ylläpidossa ja jatkuvasti kuormitettuina. Kyseinen lääkäri oli sama joka heinäkuussa soitti Saksan suunnitelmista. Emme ole tavanneet sen jälkeen, mutta oli kiva nähdä yllätyksen positiivinen vire hänelläkin, kuulla kuinka asiat ovatkin kääntyneet mielenkiintoisella tavalla erittäin positiiviseen suuntaan. Mitä ilmeisemmin kiksinsä saavat myös ammattilaiset Reetan tilanteesta, hyvä niin! Mutta selviytymistarinahan on yhä kesken, ei passaa siihen jäädä makaamaan ja laakereille lepäämään, ei todella. Jokainen annettu lääke, tutkimus, päivä on erittäin tärkeä, saavutettu voitto. Onneksi on lapsi, joka jaksaa tsempata meitä kaikkia muitakin.
   Menimme Ouluun taksilla, Reetta virkkasi koko taksimatkan. Reetta virkkasi myös portaissa, odottaessa, verenpaineita mitatessa, lääkkeen tippuessa. Kyllä minä kehotin välillä lopettamaan ja taukoa pitämään moisessa, koska lääkärikin välillä istahti kiireiltään odottamaan, josko neiti malttaisi ojentaa kätensä kanyylia varten. Mutta Reetta tekee tuon tasan takkaan tahallaan, syrjäsilmällä katsoo kuinka hänen päätöksiään odotetaan. Siinä ei passaa käsityötä pois napata, pian leimahtaa, tuo on tapa hallita tilannetta omalla lapsen tavalla, saada huomio ja pelata aikaa. Kyse ei ole todellakaan minuuttien vitkuttelusta, vaan juuri tärkeän viiden silmukan virkkaamisesta, jotka on juuri sillä hetkellä pahasti kesken. Se on sitä Reetan huumoria se. Lääkärit ja muu henkilökunta tasan tuntevat lapsemme ja pelaavat samaa pilke silmäkulmassa- peliä. Hauskaa, joskus jopa raivostuttavaa, seurata vierestä. Mutta tuommoinen tuo neiti on, eikä muuksi muutu, se on hänen voimavaransakin. Sen tasan kaikki muistaa. Oli ihanaa kuulla, että ohikulkeva lääkäri huikkasi ja ennen kaikkea muisti Reetalla olevan sen saman kirkuvan keltaisen paidan, jonka Reetta on ostattanut minulla toiseen siirtoon huhtikuussa 2013. Hämmentävä ja mieltä lämmittävää, että jonkin yksittäisen lapsemme vaatekappaleen muistaa lääkäritkin.


   Perjantaina junailin kauas kotoa, luokkakokouksen Jokioisiin. Kulunut viikko oli ollut todella raskas, kaikkine noine edellä mainittuine tunteineen, muistijälkineen. Kaikki tuo laukaisi minulla kauhean päänsäryn ja se kiva käden hermosärky tuli takaisin. Eli olin todellakin irtioton tarpeessa, mutta kauhean väsynyt ja kiukkuien tavallaan lähtemään. Meillä on jyllännyt myös isoissa tytöissä orastava räkätauti, joka on valvotuttanut, niiskututtanut ja mietityttänyt. Mutta junaan nousin ja lähdin muistelemaan mennyttä. Kannatti! Olen valmistunut vuonna pipo, siis kaksikymmentä vuotta sitten floristihortonomiksi. Meitä oli pieni, tiivis luokka. Luokkakokoukseen saapui kahdeksasta kuusi, aika hyvin siis. On se jännä, kuinka kaikki jatkui siitä mihin se on joskus jäänyt. Voi sitä tarinan määrää, naurua ja tunnelmaa, mielettömän hyvä fiilis jäi, kiitos kaikille! Yhteiset muistot, joita muistelimme. Katselimme kuvia ja hämmennyimme kuvista, ettei kukaan muista esimerkiksi valmistujaisiamme. Onneksi siitä oli kuvamateriaalia olemassa. Tarinoita kerrottiin yhteen ääneen, kuinka toinen voi jatkaa toisen tarinaa, yhteistä muistoa. Olimme tiivis, ahkera, rohkea ja erittäin sitoutunut ryhmä. Kilpailimme ahkerasti ja tuimme toisiamme ja tsemppasimme rankoissa paikoissa, kuten lopputöissä. Tärkeintä oli tunne sillä hetkellä ja nytkin, että kaveria ei jätetä.
   Itselle oli tavallaan hämmentävää tajuta nykyisestä prässistä peilattuna, että sitä on joskus itsekin ollut jotakin, ihan ammatillisesti. Toisaalta olenhan minä yhä luova, mutta luovuus puskee toisella tavalla ulos. Kanavoituu erilaisten mahdollisuuksien mukaan. Mutta se on osa minua yhä, sen muistinikin muistaa. Kuinka latinalaiset kasvien nimetkin paukkuvat alitajunnasta, ihan niin kuin ei muuhun muistikapasiteettia tarvittaisi, siellä ne on ja pysyy. Kun aloimme kokoamaan porukkaa koolle, muistin yhden luokkakaverin syntymäpäivänkin, jotta saimme osoitetiedot. Miksi tallentelen muistiini muidenkin ihmisten muistoja, vaikkapa noita syntymäpäiviä, osoitteita, kengännumeroita tai muuta nippelitietoa...? Voisin joskus ihan oikeasti pitää semmoisen muistin inventaarion, jotta saisi tyhjennettyä turhat muistot, jotta tulisi tilaa uusille. Ettei mene liian täyteen ja lopeta tallentamista, se muisti meinaan.
   Saimme olla yhden luokkakaverin vieraana, upeassa miljöössä ja erittäin luovassa ympäristössä. Saunoimme, kokkasimme yhdessä, puhuimme... ajantaju vain lähti, siinä kummasti nuortui. Sitä tunsi hetkittäin jopa yhä olevansa se kaksivitonen, mitä välillä luulen kotonakin olevan. Mihin on se kaksikymmentä vuotta mennyt, kätkeytynyt, livahtanut? On voimaannuttavaa uskaltaa irrottautua ja heittäytyä muuhunkin, kuin tähän oman elämän savottaan. Kuinka sitä yhä jaksaa vilpittömästi iloita muiden menestyksestä, rohkeudesta ja ideoista. Niistä tallentaa itsellekin inspiraation siemeniä omaan muistiinsa, josko niitä joskus sieltä kaivaisi, tarvittaessa laittaisi ideoita kasvamaan. Kasvamisesta tulikin mieleeni, että minähän toin lapsillemme toki tuliaisen, yhteisen. Kaivoin tammentaimen ja sulloin sen matkalaukkuuni. Niin, tammi, semmoinen oikea puu siitä joskus kasvaa... Meidän pihalla ei ole tammea, joten sain tuolta mukaani. Ehkei kaikki lapset jaksa innostua tammesta, mutta meidän lapsetpa jaksavat, huippua. Olemme onnistuneet istuttamaan lapsillemme moisen luovuuden, luonnonkauneuden tajuamisen siemenen, se on aika hieno asia oivaltaa. Uskon, että jahka tuo tammi tuosta saa kasvaa niin tasan lapsemme muistavat sen aina mistä se on tullut, meille saatu.
  
   Viikonlopun jäljiltä olen taas eri tavalla poikki, mutta innostuksella ja hyvillä muistoilla pumpattu. Valitettavasti tämänkin hetken muistot ja elämämme iskivät tajuntaani kun kotiin palasin, yritän jäsennellä mennyttä viikkoa ja lokeroida sen muistoja. Muistan todellisuuden, kaiken keskeneräisyyden, muistan myös tulevaisuuden ja siihen liittyvät odotukset ja toiveet. Saada muistot, toiveet, odotukset, haaveet ojennukseen ja järjestykseen. Joko uskaltaisin unelmoida? Noista parista päivästä jäi huikeita hienoja muistijälkiä itselle, toivottavasti myös monelle muulle. On tärkeää muistaa myös mitä itse on tai on ainakin ollut, kaikella on tarkoituksensa. Monilla asioilla ja muistoilla meistä tulee meitä, eikä ne muistot aina ole helppoja. On tärkeää elää täysillä, nautiskellen, oivaltaen jokainen päivä, sillä niistä muistoista koostuu elämämme ja piirtyy minuutemme...


  

2 kommenttia:

  1. Tiina, taiten avaat tunnelmat. Kauniisti ja todesti. Kaikkea hyvää!

    VastaaPoista
  2. Kiitos, kun kirjoitit!

    Me olemme tässä aikuisten siskolleen kesken miettineet, mitä me muistamme lapsuudestamme. Osa muistoista on tietysti yhteisiä, esimerkiksi ruokiin ja tavaroihin liittyen. "Hei, tuollainen meilläkin oli" -tyyliin.
    Mutta muistot lapsuuden tunnelmista saattavat olla saman perheen lapsilla vallan erilaiset. Yhdellä oli aina kesä ja toisella ei koskaan.

    VastaaPoista